Tikarijoki 3

Aamun tultua Tharadonissa oli niin rauhallista, ettei minua ja Kajunia ollut tunnistettu. Omissa huoneissamme piileskely olisi saattanut aiheuttaa epäluuloa, joten päätimme laskeutua alakertaan aamiaiselle kuin aamu olisi ollut täysin normaali. Samalla voisimme kysellä isäntä Elmeriltä vielä tarkemmin, missä Punatakit mahtoivat pitää majaansa.

Tuskin olimme päässeet alakertaan, kun majataloon saapui kolme jo tutuiksi käyneisiin punaisiin nuttuihin pukeutunutta soturia. He päivittelivät, kuinka kylään oli saapunut juuri kaksi soturia, kun öiset vaikeudet olivat alkaneet. Mihinkään suoriin toimenpiteisiin kolmikko ei ryhtynyt, mutta oli selvää, että he vahtivat juuri minua ja Kajunia.

Kumarruin Kajunin puoleen ja ehdotin, että etsisimme kylän täyttävistä raunioista jonkin syrjäisen paikan, jossa voisimme kysellä näiltä Punatakeilta hieman enemmän alueen ongelmista. Kajunista ajatukseni oli hyvä, mutta hän huomautti, että meidän olisi ehkä pakko käyttää voimakeinoja Punatakkeja vastaan. Siinä yhteenotossa ei verenvuodatukselta ja hengen menetyksiltä vältyttäisi. Kajun kysyi, olinko valmis siihen.

Jouduin miettimään ystäväni kysymystä vakavasti. Olin kyllä puolustanut itseäni niin Barrun Mustakirveen ryöväreitä kuin hiisiäkin vastaan, mutta nämä punatakkiset palkkasoturit eivät olleet tehneet minulle varsinaisesti mitään. Kuitenkin he olivat pormestarin kirjeenvaihdon perusteella jonkinlaisissa tekemisissä Barrunin kanssa, joka oli vasuussa isäni murhasta ja perheeni sieppaamisesta.

Kovetin sydämeni. Kolmikolle ei armoa annettaisi, jos aseet vedettäisiin esiin.

Ja nehän vedettiin. Lähtiessämme ulos majatalosta Punatakit lähtivät peräämme, ja johdatimme heidät ylös rinnettä raunioille, jota täplittivät pormestarin talolle johtavaa rinnettä. Siellä onnistuimme yllättämään kolmikon, mutta yhteenoton jännitys sai minut epäröimään, ja yllätyshyökkäyksemme melkein epäonnistui.

Yhteenotto oli lyhyt ja raaka. Kajunin onnistui lyödä palkkasotureista yksi tajuttomaksi keihäänsä varrella, mutta kaksi muuta Punatakkia olivat meille riittävä vastus. Molemmat miehet osasivat käyttää lyhyitä miekkojaan, ja vaikka lopulta olimmekin ystäväni kanssa voittoisia, jäi minulle tuon taistelun muistoksi ilkeä haava kasvoihini sekä ranteeseeni, ja Kajun vuoti verta ilkeästä pistohaavasta vatsassaan. Mutta kaksi kolmesta Punatakista olivat kuolleita.

Kajun vakuutti jaksavansa odottaa tovin, joten päädyimme kuulustelemaan eloon jäänyttä Punatakkia, ennen kuin lähtisimme etsimään parantajaa Kajunille. Tikari soturin kurkulla ja kahden toverin ruumiit saivatkin soturin puheliaaksi, ja hän osasi kertoa meille hieman lisää Punatakkien suunnitelmista.

Barrun Mustakirveellä oli jonkinlainen sopimus Punatakkien kanssa, jotka halusivat muodostaa alueelle Tharamelia ja Merieniä vastaavan voimakeskittymän. Ilmeisesti palkkasoturit ja ryöväripäällikkö olivat yhdessä painostaneet Tharadonin pormestarin myöntymään yhteistyöhön, ja aikomuksensa oli tuoda lisää Punatakkeja kylään. Palkkasoturit rakensivat itselleen jo uutta pitkätaloakin kylän länsilaidalla, sillä kaikki eivät pormestarin katon alle mahtuisi.

Tällä hetkellä Punatakkeja oli kylässä neljäkymmentä, mutta pian heidän rivit kasvaisivat entisestään. Palkkasoturit olivat nimittäin alkaneet kerätä lisää joukkoja, ja pitivät myös vangitsemiaan kyläläisiä palvelijoina salaperäisessä leirissä. Tänne myös Mustakirves kuljetti omia vankejaan. Tämä viimeisin tieto sai minut valpastumaan--kenties myös perheeni oli tässä leirissä! Kuulemma Elmerin vaimo oli ainakin sinne lähetetty.

Enempää emme vankiamme tuolla hetkellä kuulustelleet, sillä Kajunin tila oli vakava, ja saamamme tiedot piti saada jollekin kylässä. Minä ja Kajun ajattelimme molemmat Daranin olevan tähän paras vaihtoehto.

Kajunin kysyessä minulta merkitsevään sävyyn, mitä rosvolle tehtäisiin, ymmärsin edessäni olevan valinnan. Punatakki oli roisto ja kirotun Barrunin kanssa veljeilijä, mutta en ollut valmis surmaamaan aseetonta vankia. Olin lisäksi aistinut palkkasoturin äänessä jotain muutakin kuin salakavalaa pahuutta--jonkinlaista epätoivoa. Enhän minä tiennyt, mikä oli Punatakit Barrunin kanssa veljeilemään ajanut. Niin kauan, kun en voinut olla varma heidän motiiveistaan, en alkaisi teloittajaksi. Sen saisivat tehdä muut.

Päädyimme sitomaan hänet ja jättämään odottamaan tulevaa. Kajun vaikutti hyväksyvän päätökseni, enkä voinut olla pohtimatta, oliko isäni vanha ystävä testannut minua. Olinko läpäissyt sen vai epäonnistunut?

Daranilta toivoimme myös saavamme apua haavoihimme. Daran ei kuitenkaan osannut auttaa Kajunia, mutta tiesi kyllä erään, joka voisi. Miranelle-niminen henkilö oli kuulemma taitava parantaja, mutta asui syrjässä ja viihtyi omissa oloissaan. Lisäksi matka hänen luokseen veisi lopun päivää ja saattaisi olla vaarallinen. Niinpä lähdin Daranin kanssa hakemaan tätä salaperäistä parantajaa Kajunin jäädessä odottamaan Daranin taloon. Daran jätti meidät hetkeksi kahden, mutta palasi pian metsämiehen nuttuun ja viittaan pukeutuneena ja suuri kirves olallaan. Hän oli selvästi tosissaan metsän vaarallisuudesta.

Matkan aikana kerroin Daranille, mitä olimme saaneet selville Punatakilta. Kaivosmies ymmärsi tilanteen vakavuuden ja myönsi, että jotain oli tehtävä, kun painostin häntä sekä muuta kylää ajamaan Punatakit tiehensä. Yhdessä Punatakin todistuksen ja löytämiemme kirjeiden kanssa todisteita pitäisi olla riittävästi, että myös Leijonankilven soturit asettuisivat Punatakkeja vastaan.

Miranelle asui kaukana metsässä, joskaan en osannut kuvitella miksi. Matka hänen kodilleen oli ainakin pitkä. Matkan aikana Daran vilkuili jatkuvasti puihin kuin etsien jotain, kunnes tuntui löytävän oikealle tielle, joka jäi minulle arvoitukseksi. Hän johdatti minut kuitenkin rinteeseen kaivetulle kololle, jotka peitti niin taitavasti piilotettu ovi, etteivät edes minun haltiansilmäni onnistuneet sitä havaitsemaan, ennen kuin Daran näytti sen minulle.

Daran oli varoittanut minua, että Miranelle ei ollut ihminen, eikä haltia, ja että minun tuli tähän varautua. Daranin oudot sanat kummastuttivat minua, enkä tiennyt, mitä odottaa, kun Daran koputti oveen.

Ovi ei kuitenkaan avautunut, vaan meille puhui pehmeällä naisen äänellä läheisen puun oksalle laskeutunut haukka. Lintu vaati saada tietää, mitä teimme metsässä. Mikä oli asiamme?

Daran pyysi ensin haukan apua Kajunille, mutta sai kieltävän vastauksen. Tämän jälkeen minä vaadin saada tietää, oliko haukka Miranelle, ja josko hän auttaisi ystävääni, joka oli vaarantanut henkensä Tharadonin väen takia.

Haukka katsoi minua pitkään, mutta yhtäkkiä se alkoi muuttaa muotoaan, ja pian sen paikalla istui hoikka ja pitkä nainen, jolla oli korpinmustat hiukset. Hänen piirteidensä perusteella arvelin hänen veressään olevan jonkinverran haltiaa, mutta pikemminkin silmiini pistivät hänen kellertävät silmänsä, epähaltiamaisen vahva leukansa sekä parkitun nahan kaltainen ihonsa.

Puoliörkki! Puoliörkki, jonka suonissa virtasi vieläpä haltiaverta!

Nyt, paljon myöhemmin, häpeän ensireaktiotani, mutta tuolloin en voinut olla kavahtamatta moisen sekasikiön nähdessäni. Haltiana en tuntenut rakkautta kirottuja örkkejä kohtaan, ja Barrun Mustakirveen rikokset  sukuani kohtaan olivat hioneet luonnollisen vihani partaveitsen teräväksi. En osannut ajatella örkkien olevan muuta kuin vihani kohteita.

Kajunin hädän muistaen pakottauduin kuitenkin pyytämään Miranellelta uudelleen mitä nöyrimmin apua. En kuitenkaan salannut hämmästystäni, kun Miranelle suostui pyyntööni. Hän kyseli tarkkaan, millaisen haavan ystäväni oli saanut, ja missä tämä oli nyt. Tiedot saatuaan ja haettuaan joitain yrttejä sekä matkatavaroita hän lähti kanssa takaisin Tharadonia kohti.

Pitkän matkan aikana minulla oli mahdollisuus punnita ensituntemuksiani Miranellen nähdessäni sekä sitä, kuinka olin häntä puhutellut. Olin kyllä ollut kohtelias, sillä halusinhan hänen apuaan, mutta en ollut salannut inhoani. Silti Miranelle oli suostunut ja kiiruhti ystävääni auttamaan. Tähän asti olin pyrkinyt elämään tuomiten läheisteni teot, en heidän ulkomuotoaan tai sanojaan. Miksen pystynyt samaan tämän puoliörkin kanssa, kun omaa puoliveristä poikaani rakastin enemmän kuin elämää itseään?

Niinpä lähestyin Miranellea uudelleen ja pyysin anteeksi aikaisempaa käytöstäni. Hän oli vähäpuheinen, mutta otti anteeksipyyntöni sentään vastaan, ja jotenkin vaistosin, että välimme olivat loppumatkan vähemmän jännittyneet.

Saapuessamme Tharadoniin Miranelle otti jälleen haukan muodon ja matkusti kylään Daranin olkapäällä. Kyläläiset näyttivät ottavan näyn sen verran rauhallisesti, ettei tämä tainnut olla ensimmäinen kerta, kun kaivosmies kulki kylässä lintu olkapäällään.

Huonokuntoisen ja heikon näköinen Kajun otti Miranellen avun varautuneena mutta kiitollisena vastaan. Miranellen aloittaessa työnsä kävi kuitenkin selväksi, kuinka merkittävästä lahja hänen apunsa oli. Puoliörkin laskettua kätensä Kajunin haavoittuneen vatsan päälle ja aloitti loitsulaulun, joka toi mieleeni metsän tuoksut, äänet ja näyt. Outo tuulimainen vihellys kävi Daranin talossa, ja savua nousi Miranellen haavalle painettujen käsien alta. Kun puoliörkki sitten nosti kätensä, ei haavasta ollut jäljellä edes arpea!

Kun kysyin ääni järkytyksestä ja ihailusta käheänä, mistä Miranelle sai mahtinsa, hän vastasi sen olevan "Maan, sateen ja tuulen mahtia--mahtia joka sai kylmän kipristelemään varpaissa kylmänä talviyönä ja lehdet laskeutumaan harteille metsän siimeksessä".

Parannettuaan Kajunin Miranelle ilmoitti Daranille, että heidän välinen velka oli nyt maksettu. Daran nyökkäsi tähän, mutta minä en voinut olla lisäämättä, että nyt minä ja Kajun vuorostamme olimme Miranellelle velkaa, ja jos välillämme oli ollut epäluuloa ja pahaa verta, olimme me omalta osaltamme kiitoksen lisäksi anteeksipyynnön velkaa. Miranelle ohitti tämän olankohautuksella ja muistutti meitä vain muistamaan saamamme lahjan, kun tapaisimme seuraavan kerran hänen kaltaisiaan.

Miranelle ei jäänyt paistattelemaan kiitoksessamme, vaan jätti Daranin talon samassa hahmossa kuin oli saapunutkin. Hänen lähdettyään en voinut olla kysymättä Daranilta, mistä tämä tunsi hänet. Miranellen tarina oli surullinen.

Nuorella iällään Daran oli ollut seikkailija, joka oli törmännyt eräässä korpikylässä raskaana olevaan haltianaiseen. Muut kyläläiset olivat naista karttaneet, mutta hänen kauneutensa oli tehnyt Daraniin lähtemättömän vaikutuksen. He olivat rakastuneet, ja Daran oli asunut haltianeidon luona synnytyksen hetkelle saakka. Kun nainen sitten oli kuollut synnytyksen vaivoihin, ja hänen synnyttämänsä lapsi oli paljastunut vahvaksi, mutta selvästi mustien merkkien alla syntyneeksi puoliveriseksi, päätti Daran jättää seikkailijan elämän ja omistautua nuoren tyttölapsen kasvattamiseen.

Daran oli tuonut Miranellen Tharadoniin, mutta heidän yhteiselonsa oli ollut aina ankaraa ja rauhatonta, ja nuori puoliörkki oli jättänyt kasvatti-isänsä jo kymmenen vanhana kadoten erämaihin. Myöhemmin hän oli palannut mahtavia luonnonvoimia halliten, mutta entistäkin etäisempänä Daranille.

Miten Miranelle olikaan metsässä oppimaansa mahtiin törmännyt, oli selvää, että hän oli nyt mahtava druidi, joka tunsi metsien salat. En voinut olla sekä ihailematta että karehtimatta häntä. Haltiana ja puuseppänä tunsin metsän puine, eläimineen ja vaaroineen, mutta olin nähnyt sen aina pikemminkin työkaluna, joka oli sivistyneiden olentojen hyödynnettävissä. Miranellen, puoliörkin, yhteys luontoon oli selvästi vahvempi ja syvempi kuin minun--metsissä vaeltamaan syntyneen haltian!

Yhtäkkiä metsien kutsu painoi sydäntäni, mutta nyt en voinut sille antautua. Kajun oli ehkä parantunut, mutta perheeni oli edelleen vaarassa samoin kuin Elmerin vaimo sekä koko Tharadonin kylä. Seuraavaksi meidän oli päätettävä, mitä Punatakkien uhkalle tehtäisiin. Tässä Daran saattoi meitä auttaa. Hän nimittäin uskoi voivansa puhua alueen kaivosmiehet vastustamaan Punatakkeja, jos me Kajunin kanssa saisimme Leijonankilven palkkasoturit heidän rinnalleen.

Daran lähti puhumaan kaivosmiesten kanssa, kun me suuntasimme Kajunin kanssa Leijonankilpien kapteen Barathenin puheille. Kun hän kuuli asiamme ja näki todisteemme, hän ymmärsi tilanteen vakavuuden, ja kutsui alipäällikkönsä puheilleen. Tällä kertaa Leijonankilpien oli toimittava ilman ennakkoon saatavaa palkkaansa Tharadonin auttamiseksi.

Sotasuunnitelmamme oli yksinkertainen mutta toivottavasti tehokas. Ensimmäisenä ottaisimme vangiksi Punatakkien johtajat pormestarin talolla. Sen jälkeen vangitsisimme sotilaat, jotka olisivat epäilemättä epäjärjestyksen tilassa johtajiensa jäätyä kiinni. Vangeilta saatujen tietojen kanssa tiedustelijat--minä ja Kajun mukaanlukien--lähtisimme selvittämään, minne Punatakit kuljettivat vankejaan.

Pelaajan näkökulma

Erityisesti Miranelle oli mielenkiintoinen sivuhahmo, jonka kohtaaminen kannusti mukavasti punnitsemaan Ringilille valitsemiani periaatteita ja hyveitä. Hahmot ovat syvenneet kerta kerralta, ja tämä on paljastunut helppoudessaan erityisen nautittavaksi kampanjaksi. Viiden tähden kunniamerkki pj:lle nautinnollisesta pelikokemuksesta!

LISÄYS: Miranellen tapaaminen yhdessä aikaisemman susikohtaamisen kanssa luo mukavaa pohjaa hahmon kehityskululle. Seuraava taso taitaa olla Ranger-hahmoluokkaa...

Robin Hobb: Fool's Assassin

Jonkin aikaa sitten luin jostain uutissähkeestä odottamattoman tiedon: Robin Hobb kirjoittaa jatkoa Näkijän taru ja Lordi Kultainen -trilogiaan! Tämän jälkeen odotukset olivat luonnollisesti katossa, ja kun kirja elokuussa ilmestyi, se piti heti saada ja lukea.

Nyt kirja on luku-urakan jälkeen ehtinyt levätä jo hyllyssäkin hetken aikaa, ja omat ajatukset kirjasta ovat alkaneet selkiytyä.

Jatko-osan ilmestyttyä sen jälkeen, kun tarina jo tuntui edellisten kirjojen perusteella "valmiilta", herätti sekä odotusta että pelkoa. Osaisiko Hobb jatkaa tästä tyydyttävällä tavalla?

Kyllä hän onneksi osasi.

Fool's Assasin -nimellä kulkeva Fitz and The Fool -sarjan avaus on erilainen tarina kuin edeltäjänsä, mutta ei häviä vertailussa muillekaan Fitziä käsitelleille kirjoille. Toki kirja on varsin rauhallinen, ja Fitzin kotielämän kuvaamiseen käytetään ehkä liikaakin aikaa, mutta harvaan ripotellut odottamattomat ja jännittävät kohdat korvaavat kyllä pienen verkkaisuuden.

Fitzin maailm on tuntunut aina erityisen kiehtovalta, ja nytkin saamme tietää siitä uusia asioita. Mielenkiintoista on nähdä, mihin seuraavat osat maailmaa ja tarinaa vievät. Hobb kokeilee tarinankerronnassa hieman aiemmista kirjoista poikkeaviakin temppuja, mikä näin vanhan kirjasarjan kohdalla on ehkä ihan odotettavaakin. En viitsi spoilata tarinaa, mutta sanottakoon, että kirjan loppupuolen kahtiajakoisuus toimii erityisen hyvin.

Nyt varsinkin tarinan loppupuoli oli niin synkkä, joten saa nähdä, millaisia kärsimyksiä rakkaille hahmoille on luvassa.

Tikarijoki 2.2

Jatkoa aamuiselle merkinnälle...

Yövyimme hiisiluolassa, ja lähdimme seuraavana päivänä Tharadonia kohti. Matkalla Kajun kertoi, miksi oli tärkeää, että pääsisimme kylään.

Kajun ja Gundar eivät olleetkaan menossa Thrameliin, kuten olin aiemmin ymmärtänyt--tai Thaddar oli antanut minun ymmärtää--vaan heidän tiensä vei juuri Tharadonia kohti. Alueella sijaitsi muinainen Lumihuippuvuorten kääpiöklaanien ja Thramelin ihmisten aikainen takomo, joka oli tunnettu menneinä aikoina Tuulenkaiun takomona.

Tuo nimi oli minulle vieras, mutta Kajun kertoi sen olleen monien itärannikon lumottujen mahtiesineiden lähde. Riita ihmisten ja kääpiöiden välillä oli johtanut petokseen, jonka myötä örkit ja hiidet pääsivät valloittamaan takomon. Nyt se oli kadonnut historian hämäriin, mutta Thaddar ja Gundar olivat uskoneet löytäneensä takomon sijainnin.

Moisen paikan löytämisellä olisi monia seurauksia, joita minä en ainakaan osannut kuvitella. Ainakin se muuttaisi Thramelin ympäristön voimatasapainoa riippumatta siitä, olisivatko kaivoksen löytäjät kääpiöitä tai ihmisiä.

Minua ei kuitenkaan ihmisten tai kääpiöiden juonet kiinnostaneet; halusin löytää vain perheeni. Kajun kuitenkin muistutti minua, että lähin paikka, mistä Barrun Mustakirveen sijaintia voisi koettaa selvittää, olisi juuri Tharadonin kaltainen suuri kylä. Sen lähistöllä nimittäin asusti mannunvartija Johalis, joka osaisi paitsi neuvoa, mistä Gundaria vangittuna pitäviä hiisiä kannatti etsiä, tietäisi kenties myös, missä Barrun Mustakirves piti majaansa.

Niinpä tiemme vei Tharadoniin. Liikuimme ripeästi Metsäpolkuja pitkin, ja illan tullen näimme jo kylän valot. Tharadon oli Kajunin mukaan vanha ihmisten ja kääpiöiden asuinpaikka, ja noiden aikojen jäljet näkyivät edelleen kylässä. Asuttujen hirsirakennusten seassa oli vanhempia kivirakennuksia sekä raunioita, jotka aika oli peittänyt osaksi aluskasvillisuudella. Tharadonin väki asui todellakin kirjaimellisesti menneiden aikojen keskellä.

Kylän reunalla kohoavalla kukkulalla sijaitsi muita hirsirakennuksia komeampi kaksikerroksinen kartano, joka oli epäilemättä kyläpäällikön omistuksessa. Itse kylä vaikutti kuitenkin varsin hajanaiselta eikä erityisen hyvin puolustettavalta. Kun muistelin kotini Korppilaakson ympärille kohotettua hirsimuuria ihmettelin, kuinka kylä oli säilynyt täällä hiisien ja ryövärien keskellä, kun joka hyvin suojattu kotikyläni oli joutunut Barrun Mustakirveen uhriksi.

Kylään päästessämme houkuttelimme puoleemme ihmisten uteliaita katseita, sillä noilla seuduilla liikkui vain harvoin haltioita. Emme kuitenkaan tunteneet oloamme uhatuiksi, vaan ihmiset keskeyttivät vain iltapuuhansa vilkaistakseen meitä. Pian meitä vastaan käveli roteva miekkonen, joka esitteli itsensä Daraniksi.

Daran oli yksi Tharadonin alueelta löytyvistä jalometalliesiintymistä elantonsa saava kaivosmies, joka vaikutti hyväntahtoiselta ja kiinnostuneelta kylän ulkopuolelta tulevista uutisista. Paljoa meille ei ollut hänelle kertoa, mutta hän sen sijaan saattoi meidän ajan tasalle kylän tapahtumista. Hän kertoi Leijonakilven palkkasoturijoukkion pitävän majaansa kaupunkia valvovassa kartanossa ja suojelevan aluetta hiisiltä ja muilta ryöväreiltä. Kun näytin hänelle hiisiltä löytämääni leijonalla koristeltua kilpeä, paljastui, että kilpi oli todennäköisesti jonkun hiisien uhriksi joutuneen palkkasoturin, ja Leijonakilpien kapteeni Barathen ottaisi epäilemättä kilven mielellään vastaan.

Daranilta saimme myös kuulla, että etsimämme mannunvartija Johalis kiersi säännöllisesti kylän kautta erämaissa samoillessaan, ja todennäköisesti Barathen osaisi kertoa meille mannunvartijan olinpaikan. Kaivosmies mainitsi myös häntä huolettavan kylän lähistöltä löytyneet avoimet haudat. Hän uskoi, että alueella liikkui muitakin vaaroja kuin hiidet--paljon luonnottomampia vaaroja. Vaikka perheeni kohtalo minua enemmän huolettikin, lupasin kaivosmiehelle tarkastaa, saisinko haudoista jotain selville, jos tiemme niille veisi. Tämä näytti kiitolliselle kaivosmiehelle riittävän. Hän ohjasi meidät vielä kylän majataloon, ennen kuin polkumme erkanivat.

Kylässä riitti kuitenkin muitakin huolia. Majatalonisäntä Elmerin anniskelusalissa kohtasimme nimittäin joukon punaisiin nuttuihin verhoutuneita sotureita, jotka öykkäröivät ja kovistelivat paikallista väkeä ja erityisesti majatalonisäntää. Kun Elmeriltä asiaa myöhemmin selvitimme, paljastui, että Punatakeiksi nimitetyt palkkasoturit auttoivat Leijonakilpien tavoin kylän suojelemisessa, mutta toisin kuin Leijonakilvet, Punatakit tuntuivat kiusaavan kyläläisiä yhtä paljon kuin näitä suojelivat. Lisäksi majatalonisäntä kertoi painostettuani, että Punatakit olivat siepanneet hänen vaimonsa palvelijakseen. Elmer pelkäsi hänen jo kuolleen. Leijonakilvistä ei ollut Punatakkeja vastaan apua, sillä he olivat loppujen lopuksi palkkasotureita, eikä kukaan uskaltanut koston pelossa kannella Punatakkien monista rötöksistä.

Elmerin ja hänen vaimonsa kohtalo sytytti raivoni liekit--heidän kohtalonsa muistutti liikaa omaani. Lupasin Elmerille--kenties harkitsemattomasti--että auttaisin häntä ja vapauttaisin hänen vaimonsa. Majatalonisäntä piristyi tästä ja varoitti meitä syömästä ruokaa, jonka hän aamun tullen toisi. Minusta ja Kajunista haluttiin jo kylässä eroon--nopeasti ja hiljaa.

Ilta hämärsi jo, ja lepo olisi tullut tarpeeseen, mutta en saanut Elmerin vaimon kohtaloa pois mielestäni. Koska en ollut huomannut majatalonisännältä tarkemmin kysyä, missä palkkasoturit majailivat, oletin heidän yöpyvän kartanossa Leijonakilpien tavoin. Niinpä hiivimme Kajunin kanssa kartanolle ja kapusimme toisen kerroksen parvekkeen kautta sisään. Ovilla olevat vartijat olivat niin pitkäveteisen työnsä tylsistämiä, etteivät he meitä huomanneet--toinen taisi peräti nukkua.

Aluksi kukaan ei huomannut hiiviskelyämme kartanossa, ja löysimme jopa kylän pormestari Highguldin työ- ja makuuhuoneen. Pormestarin pöydälle levitettyjen paperien tutkimus paljasti yllättävän totuuden! Punatakit olivat Barrun Mustakirveen kätyreitä, jotka oli lähetetty Tharadoniin. Toinen kirjeissä mainittu vaihtoehto oli Korppilaakson ja Kaurisvaaran kylien kaltainen verotus ja käytäntö--mitä tuo sitten tarkoittikaan. Pahat aavistukset kuitenkin heräsivät sisälläni. Mitä Barrun Mustakirves loppujen lopuksi aikoikaan? Alkoi kuitenkin näyttää siltä, että panoksena oli paljon enemmän kuin perheeni turvallisuus.

Enempää emme kuitenkaan saaneet selville, kun valpastunut vartija huomasi hiiviskelymme ja jouduimme pakenemaan kartanosta. Juoksimme kylän läpi sotilaat perässämme, mutta ellei kaivosmies Daran olisi osunut tiellemme, olisimme varmasti jääneet kiinni. Daran piilotti meidät taloonsa, kunnes takaa-ajajat luovuttivat tai lähtivät toisaalle, minkä jälkeen Daran tarjosi meille mahdollisuutta yöpyä talossaan. Meidän oli kuitenkin aika palata majapaikkaamme, ennen kuin herättäisimme enemmän epäilyksiä. Ilmeisesti vartijat eivät vielä olleet saaneet minun tai Kajunin tarkempia tuntomerkkejä.

Pelaajan näkökulma

Erityisen makeaa pelikerran loppupuolella oli, kuinka Ringilin tausta sitoutui seikkailuun! Samaistuminen Elmerin ongelmiin toi oman motivaationsa puuttua kylän tapahtumiin, ja kun Barrun vielä paljastui kaiken takapiruksi, oli Ringilin päätös tehty hänen puolestaan.

Pelikerrasta tuli hyvällä tavalla mieleen vanhat kokemukset Baldur's Gate ja Icewind Dale -pelien parissa. "Päiväkirjaan" tuli monta merkintää mahdollisista seikkailuista, joita seuraavilla kerroilla voi lähteä ratkomaan:
- Ringilin perheen löytäminen on luonnollisesti tärkeää
- Myös Gundar karttoineen Tuulikaiun takomolle on tärkeä löytää
- Darania on syytä auttaa hänen huoliensa kanssa avatuista haudoista
- Elmerin vaimo on löydettävä ja Punatakeista päästävä!

Pelikerrasta jäi kaiken kaikkiaan aivan mahtava fiilis. Samanlainen fiilis olisi epäilemättä tullut muillakin systeemeillä, mutta nyt 5-edikka tuki sellaista tarinaa rakentavaa seikkailupelaamista, joka on tällä hetkellä lähellä sydäntä.

Tikarijoki 2.1

Jaan pelikerran tapahtumat kahteen tekstiin, koska siitä tulisi muuten aika pitkä. Tässä on niistä ensimmäinen.

Kajun oli hämmästynyt nähdessään minut ja kyseli, kuinka oli mahdollista, että olin hiisiluolassa. Nyt ei kuitenkaan ollut selittelyjen aika, vaan meidän oli löydettävä vielä kääpiö Gundar. Onneksi Kajun osasi hieman hiisien kieltä ja oli kuullut vangitsijoidensa puhuvan, että kääpiö vietäisiin jonkinlaisen päällikön eteen. Hiidet olivat puhuneet myös "Mustasta hämähäkistä", mitä se sitten tarkoittikaan.

Kajunin valitun aseen, pitkävartisen keihään, lisäksi hiisiltä löytyi komea miekka ja leijonan kuvalla varustettu hieno kilpi. Otimme myös nuo komeat aseet varmuuden vuoksi mukaamme, ennen kuin lähdimme palaamaan käytävää takaisin; olin ohittanut aikaisemmin käytävässä otsolaisen, joka saattoi olla tämän luolan päällikkö. Kenties hän osaisi neuvoa, mistä löytäisimme Gundarin.

Hiiviskillessämme luolan läpi kerroin myös Kajunille, mikä oli ajanut minut tien päälle.

Kotona Korppilaaksossa olivat koettaneet vaikeat ajat, kun Barrun Mustakirves -niminen ryöväripäällikkö kätyreineen oli alkanut vaatia meiltä ankaria veroja. Yhdessä isäni kanssa olin johtanut vastarintaa tätä örkinsukuista konnaa vastaan ja olimmekin uskoneet ajaneemme Barrunin pois. Ollessani hakemassa uutta hyvää puuta verstaaseen hän oli kuitenkin palannut, surmannut isäni ja vienyt vaimoni Aarican ja poikamme. Isäni oli aina sanonut, että Kajun oli hyvä ja avulias ystävä, ja siksi olin lähtenyt etsimään häntä.

Kajun vakavoitui entisestään kuullessaan isäni kuolemasta, sillä he olivat hyviä ystäviä. Nyt huolenamme oli kuitenkin se, kuinka saisimme otsolaisen vangiksi, sillä aikaisemmin näkemieni susien lisäksi sen luokse oli ilmestynyt kaksi hiittä. Ne paistoivat jotain avotulella, eivätkä olleet vielä huomanneet meitä.

Päättelin, että paras keino niiden yllättämiseen oli kiertää takaisin ulokkeelle, jonka kautta olin luolaan saapunutkin, sillä sen seinämä oli niin jyrkkä, että otsolainen hiisistä puhumattakaan tuskin pystyisi sitä kapuamaan. Vaikka hiisinuijan jättämiä ruhjeita kyljessäni kivisti, lähdin kiertämään takaisin luolan suuaukolle, mistä pääsisin ulokkeelle jouseni kanssa.

Luolan suuaukolla kohtasin taas jo aikaisemmin ohittamani vangitut sudet. Koska olin ruokkinut niitä jo aikaisemmin, ne eivät vaikuttaneet enää yhtä vihamielisiltä, vaan päästivät minut kulkemaan ohitseen vaikeuksitta. Säälin noita kapisen ja nälkiintyneen näköisiä eläimiä--epäilemättä hiidet olivat rääkänneet niitä ja vanginneet ne vartijoikseen--ja päätin, että jahka palaisimme, olisi myös sudet vapautettava. Ne saattoivat olla vaarallisia petoja, mutta niidenkin paikka oli muualla kuin tässä hiisiluolassa.

Pääsin kapuamaan takaisin ulokkeelle ja otin jouseni esiin. Kahdelta suunnalta yllätettyinä hiisillä ja otsolaisella ei ollut mitään mahdollisuuksia minua ja Kajunia vastaan, vaikka otsolaisen nahka kestikin pelottavan hyvin nuolteni puraisua. Tilanne meinasi äityä omalta kohdaltani vaaralliseksi, kun lukuisista nuolistani huolimatta otsolainen pääsi aivan suojana käyttämäni ulokkeen luokse ja aikoi nostaa toisen hiiden ylös kiusakseni. Onnistuin kuitenkin surmaamaan hiiden, ja kun otsolainen kääntyi pakoon, liu'uin ulokkeen reunaa alas hirmun perään ja onnistuin estämään sen paon.

Taistelussa eniten minua kadutti se, että jouduimme surmaamaan suden, joka oli sidottuna huoneeseen, mutta sen raa'at isännät eivät antaneet meille muuta mahdollisuutta. Tunsin kuitenkin outoa surua, kun lävistin pedon viimeistä kertaa miekallani, ja elämänvalo sen silmissä sammui.

Kuulustelimme otsolaista, mutta sitkeä hirviö ei meille paljoa paljastanut. Sen kuitenkin saimme tietää, että Gundar oli viety lähellä sijaitsevan ihmiskylän--Kajun tunnisti sen Tharadon-nimiseksi paikaksi--pohjoispuolelle piilotettuun luolaan. Otsolaisen kerrottua tämän minä päästin sen menemään Kajunin vastusteluista huolimatta. Hirviö oli kuitenkin sen verran haavoittunut, ettei siitä olisi alueella kulkeville vaaraa, ja todennäköisesti luonto kyllä hoitaisi sen päiviltä. Ehkä sen surmaaminen suorilta käsin olisi ollut armeliaampi vaihtoehto.

Löysimme luolasta muutaman hopeakolikon, pari kehnoa jalokiveä, kirveen ja Gundarin särjetyn sotavasaran. Pakattuamme vähäisen saaliimme lähdimme vapauttamaan susia. Kajunia arvelutti päästää moisia petoja vapaaksi, mutta onnistuin suostuttelemaan hänet auttamaan niiden ketjujen irrottamisessa. Sudet olivat yhtä lailla vankeja kuin hänkin, ja ne olivatkin meille pikemminkin kiitollisia kuin uhkaksi. Päästyään vapaaksi ne juoksivat pian pois, mutta toinen jäi katsomaan minua yllättävän tarkasti. En tiedä, mitä tuo peto ajatteli, mutta jotenkin aistin, etten nähnyt sitä viimeistä kertaa.

Pelaajan näkökulma:

Pelikerta sujui mainiosti, ja saimme mukavasti kehiteltyä Ringilin historiaakin lennosta eteenpäin. Myös Kajun vaikutti mielenkiintoiselta hahmolta, vaikka en hoksannutkaan kysyä hänestä enempää, koska periaatteesa hän on Ringilille "tuttu".

Tähän mennessä erityisen nautittavaa pelikokemuksessa oli se, kuinka sujuvasti säännöt tukivat minun pelaajana kehittämiäni juonia--otsolaisen ja hiisien yllättäminen--ja kuinka ripeästi taistelu sujui. Taistelusta tuli myös yllättävän visuaalinen, vaikka siinä oli vain muutama osapuoli, ja koko yhteenotto oli ohi kenties viidessä vuorossa, joissa ei kahden pelaajan kanssa kauaa mennyt. Nostimme myös tasoa kesken pelin, sillä 2. taso tuli 5e:ssä yllättävän nopeasti, mutta tähän meni häviävän pieni aika. Yksi uusi erikoisominaisuus ja lisää hp:tä--ne oli nopeasti tarkistettu.

Pelissä käytimme otsolaisesta nimitystä suurhiisi, mutta koska se toimii myös hobgoblinille hyvänä suomennoksena, käytin nyt tässä bugbearin suomennoksena samaa, jonka muistaisin nähneeni jossain Drizzt-kirjassa. Olisiko ollut Kotimaa?

Mukava oli myös välikohtaus susien kanssa. Sen avulla sai hyvin pohjustettua Ringilin tulevia tasoja, sillä hän tulee todennäköisesti astumaan mannunvartijan polulle. Tähän tuli myöhemmin lisää hyvää houkutinta, mutta ne ovat seuraavannan merkinnän asioita.

Tikarijoki 1

Aloitimme uutta Lapsellinen mies -blogia pitävän Markon kanssa kampanjan Dungeons & Dragons -roolipelin 5. laitoksen säännöillä. Maailma on kuitenkin vanha tuttu, Thranil, jossa olemme pelanneet jonkin verran. Nyt hypättiin vain ajassa reilusti eteenpäin, 400 vuotta! Tässä on kampanjaraportti tapahtuneista hahmoni Ringilin näkökulmasta. Avaan jossain kohtaa hieman enemmän Ringilin taustoja. Markon raportin tapahtumista voi lukea täältä.

Tikarijoki-kronikat, Ringilin näkökulma

Merienin korkeat muurit ja taivaita kurkottelevat tornit siinsivät edessäni ja kaupungin takaa saatoin erottaa ulapalle levittäytyvän meren sekä haistaa suolaisen hajun. Hetken en voinut kuin tuijottaa silmät suurina ja päätäni pudistellen tuota valtavaa kaupunkia. Kotikylän talorykelmän ja ympärillä levittäytyvän korpimaan jälkeen tuntui, kuin edessäni olisi siintänyt aivan uusi maailma.

Olin tullut tuohon seikkailijoiden ja kauppiaiden suurkaupunkiin etsiäkseni käsiini isäni vanhan ystävän, Kajunin. Kuten perheemme, myös Kajun oli Galadrianoksesta lähtöisin oleva haltia, jolle kotimaamme portit oli suljettu. Hän oli valinnut kiertelevän seikkailijan ja palkkasoturin elämän, mutta oli vieraillut usein perheemme luona. Toivoin hänen voivan auttaa minua löytämään perheeni, jonka mustat miehet olivat kaapanneet.

Olin kuullut, että Kajun työskenteli Thaddar Kivenetsijä-nimiselle kauppiaskääpiölle. Ensi alkuun kääpiön tai haltian löytäminen tuntui mahdottomalta tehtävältä Merienin kokoisesta kaupungista, mutta järkeilin, että Thaddarin ollessa kauppias ainakin joku tuntisi hänet. Jos löytäisin Thaddarin löytäisin varmasti myös Kajunin. Onneksi Merienin väki paljastui auttavaiseksi ja kohteliaakis jopa haltiamuukalaiselle, ja minut ohjattiin Thaddarin liikkeeseen. Jos kääpiötä ei löytisi hänen omasta aseita ja varusteita myyvästä kaupastaan, häntä voisi etsiä kuulemma Kuuneito-nimisestä kievarista ylemmästä kaupungista.

Thaddarin puoti löytyi loppujen lopuksi helposti kiitos saamieni ohjeiden. Kuitenkin kaupungin melu ja melske sekä tavaroitaan kaupustelevien kauppiaiden päättäväisyys olivat lyödä minut ällikällä. Toista oli kotikylän markkinoilla, joissa oikeastaan kukaan muu kuin kauppias Grill ei harjoittanut muuta kuin vaihtokauppaa.

Lopulta pääsin kuitenkin kauppiaiden kynsistä ja Thaddarin puoti kohosi edessäni. Rakennus oli komea, eikä käynyt epäselväksi, etteikö mestari Kivenetsijä elänyt äveriäästi Merienissä. Kaltaiseni vaatimattomasti pukeutunut, koko omaisuuttaan selässään kantava vaeltaja, melkein käännytettiin puodin ovelta!

Thaddarin liike oli sisältä yhtä komea kuin ulkoakin, ja oli selvää, että kyseessä oli mestarisepän liike. Seinillä komeili sankariteoista kertovia tauluja, ja hyllyt olivat täynnä niin kauniita aseita, että epäilin, josko minulla oli varaa vaatimattomimpaan veitseenkään tässä liikkeessä. Onneksi en ollut liikeasioilla matkassa.

Itse puodin isäntä, mestari Kivenetsijä, riiteli parasta aikaa aateliselta vaikuttavan miehen kanssa, jonka nimi paljastui Vaudeville-nimiseksi herraksi. Hän koetti myydä ilmeisesti jonkinlaista lumottua esinettä Thaddarille, mutta kaksikko ei päässyt sopimukseen, vaan Vaudeville poistui närkästyneenä paikalta.

Saatuani vihdoin kääpiön huomion kerroin hänelle asiani. Thaddar vaikutti ensin haluttomalta myöntämään suuntaan tai toiseen, oliko Kajun hänellä töissä, ja millä asioilla tämä Thaddarille liikkui, paitsi että kaupungista tämä oli ehtinyt jo lähteä. Hänellä oli omien sanojensa mukaan kiireitä, ja hän pyysikin minua tapaamaan itsensä myöhemmin Kuuneidossa. Vietin monta piinallista tuntia odottaen kaupungilla, että sovittu tapaamisaika koittaisi, sillä mieltäni painoi huoli perheeni vuoksi sekä epävarmuus, voisiko edes Kajun meitä auttaa.

Kuuneidossa esittäydyimme toisillemme kunnolla. Lopulta kääpiö suostui myös kertomaan Kajunin olinpaikan, jos auttaisin häntä hänen liiketoimissaan. Koska muutakaan mahdollisuutta ei mieleeni tullut, suostuin, ja sain tietää, että Kajun oli lähtenyt Thramel-nimiseen kaupunkiin pohjoisempana. Merienin ja Thramelin välillä oli käyty aikoinaan ankaria kauppasotia, joista isänikin oli minulle kertonut mainiten, että haltioiden parissa noita sotia kutsuttiin Typerien sodaksi niiden turhuuden ja menetettyjen ihmishenkien vuoksi. Minun tulisi auttaa Kajunia ja Thaddarin veljeä Gundaria kuljettamaan vankkurilastin turvallisesti Thrameliin Suurta kauppatietä pitkin.

Koska päivää oli vielä jäljellä, kieltäydyin Thaddarin tarjoamasta tuopista ja suuntasin varustauduttuani maantielle. Kajun ja Gundar olivat lähteneet kaksi päivää sitten; jos pitäisin kiirettä, voisin saada heidät neljässä tai ehkä jopa kolmessa päivässä kiinni.

Suuri kauppatie oli kovassa käytössä niin Merienin kuin Thramelinkin suuntaan, ja minua vastaan tuli monenlaista kauppiasta ja kulkijaa. Ensimmäinen matkapäivä sujui vaivattomasti, joten matkustin pitkälle iltaan tähtien ja kuun valossa. Ohitin monta leiriytynyttä joukkiota, mutta minua kannusti eteenpäin toive saada Kajun mahdollisimman pian kiinni. Lopulta minun oli kuitenkin asetuttava lepäämään, mutta kuten aina, lepo toi mieleen vain muistot perheestäni. Missä he olivat? Olivatko he enää edes elossa - vaimoni ja poikani. Isäni oli antanut henkensä heitä suojellessaan; Rissa ja Tunevec olivat nyt kaikki, mitä minulla oli jäljellä.

Seuraavana päivänä lähdin aikaisin matkaan. Päivä sujui jälleen tapahtumaköyhästi, mutta outoa oli kuitenkin minut ohittanut, kovaa vauhtia ratsastanut sotilasosasto. He kantoivat Merienin tunnuksia, enkä voinut olla pohtimatta, millä asioilla he liikkuivat. Myöhemmin sotilaiden asia selvisi, kun nämä löytyivät edestä päin. Tiellä kulku oli estetty, ja tienkulkijat joutuivat joko kääntymään tai jatkamaan matkaa metsiä pitkin.

Uteliaisuuttani hiivin itse metsän kautta katsomaan, mitä tiellä oli oikein tapahtunut, kun kulku sen kautta oikein piti estää. Paljastui, että tiehen oli syntynyt valtava aukko, jota sotilaat parasta aikaa tutkivat. En edes osannut kuvitella, mikä hirmu olisi moisen kolon voinut saada aikaan, mutta syvältä se vaikutti.

Hetken aukkoa tutkivia sotilaita tarkkailtuani paikalle ilmestyi myös tuttu mies. Vaudeville, joka oli kiistellyt Thaddarin kanssa, ratsasti paikalle ja puhui sotilaiden kanssa. Ikävä kyllä en kuullut, mistä oli kyse, enkä uskaltautunut enää lähemmäksi. Koska mitään vaaraa tai muuta mielenkiintoista ei aukolla näyttänyt olevan tarjolla suuntasin takaisin metsään.

Onni tuntui olevan matkassa, sillä metsässä samoillessani löysin vankkurien jäljet, jotka veivät minut vankkureiden luokse, joita veti kaksi härkää. Thaddar oli maininnut ostaneensa nimenomaan kaksi uutta härkää veljensä vankkureita vetämään. En ehtinyt löytöäni kuitenkaan enempää tutkia, kun metsästä syöksyi kaksi hiittä kimppuuni.

En nauti tappamisesta, mutta itseäni minulla oli oikeus puolustaa, enkä tuntenut sääliä hiidensukuisia olentoja vastaan. Surmattuani lyhyessä kamppailussa molemmat otukset pääsin varmuuteen, että kyseessä oli tosiaan Kajunin ja Gundarin vankkurit. Heidät oli ilmeisesti raahattu jonnekin taistelun päätteeksi. Kajun ainakin oli ainakin pitänyt puolensa, sillä löysin metsästä lisää kuolleita hiisiä.

Seurasin hiisien ja heidän vankiensa jälkiä syvemmälle metsään. Jouduin väistämään muutaman otusten kömpelön ansan ja pitämään varani, kunnes saavuimme pienelle kallion sisästä laskevalle purolle. Kalliossa näytti olevan myös ovensuu, jota vartioi kaksi hiittä. Koska hiidet olivat jo hyökänneet minunkin kimppuuni ja vanginneet ystäväni, en pitänyt pahana, kun surmasin heidät päästäkseni luolaan.

Luola oli hämärä muutamia tuikkuja lukuunottamatta, mutta lopulta pääsin luolan perälle. Muutaman hiiden vältettyäni ja muutaman surmattuani löysin myös Kajunin. Hän oli vangittuna pienellä kalliokorokkeella kolmen hiiden valvovan silmän alla. En onnistunut vapauttamaan Kajunia huomaamatta, vaan jouduimme lopulta taistelemaan hiisiä vastaan. Siinä rytäkässä sain kolmikon aamutähteä heiluttaneelta johtajalta ilkeän iskun kylkeeni. Epäilemättä ainakin muutama kylkiluistani oli murtunut. Onnistuimme kuitenkin päihittämään nuo kirotut otukset, ja Kajun oli vapaa! Mutta missä oli Gundar?

Ensimmäinen pelisessio oli ripeä ja mukava. Tuttuun maailmaan oli mukava palata, ja uusi hahmo tuntui nopeasti omalta. Toivottavasti muistan pelata jatkossakin hänen luonnettaan. Pelinjohtaja toi hienosti esiin yksityiskohtia maailmasta ja Merienin ja Suuren kauppatien tuntuvaan oikeilta, eläviltä paikoilta. Kerrassaan mainio seikkailun alku!

Dragon Age set 3 on ilmestynyt

... vihdoinkin. Pdf:ää on julkaistu ja ilmeisesti paperiversiokin on sieltä jossain välissä tulossa.

Ikävä kyllä minun kannaltani tässä kesti aivan liian kauan. Aika on ajanut tämän pelin ohi, eikä setting tunnu enää läheskään niin mielenkiintoiselta kuin se tuntui muutama vuosi takaperin. Green Roninilla (ja pelin hyväksynnästä vastaavalla Biowarella) kului ihan liian kauan saada ulos minimaalinen määärä sisältöä tähän peliin.

Jos Dragon Age -roolipelissä käytetyistä säännöistä ilmestyy jokin Thedasista vapaa tai Green Roninin omalla maailmalla pyörivä peli, sitä voisi harkita. Muuten epäilen, että minun Dragon Age -roolipelikokoelmani jää set 1:een, joka on yksinäänkin ihan toimiva paketti.

Lausunto DnD 5. laitoksesta

Dungeons & Dragonsin 5. laitoksen ("5e" tästä eteenpäin) perussäännöt ilmestyivät nettiin pari viikkoa takaperin, ja sen kunniaksi veimme kaverini kanssa pelitestaussäännöillä aloitetun seikkailun niillä loppuun. Tässä on lyhyt raportti seikkailusta sekä tuntemuksista, joia 5e herätti.

Raportti sisältää pieniä osia The Accursed Tower -nimisestä, vanhemmasta seikkailusta sekä uudemmasta The Legacy of the Crystal Shard -seikkailusta. The Accursed Tower -seikkailun nimiä on muutettu.

Pelitapahtumat

Seikkailun päähahmo oli Baran -niminen barbaaripalkkionmetsästäjä, joka oli aikoinaan lähtenyt Jäätuulen laaksosta päätyen Luskaniin ja oli tehnyt sen jälkeen kaikenlaisia hommia, osa myös kyseenalaisia. Kun hänelle tarjoutui mahdollisuus palata kotimaahansa Perefin-nimisen kauppiaan saattajana, barbaari tarttui tähän tarjoukseen. Kauppias vihjaisi myös, että määränpäässä barbaarille voisi löytyä lisääkin töitä.

Baran lähti pohjoista kohti Perefinin sekä kauppiaan vankkureita ohjastavien sisarusten, Danan ja Dellin, kanssa. Matkan aikana välit varsinkin entiseski palkkasoturiksi paljastuvan Danan kanssa lämpenivät jonkinlaista ystävyyttä lähestyviksi, ja yhteiset koettelemukset lähensivät seuruetta entisestään. He joutuivat pian Luskanista lähdettyään taistelemaan örkkiryöväreitä vastaan, ja Maailmanranka-vuoristoa ylitettäessä örkkejä kohdattiin lisää. Dana haavoittui taistelussa örkkejä vastaan, mutta Baraniin lyötyä maahan ryövärien johtajan Perefin kaivoi yllättäen varastoistaan esiin parantavan juoman, jonka avulla vankkurinajaja onnistuttiin pelastamaan.

Paljastui, että örkit olivat ryövänneet pidempäänkin karavaaneja Jäätuulen laaksoon johtavassa solassa, joten uutinen turmiosta Baranin käsissä otettiin alueella iloisesti vastaan. Baranin asemaa kohensi entisestään se, että hän palautti örkeiltä löytyneen erityislaatuiselta vaikuttavan mustan haarniskan Hundelinkiven kääpiöille, jotka lupasivat välittää sanan moisesta uroteosta myös Sotavasaran klaanille, jonka omaisuutta haarniska oli alunperin ollut.

Örkkiryöväreistä selvittyään seurue pääsi Jäätuulen laaksoon ilman sen kummempia välikohtauksia. He suuntasivat suoraan Bryn Shanderiin ja siellä Sudentalja-nimiseen majataloon. Majatalonisäntä näytti tuntevan Perefinin entuudestaan, vaikka kauppias hieman jännittyneeltä hänen seurassaan vaikuttikin.

Danan ja Dellin alkaessa purkaa Perefinin kauppalastia antoi kauppias Baranille uuden tehtävän. Kauppias etsi seudulta muinaista taikakalua, sata vuotta sitten eläneen Akar Kessell -nimisen velhon taikasauvaa. Hänen tutkimuksensa olivat paljastaneet, että sauva sijaitsi Kessellin muinaisen tornin raunioissa, jotka sijaitsivat todennäköisesti laakson pohjoisosissa levittäytyvillä nummilla.

Baran ei tuntenut tätä aluetta laaksosta kovin hyvin, mutta tiesi erään mannunvartijan, joka voisi tuntea. Hän ottikin tehtävän vastaan ja suuntasi kohti Kääpiökaivantoja Kelvinin paaden juurella, joista toivoi vanhan tuttavansa löytävän.

Ikävä kyllä mannunvartijaa ei löytynyt, mutta ongelmia kääpiöiden parissa sen sijaan riitti. Kääpiöiden kesken oli syttynyt jonkinlainen valtataistelu. Baran kohtasi kaivantojen ulkopuolella joukon kääpiöitö, jotka olivat juuri surmaamassa kaivantojen päällikköä, taani Stokely Hopeavirtaa. Baran onnistui auttamaan Stokelya, ja kääpiötaani kertoi ongelmien alkaneen sen jälkeen, kun alempien tunnelien kaivajat olivat joutuneet epäkuolleiden hyökkäyksen uhreiksi. Epäkuolleiden hyökkäysten lisääntyessä Baeric Kivivasara -niminen kääpiö oli alkanut puhua Stokelya vastaan ja olikin onnistunut kääntämään monet nuoremmat kääpiöt puolelleen.

Baran auttoi Stokelya selvittämään, mistä epäkuolleet alimpiin kaivantoihin tulivat. Samalla paljastui, että epäkuolleita ohjasi salaperäinen, mutta voimakkaalta vaikuttava velho, joka kuitenkin onnistui pakenemaan. Yhdessä Stokelyn ja vaarasta varoitettujen kääpiöiden kanssa Baran torjui epäkuolleiden koko kaivantoa uhkaavan mahtavan hyökkäyksen, minkä ansiosta Stokely antoi sukunsa mahtavan sotavasaran lahjaksi barbaarille. Aseen nimi oli Dumathoinin kynsi, ja siinä eli mahtava lumous. Lisäksi Stokely lupasi auttaa Barania Perefinin halajaman sauvan etsinnöissä.

Stokely ja Baran suuntasivat kahdestaan nummille, jotka tunnettiin Unohduksen soina. Heidän tietämyksensä alueesta oli heikkoa, ja he eksyivätkin aluksi pahasti nummille. Väsymyksestä voimattomina he päättivät leiriytyä mäelle, jonka laella kohosi käperynyt puu. Puun luota löytyi kuitenkin pahasti haavoittunut talvisusi, joka oli joutunut peikon raatelemaksi. Täysissä voimissaan moinen katala peto olisi ollut suuri vaara, mutta nyt Baranin onnistui rauhoitella se ja sen haavat hoidettuaan suostutella peto vieläpä näyttämään, missä Kessellin torni oli.

Talvisusi, Jääkynsi nimeltään, johdatti seuraavana päivänä kaksikon Kessellin tornille, jonka luota löytyi paitsi örkkejä myös kääpiöitä! Nämä olivat Baerick Kivivasaralle uskollisia Sotavasaran klaanin pettureita. Baran onnistui hiipimään torniin, josta hän löysi Baerickin ja örkkien päällikön neuvottelemassa jo kaivannoissa nähdyn salaperäisen hahmon kanssa. Hahmo, itse velho Akar Kessell, joka eli kirottuna epäkuolleena.  Hän oli luvannut Baerickille vallan kaivannoissa palkkioksi velhon auttamisesta.

Baran ja Stokely palasivat kiireen vilkkaa takaisin kaivantoihin ja keräsivät kääpiöistä iskujoukon tornille hyökkäämistä varten. Hyökkäys onnistuikin mainiosti, örkit lyötiin ja kääpiöpetturit Baerickia myöten vangittiin, vaikka taistelu olikin maksaa Stokelyn tyttären Heldan hengen. Akar Kessellin Baran löi kaksintaistelussa, mikä pelasti myös kääpiöt velhon manattua tornia suojelevat kivipatsaat heidän kimppuunsa. Akar Kessell oli kuollut - taas.

Velholta löytyi sauva, jota myös Perefin epäilemättä etsi. Stokely ja Baran päättivät, että moinen taikakalu oli parempi tuhota, mutta ennen kuin he ehtivät paeta tornilta, örkkien päällikkö tuli käskyläistensä kanssa paikalle. Taistelu vaati monen kääpiön hengen, mutta lopuksi örkit lyötiin ja heidän päällikkönsä surmattiin. Baran tapasi vielä uudelleen myös Jääkynnen, joka oli tarkkaillut barbaaria salaa ja pelasti hänen henkensä taistelun timmellyksessä.

Stokely ja Baran eivät yrityksistään huolimatta onnistuneet tuhoamaan Kessellin kristallisauvaa, mutta Stokely kertoi, että etelässä sijaitsi kaupunki nimeltään Hopeakuu. Siellä oli paljon tietäjiä ja velhoja, jotka osaisivat ehkä tuhoa sauvan tai tietäisivät ainakin, mitä sille tulisi tehdä. Baran päätti lähteä etelään valehdeltuaan ensin Perefinille, ettei moista sauvaa ollut raunioista löytynyt. Pettynyt kauppias näytti myös uskovan barbaarin sanat.

Niin Baran lähti tarpomaan yksin takaisin etelään. Ehkä joku toinen tarina tulee kertomaan, mitä hänelle siellä tapahtui.

Seuraavaksi tuntemuksia säännöistä.

Hahmonluonti

Baran luotiin viimeisimmän pelitestauskokoelman säännöillä (tulivatkohan ne lokakuussa 2013). Niiden pohjalta syntyi mielenkiintoinen hahmo - ja vieläpä varsin ripeästi. Tausta (background) loi hahmolle kuin itsestään myös hieman historiaa, ja jotenkin Baranista tuli varsin vähällä vaivalla varsin mielenkiintoinen hahmo. Tosin tästä kiitos kuuluu myös pelaaja MkaY:lle, joka on taitava pelaaja.

Netistä löytyvissä perussäännöissä on hahmon taustaa ja roolipelaamista esiin tuovia elementtejä hiottu entisestään. Nyt taustoihin on liitetty myös vapaaehtoisia kuvauksia, joiden avulla hahmon luonnetta ja historiaa voi lähteä rakentamaan. Tämä on mielestäni hyvä ominaisuus 5e:n hahmonluonnissa, ja kiehtovia hahmoja syntyy kuin itsestään. Kunhan lisää valinnan mahdollisuuksia tarjoava Players Handbook ilmestyy elokuussa, voidaan näistä antaa lopullinen tuomio, nyt perusluokkien (soturi, varas, pappi ja velho) väriksi löytyy vain 5 taustaa: tietäjä, sotilas, rikollinen, rahvaan sankari sekä akolyytti. Pelitestiversiossa näitä oli enemmän, joten ne löytyvät todennäköisesti Players Handbookista.

Hahmonluonti muutoin on perussääntöjen pohjalta aika tuttua tavaraa, eikä yllätyksiä siinä varmaan kenellekään tule. Vaihtoehtojen ja valintojen virtaviivaistaminen on kuitenkin nopeuttanut hahmonluontia 3.5. ja 4. laitoksista. Tein aamulla perussääntö pdf:ää käyttäen hahmon varusteita lukuunottamatta valmiiksi 15. minuutissa.

Pelaaminen

Ensinnä täytyy sanoa, että DnD:n pelinjohtaminen ei ole koskaan ollut niin kivaa kuin se 5e:ssä oli. Vaihtoehtoja oli riittämiin sekä pelinjohtajalla että pelaajalla, mutta valmistaumiseen ei tarvinnut käyttää yhtä paljon aikaa kuin esimerkiksi 3.5:sta pelatessa. Hahmot olivat kyvykkäitä, mutta vaaran tuntu oli vielä läsnä.

Seikkailemisen suhteen 5e ei tarjonnut hirveästi sellaista, mitä taitavat peliporukat eivät ole jo valmiiksi hyödyntäneet. Kuitenkin taustat niihin liitettyine vaihtoehtoineen luonteenpiirteitä ja hahmon historiaa koskien antoivat ainakin meidän pöytäämme antoisaa evästä. Alunperin ajatuksesta "ihmisbarbaari" kehittyi taustansa ja pelaamisen myötä mielenkiintoinen, elämänsä ehtoopuolella oleva soturi, joka kaihosi takaisin kotimaahansa ja halusi tehdä vielä jotain hyvää elämällään.

Itse pelatessa hahmojen kanssakäymistä oli mukava pelata, mutta tästä kiitos kuuluu ehkä enemmän mielenkiintoisille seikkailuille sekä pelinjohtajan ja pelaajan yhteisymmärrykselle kuin säännöille. Noppia heiteltiin jonkin verran sopivissa tilanteissa, mutta muutoin kanssakäymisen pelaaminen oli pitkälti vapaamuotoista. Jostain syystä tämä peli imaisi sisäänsä poikkeuksellisella voimalla, ja "siellä olemisen tuntu" oli erittäin vahva. Mieleen tulivat ala-astevuodet, kun ensimmäistä kertaa pääsi Baldur's Gate -tietokonepeliä pelaamaan.

Ainakin pelinjohtajasta matkustaminen oli poikkeuksellisen mukavaa perussäännöistä löytyvän "väsymystaulukon" ansiosta. Nummilla samoiluun tuli uutta jännitystä, kun pöheikössä rämpininen ensin vaikeutti asioita (Disadvantage ominaisuusheittoihin) ja sen jälkeen vielä puolitti nopeuden. Onneksi suojaa ja leposija löydettiin.

Tästä päästäänkin toiseen 5e:n mielenkiintoiseen uutuuteen, eli Advantage/Disadvantage -jaotteluun, joka tarkoittaa lähinnä sitä, että edullisissa tilanteissa heitetään kahta d20 onnistumisesta ja valitaan parempi. Kun tilanteessa on jokin haitta (esim. väsymys) valitaan huonompi. Tämä on korvannut monet d20:n olosuhdebonukset ynnä muut sellaiset ja on erittäin nopea ja intuitiiviselta tuntuva systeemi ratkaista olosuhteiden vaikutus pelitilanteisiin.

Taistelut

Taistelut ovat aina kuuluneet DnD-peleihin, joten näiden sääntöjen on syytä toimia. Aikaisempiin sääntöiteraatioihin verrattuna taistelu oli kuitenkin nopeaa ja veristä. "Eeppiseen lopputaisteluun" meni korkeintaan tunti, ja se tuntui vielä lyhyemmältä ajalta. Vaihtoehtoja oli riittämiin ja taistelun vauhdikkuus ei kadonnut ainakaan pelinjohtajan pallilta katseltuna hetkeksikään. Hipareita annoin vastustajille maksimin, sillä muutoin barbaari olisi leikannut kaikki maahan vuorossa tai parissa.

Pelitestaussäännöissä barbaarin erikoiskyvyt ovat varsinkin rivivastustajia vastaan aika armottomia, mutta toisaalta ep-taistelijakin onnistui kyllä olemaan aika hurja barbaaria vastaan käymässään taistelussa. Kaiken kaikkiaan sanoisin, että ainakin taisteluluokat ovat mielenkiintoisia, eikä samanlaista turhautumista taistelijoiden kyvyttömyyteen tullut, kuten esimerkiksi 3.5:n taistelijaa pelatessa. Emme käyttäneet pelitestausvaiheessa vapaaehtoisia featteja, enkä kyllä nähnyt niille ainakaan tässä vaiheessa tarvettakaan.

Lopputulos

5e on ainakin minun mittapuullani onnistunut nyökkäys vanhempiin sääntöversioihin onnistuen kuitenkin säilyttämään riittävän modernin otteen. Se onnistuu tuomaan mielenkiintoisia roolipelillisiä elementtejä sekä tekemään matkustamisestakin mielenkiintoista. Myös taistelut sujuivat vauhdikkaasti ilman turhaa jyystämistä. Jos DnD-tyylinen peli kiinnostaa, kannattaa ainakin perussäännöt tarkastaa.

Dungeons & Dragons 5e Basic Rules ilmestyi eilen

Piti lopettaa pitkä blogihiljaisuus eilen ilmestyneen Dungeons & Dragons -pelin uusimpien perussääntöjen tähden. En oikein 4. laitoksesta pitänyt, ja vaikka 3.5 onkin tuttu ja sitä myöden "helppo" pelattava, niin täytyy kyllä sanoa, että tässä on ensimmäinen Dungeons & Dragons -nimellä kulkeva peli, joka on ostamisen arvoinen.

Nopealla silmäyksellä tämä on kevennetty D&D 3.5, mutta perussäännöt huokuvat jonkinlaista tunnelmaa, josta en aikaisemmissa D&D:n iteraatioissa ole saanut kiinni. Ehkä se johtuu sääntöihin ripotelluista viittauksista Forgotten Realmsin ja Dragonlancen maailmoihin. En ala sen enempää sääntöjä puimaan, mutta hahmonluontiin rodun lisäksi sisällettyjä taustoja (Backgrounds) roolipelivinkkeineen täytyy kehua.

Käykää lataamassa säännöt ja tutustukaa.