Vaikka Praedor kertoo usein juurettomista seikkailijoista, niin yllättävän usein omissa peleissäni on ollut tarvetta myös tilan, läänityksen tai vastaavan hoitamiseen ja hallinnoimiseen. Tästä tarpeesta sain inspiraation kirjoittaa lyhyet, tarkemmat säännöt läänitysten kaltaisten isompien hallintoyksiköiden käsittelemiseen. Säännöt eivät ole missään nimessä kattavat - ei näillä mitään valtaistuinpeliä pelata! - mutta ehkäpä näistä on jotain apua seikkaileville maanomistajille.
Hallintosäännöt löydettävissä nyt suoraan ladattavana pdf-tiedostona kiitos Dropboxin!
EDIT 25.12.2011: Korvattu Dropboxin kautta ladattavalla versiolla.
maanantai 30. elokuuta 2010
lauantai 28. elokuuta 2010
Jaconian maailmankirja: Harmaat kotkat
Praedor-kärpänen ja pitkäjousipaarma purivat.
Jaconia on levoton paikka, ja vaikka suuria sotia ei olekaan käyty vuosiin, on aina jossain käynnissä rajakahakoita, heimosotia tai ylimysten välienselvittelyjä. Niinpä palkkasoturijoukoille riittää sarkaa ja maksajia.
Harmaat kotkat on yksi Jaconian monista - ja parhaiten palkatuimmista, arvostetuimmista ja pelätyimmistä - palkkasoturijoukoista. Se on hankkinut mainetta muun muassa taistelemalla Pohjois-Jaconiassa paimentolaisia vastaan ja puolustamalla Piperiaa merirosvoilta - ja lähes polttamalla koko Piperian kun joukkio ei saanut palkkoja ajallaan. Holrusin ja Tutusin välisessä sodassa joukkio julistettiin tekemiensä raakuuksien ja loikkausten takia lainsuojattomaksi molempien valtakuntien puolesta, ja harmaat kotkat suuntasivat kiireen vilkkaa etelään.
Harmaat kotkat koostuvat lähes yksinomaan etelän Suurien metsien metsäläisistä maineikkaine pitkäjousineen, mutta myös muualta Jaconiasta tulleet jousimiehet voidaan kelpuuttaa harmaiden kotkien riveihin. Alunperin joukot saapuivat Jaconian sotakentille noin kolmekymmentä vuotta sitten, kun kapinoivia maalaisia vastaan taisteleva Oftin kuningas palkkasi joukon metsäläisryöväreitä. Metsäläisjousimiehet totesivat menestyvänsä taistelukentällä, ja sen jälkeen joukkio on vaeltanut ympäri Jaconiaa vaihtelevalla vahvuudella. Nyt jokainen alkuperäisen joukon jäsen on jo maan mullissa.
Barbaarimaisesta taustastaan huolimatta tämä palkkasoturijoukkio muodostuu kivenkovista ammattisotilaista, joita arvostavat kaikki sotataidon salat tuntevat ja tappavia jousimiehiä tarvitsevat sotapäälliköt. Hyvien varusteidensa, liikkuvuutensa, kokemuksensa ja kurinalaisuutensa ansiosta harmaat kotkat palkataan usein armeijan yleis- ja luottojoukoiksi. Sotapäällikön kannattaa kuitenkin maksaa palkat ajallaan, sillä harmaat kotkat ovat tunnetusi nopeita loikkaamaan vastustajan riveihin, jos palkka tai herran käytös ei heitä miellytä. He eivät liioin emmi pakkoverottaa sota-alueen asukkaita - usein epätavalllisen kovalla kädellä - joten rahvaan parissa he ovat pelättyjä ja vihattuja; yksinäisen harmaan kotkan ei kannata jäädä sota-alueella rahvaan armoille.
Harmaat kotkat ylpeilevät taidoillaan jousimiehinä, ja lähes jokaiselta joukkion jäseneltä löytyy joko kaarijousi tai jopa arvostettu ja voimakas metsäläisten pitkäjousi - varsijousia harmaat kotkat pitävät osaamattomien ja vätysten leluina ja sopimattomina todellisille jousimiehille. Jokaisella soturilla on omana henkilökohtaisena varustuksenaan myös tarvittavat varusteet ja aseet lähitaisteluun. Jokainen metsäläisten parista tullut jousimies kantaa ylpeänä oman sukukuntansa tunnuksia ja värejä. Yhtenäisiä tunnuksia tai varusteita harmailta kotkilta ei löydy - mutta eipä niitä löydy kovin monelta viralliselta armeijaltakaan. He ovat kylmäkatseisia, ylpeitä ja armottomia miehiä, taistelussa täysin pelottomia - ja arvaamattomia. Jotkut huhut väittävät Harmaiden kotkien käyttävän myrkytettyjä nuolia!
Harmaiden kotkien lukumäärä muuttuu yhtä tiuhaan tahtiin kuin mitä joukkion johtaja vaihtuu, sillä sotaretkillä osa sotureista välttmättäkin kuolee joko taisteluissa tai kulkutautien kynsissä, ja kotkien päälliköillä on tapana johtaa miehiään eturintamassa. Tällä hetkellä joukkiota johtaa huhujen mukaan Mustasiipi-niminen metsäläissoturi, ja että koko joukkio olisi matkustanut Pothiin metsäläisten kuningas Miranin palvelukseen.
Harmaat kotkat voidaan lukea sotilastyypiltään "metsäläisjousimiehiksi", joten heidän taisteluarvonsa suurissa taisteluissa on +5:n luokkaa. Pelinjohtaja saa päättää oman harkintansa ja taistelun koon mukaan joukkion koon. Yksittäisen harmaan kotkan ohjearvona voi hyvin käyttää palkkasoturin ja metsäläisen sekoitusta, ja johtajat voivat olla jopa ritarien tai praedorien veroisia. Varustuksena kaikilla harmailla kotkilla on jousi (kaari- tai pitkäjousi), jokin lähitaisteluase ja useimmilla nahkapanssari, mutta osalla jopa rautanahkaa tai ketjuhauberkki.
Harmaat kotkat voisi kuvata esimerkiksi sisäänpäin lämpiävinä, ylpeinä ja oikeastaan hieman kusipäisinä sotureina, jotka tekevät jopa raakojen palkkasoturien mittapuulla häikäilemättömiä ja verisiä tekoja.
Harmaat kotkat voi tuoda peliin niin seikkailijoiden liittolaisina kuin vihollisinakin. Mahdollisia seikkailunaiheita voisi olla esimerkiksi liikaa laittomuuksia tehneen harmaan kotkan etsiminen epäluuloisen ja omiaan viimeiseen asti suojelevien palkkasotureiden keskeltä, tai sitten kotkien johtaja Mustasiipi saattaa palkata seikkailijat esimerkiksi etsimään joukkion kadonneen/varastetun standaarin.
Jaconia on levoton paikka, ja vaikka suuria sotia ei olekaan käyty vuosiin, on aina jossain käynnissä rajakahakoita, heimosotia tai ylimysten välienselvittelyjä. Niinpä palkkasoturijoukoille riittää sarkaa ja maksajia.
Harmaat kotkat on yksi Jaconian monista - ja parhaiten palkatuimmista, arvostetuimmista ja pelätyimmistä - palkkasoturijoukoista. Se on hankkinut mainetta muun muassa taistelemalla Pohjois-Jaconiassa paimentolaisia vastaan ja puolustamalla Piperiaa merirosvoilta - ja lähes polttamalla koko Piperian kun joukkio ei saanut palkkoja ajallaan. Holrusin ja Tutusin välisessä sodassa joukkio julistettiin tekemiensä raakuuksien ja loikkausten takia lainsuojattomaksi molempien valtakuntien puolesta, ja harmaat kotkat suuntasivat kiireen vilkkaa etelään.
Harmaat kotkat koostuvat lähes yksinomaan etelän Suurien metsien metsäläisistä maineikkaine pitkäjousineen, mutta myös muualta Jaconiasta tulleet jousimiehet voidaan kelpuuttaa harmaiden kotkien riveihin. Alunperin joukot saapuivat Jaconian sotakentille noin kolmekymmentä vuotta sitten, kun kapinoivia maalaisia vastaan taisteleva Oftin kuningas palkkasi joukon metsäläisryöväreitä. Metsäläisjousimiehet totesivat menestyvänsä taistelukentällä, ja sen jälkeen joukkio on vaeltanut ympäri Jaconiaa vaihtelevalla vahvuudella. Nyt jokainen alkuperäisen joukon jäsen on jo maan mullissa.
Barbaarimaisesta taustastaan huolimatta tämä palkkasoturijoukkio muodostuu kivenkovista ammattisotilaista, joita arvostavat kaikki sotataidon salat tuntevat ja tappavia jousimiehiä tarvitsevat sotapäälliköt. Hyvien varusteidensa, liikkuvuutensa, kokemuksensa ja kurinalaisuutensa ansiosta harmaat kotkat palkataan usein armeijan yleis- ja luottojoukoiksi. Sotapäällikön kannattaa kuitenkin maksaa palkat ajallaan, sillä harmaat kotkat ovat tunnetusi nopeita loikkaamaan vastustajan riveihin, jos palkka tai herran käytös ei heitä miellytä. He eivät liioin emmi pakkoverottaa sota-alueen asukkaita - usein epätavalllisen kovalla kädellä - joten rahvaan parissa he ovat pelättyjä ja vihattuja; yksinäisen harmaan kotkan ei kannata jäädä sota-alueella rahvaan armoille.
Harmaat kotkat ylpeilevät taidoillaan jousimiehinä, ja lähes jokaiselta joukkion jäseneltä löytyy joko kaarijousi tai jopa arvostettu ja voimakas metsäläisten pitkäjousi - varsijousia harmaat kotkat pitävät osaamattomien ja vätysten leluina ja sopimattomina todellisille jousimiehille. Jokaisella soturilla on omana henkilökohtaisena varustuksenaan myös tarvittavat varusteet ja aseet lähitaisteluun. Jokainen metsäläisten parista tullut jousimies kantaa ylpeänä oman sukukuntansa tunnuksia ja värejä. Yhtenäisiä tunnuksia tai varusteita harmailta kotkilta ei löydy - mutta eipä niitä löydy kovin monelta viralliselta armeijaltakaan. He ovat kylmäkatseisia, ylpeitä ja armottomia miehiä, taistelussa täysin pelottomia - ja arvaamattomia. Jotkut huhut väittävät Harmaiden kotkien käyttävän myrkytettyjä nuolia!
Harmaiden kotkien lukumäärä muuttuu yhtä tiuhaan tahtiin kuin mitä joukkion johtaja vaihtuu, sillä sotaretkillä osa sotureista välttmättäkin kuolee joko taisteluissa tai kulkutautien kynsissä, ja kotkien päälliköillä on tapana johtaa miehiään eturintamassa. Tällä hetkellä joukkiota johtaa huhujen mukaan Mustasiipi-niminen metsäläissoturi, ja että koko joukkio olisi matkustanut Pothiin metsäläisten kuningas Miranin palvelukseen.
Harmaat kotkat voidaan lukea sotilastyypiltään "metsäläisjousimiehiksi", joten heidän taisteluarvonsa suurissa taisteluissa on +5:n luokkaa. Pelinjohtaja saa päättää oman harkintansa ja taistelun koon mukaan joukkion koon. Yksittäisen harmaan kotkan ohjearvona voi hyvin käyttää palkkasoturin ja metsäläisen sekoitusta, ja johtajat voivat olla jopa ritarien tai praedorien veroisia. Varustuksena kaikilla harmailla kotkilla on jousi (kaari- tai pitkäjousi), jokin lähitaisteluase ja useimmilla nahkapanssari, mutta osalla jopa rautanahkaa tai ketjuhauberkki.
Harmaat kotkat voisi kuvata esimerkiksi sisäänpäin lämpiävinä, ylpeinä ja oikeastaan hieman kusipäisinä sotureina, jotka tekevät jopa raakojen palkkasoturien mittapuulla häikäilemättömiä ja verisiä tekoja.
Harmaat kotkat voi tuoda peliin niin seikkailijoiden liittolaisina kuin vihollisinakin. Mahdollisia seikkailunaiheita voisi olla esimerkiksi liikaa laittomuuksia tehneen harmaan kotkan etsiminen epäluuloisen ja omiaan viimeiseen asti suojelevien palkkasotureiden keskeltä, tai sitten kotkien johtaja Mustasiipi saattaa palkata seikkailijat esimerkiksi etsimään joukkion kadonneen/varastetun standaarin.
torstai 26. elokuuta 2010
Bandirin päiväkirjamerkinnät 17
3: Kohtaamisia
Tarina kertoo, että Astorosin kaupungin perusti Merienin kuningas Adgar Talavor seikkaillessaan noilla kesyttämättömillä, vaarallisilla seuduilla. Alun perin kaupunki tarkoitettiin vain kuninkaan mukana kulkevan seikkailija- ja sotilasjoukkion leiriksi, mutta Adgarin vapautettua lähistön kylät Baraca Verisen suurhiisiryövärien piinasta kyläläiset asettuivat suojaisaan leiriin. Alun perin tuo valtakunnan pääkaupungiksi kasvava keskus ei ollut pientä telttakylää kummempi, mutta Adgarin auttaessa estrealaisia kesyttämään levottoman kotimaansa kaupungista kehittyi hiljalleen turvapaikka niille, jotka halusivat suojaa villiltä erämaalta. Paaluaitaus kohosi suojaamaan telttakylää, ja lopulta teltat korvattiin hirsistä rakennetuilla taloilla.
Kun Adgar sitten katosi viimeisellä kohtalokkaalla sotaretkellään Melnbarin metsän siimekseen olivat vastanimetyn Astorosin (tuo nimi tarkoittaa Turvapaikkaa estrean vanhalla kielellä) asukkaat jo rakentamassa kivistä muuria uuden kotinsa suojaksi.
- Elenir Kiurun teoksesta "Adgarin perintö: Estrean ensimmäiset vuodet". Astorosin kirjurikillan luvalla alkuperäisteoksesta kopioinut ja tiivistänyt Verla Sinisormi.
Neljäs matkapäivä oli kääntymässä jo iltaan, kun astuimme Astorosin vankkojen kivimuurien vilpoiseen varjoon. En voi väittää, ettemmekö olisi olleet kuitenkin helpottuneita nähdessämme edessämme tuon yhden läntisen maankolkan mahtavimmista kauppakaupungeista; täällä saisimme hieman levähtää, ennen kuin jatkaisimme matkaamme Mernbarin metsään.
Astoros on komeankokoinen ja vaikuttava kaupunki, joka on toiminut seudun merkittävän keskusksena ja kauppapaikkana aina kuningas Adgar Talavorin ajoista lähtien. Kaupungin eteläpuolella levittäytyvällä aukealla Antar-joen rannalla järjestetään kesän viimeisenä kuukautena valtakunnan suurimmat karjamarkkinat, joihin saapuu karjapaimenia kaikkialta Estreasta.
Itse kaupunki on kasvanut tasaisesti perustamisestaan lähtien, ja harmaat, vanhat kivirakennukset ovat kohonneet korkeutta tilan loppuessa siten, että kaupungin ylemmän kerroksen asukkaat pystyvät kättelemään naapureitaan parvekkeiltaan.
Kun minä, Karlon ja Isele saavuimme ensimmäistä kertaa yhdessä Astorosiin, oli kaupunki vaikuttava ja tervetullut näky, vaikka katujen arkisen vilinän sijalle olikin vaihtumassa suurkaupungin iltaelämä. Markkinakojuja kerättiin jo pois, ja kievarien ovista ja ikkunoista raikui puheensorinaa ja hilpeää laulua. Laulun ja kojujaan kasailevien kaupustelijoiden sijaan huomioni tarkentui kuitenkin torin laidalla seisovaan ilmoitustauluun ja siinä roikkuvaan ilmoitukseen:
-- Retkikunta Mernbarin metsään. --
Hänen arvonsa Lordi Varram etsii vain kokeneimpia ja kovimpia eränkävijöitä ja sotureita retkikuntaansa.
Retkikuntaan osallistujille maksetaan erinomainen korvaus joka edellyttää Taitoa ja Rohkeutta selviytyä metsän vaaroista.
Kaksi kultapalaa päivä. Ilmoittautumiset Ragos Tulimielelle, Myrskytuulen Majatalolla.
"Muillakin kuin meillä näyttää olevan asiaa Mernbariin", sanoin ja osoitin ilmoitusta Iselelle ja Karlonille. Ragos Tulimielen nimi oli minulle tuttu - hänestä olivat kuulleet kaikki seudun vähänkään kauemmin leipänsä miekalla hankkineet palkkasoturit. "Ragos Tulimieli on kokenut seikkailija ja kulkija; hän ei millekään eväsretkelle miehiä keräisi - ja ilmoituksessa kysytään kokeneimpia eränkävijöitä ja sotureita heidän mukaansa. Mitäköhän tämä lordi Varram halajaa metsästä?"
"Toivottavasti vain outo yhteensattuma", oli kuitenkin ainut mitä hän sanoi, mutta ei kyennyt kätkemään huolestuneisuuttaan minulta tai Karlonilta.
Seppä sen sijaan kohautti vain olkiaan ja haukotteli. Mies otti ilmeisen rennosti moisen uutisen. "Kenties lordi Varram haluaa vain päästä eroon metsässä majailevista roistoista", hän ehdotti.
"Se voi olla", myönsin, sillä Karlonin ehdotus kuulosti hyvinkin mahdolliselta. "Jos näin on, niin sehän on vain meille avuksi. Eivätpä rosvot ehdi meitä kiusata, kun pakenevat takaa-ajajia! Kunhan olemme vieneet Jasnirobekin antaman korun kauppiaalle, voisimme ehkä hieman kysellä mistä on kyse. Kenties olisi jopa syytä vierailla Myrskytuulen majatalossa..."
Tarina kertoo, että Astorosin kaupungin perusti Merienin kuningas Adgar Talavor seikkaillessaan noilla kesyttämättömillä, vaarallisilla seuduilla. Alun perin kaupunki tarkoitettiin vain kuninkaan mukana kulkevan seikkailija- ja sotilasjoukkion leiriksi, mutta Adgarin vapautettua lähistön kylät Baraca Verisen suurhiisiryövärien piinasta kyläläiset asettuivat suojaisaan leiriin. Alun perin tuo valtakunnan pääkaupungiksi kasvava keskus ei ollut pientä telttakylää kummempi, mutta Adgarin auttaessa estrealaisia kesyttämään levottoman kotimaansa kaupungista kehittyi hiljalleen turvapaikka niille, jotka halusivat suojaa villiltä erämaalta. Paaluaitaus kohosi suojaamaan telttakylää, ja lopulta teltat korvattiin hirsistä rakennetuilla taloilla.
Kun Adgar sitten katosi viimeisellä kohtalokkaalla sotaretkellään Melnbarin metsän siimekseen olivat vastanimetyn Astorosin (tuo nimi tarkoittaa Turvapaikkaa estrean vanhalla kielellä) asukkaat jo rakentamassa kivistä muuria uuden kotinsa suojaksi.
- Elenir Kiurun teoksesta "Adgarin perintö: Estrean ensimmäiset vuodet". Astorosin kirjurikillan luvalla alkuperäisteoksesta kopioinut ja tiivistänyt Verla Sinisormi.
Neljäs matkapäivä oli kääntymässä jo iltaan, kun astuimme Astorosin vankkojen kivimuurien vilpoiseen varjoon. En voi väittää, ettemmekö olisi olleet kuitenkin helpottuneita nähdessämme edessämme tuon yhden läntisen maankolkan mahtavimmista kauppakaupungeista; täällä saisimme hieman levähtää, ennen kuin jatkaisimme matkaamme Mernbarin metsään.
Astoros on komeankokoinen ja vaikuttava kaupunki, joka on toiminut seudun merkittävän keskusksena ja kauppapaikkana aina kuningas Adgar Talavorin ajoista lähtien. Kaupungin eteläpuolella levittäytyvällä aukealla Antar-joen rannalla järjestetään kesän viimeisenä kuukautena valtakunnan suurimmat karjamarkkinat, joihin saapuu karjapaimenia kaikkialta Estreasta.
Itse kaupunki on kasvanut tasaisesti perustamisestaan lähtien, ja harmaat, vanhat kivirakennukset ovat kohonneet korkeutta tilan loppuessa siten, että kaupungin ylemmän kerroksen asukkaat pystyvät kättelemään naapureitaan parvekkeiltaan.
Kun minä, Karlon ja Isele saavuimme ensimmäistä kertaa yhdessä Astorosiin, oli kaupunki vaikuttava ja tervetullut näky, vaikka katujen arkisen vilinän sijalle olikin vaihtumassa suurkaupungin iltaelämä. Markkinakojuja kerättiin jo pois, ja kievarien ovista ja ikkunoista raikui puheensorinaa ja hilpeää laulua. Laulun ja kojujaan kasailevien kaupustelijoiden sijaan huomioni tarkentui kuitenkin torin laidalla seisovaan ilmoitustauluun ja siinä roikkuvaan ilmoitukseen:
-- Retkikunta Mernbarin metsään. --
Hänen arvonsa Lordi Varram etsii vain kokeneimpia ja kovimpia eränkävijöitä ja sotureita retkikuntaansa.
Retkikuntaan osallistujille maksetaan erinomainen korvaus joka edellyttää Taitoa ja Rohkeutta selviytyä metsän vaaroista.
Kaksi kultapalaa päivä. Ilmoittautumiset Ragos Tulimielelle, Myrskytuulen Majatalolla.
"Muillakin kuin meillä näyttää olevan asiaa Mernbariin", sanoin ja osoitin ilmoitusta Iselelle ja Karlonille. Ragos Tulimielen nimi oli minulle tuttu - hänestä olivat kuulleet kaikki seudun vähänkään kauemmin leipänsä miekalla hankkineet palkkasoturit. "Ragos Tulimieli on kokenut seikkailija ja kulkija; hän ei millekään eväsretkelle miehiä keräisi - ja ilmoituksessa kysytään kokeneimpia eränkävijöitä ja sotureita heidän mukaansa. Mitäköhän tämä lordi Varram halajaa metsästä?"
"Toivottavasti vain outo yhteensattuma", oli kuitenkin ainut mitä hän sanoi, mutta ei kyennyt kätkemään huolestuneisuuttaan minulta tai Karlonilta.
Seppä sen sijaan kohautti vain olkiaan ja haukotteli. Mies otti ilmeisen rennosti moisen uutisen. "Kenties lordi Varram haluaa vain päästä eroon metsässä majailevista roistoista", hän ehdotti.
"Se voi olla", myönsin, sillä Karlonin ehdotus kuulosti hyvinkin mahdolliselta. "Jos näin on, niin sehän on vain meille avuksi. Eivätpä rosvot ehdi meitä kiusata, kun pakenevat takaa-ajajia! Kunhan olemme vieneet Jasnirobekin antaman korun kauppiaalle, voisimme ehkä hieman kysellä mistä on kyse. Kenties olisi jopa syytä vierailla Myrskytuulen majatalossa..."
tiistai 24. elokuuta 2010
Bandirin päiväkirjamerkinnät 16
Bandirin päiväkirjamerkintöjen toinen luku loppuu tähän. Merkintä jälleen koottuna yhdeksi pdf-tiedostoksi Scribd-sivulle.
Onneksi Isele löytyi vahingoittumattomana vain muutaman virstan päästä; kirjanoppinut oli kehotuksestani huolimatta kääntynyt takaisin aikomuksenaan ottaa selvää, kuinka minun ja Karlonin oli käynyt. Ärtymys siitä, että nainen ei ollut kuunnellut käskyäni unohtui kuitenkin nopeasti helpotuksen tieltä. Olimmehan selvinneet yhteenotosta hengissä ja lähes haavoitta. Tämä enteili mielestäni hyvää tuleville koitoksillemme.
"Kaksi niistä hyökänneistä konnista pääsi pakoon", kerroin etsiessämme uutta leiripaikkaa yöksi. "He olivat eiliset teurastajat, jotka ahdistelivat sinua, ja heillä oli mukanaan muutamia öykkäreitä."
"Isele, sinä et koskaan todella kertonut mikä ajoi sinut hankaluuksiin Galon ja Caldon kanssa", seppä kysyi ja paineli varovasti taistelussa saamaansa haavaa rievulla. "Mistä siinä todella oli kyse, kun he noin asiasta suivaantuivat?"
Isele näytti levottomalta. "Väärinkäsitys oli osaksi minun omakin vikani", nainen sanoi hiljaa ja painoi päänsä maahan. "Olin kyllä lukenut, että estrealaiset eivät suhtaudu suopeasti taikuuteen, mutta olin ylpeä ja uskoin voittavani mahdolliset ennakkoluulot avuliaisuudella ja hyvällä esimerkillä. Saapuessani kaupunkiinne näin, kuinka toisen teurastajan, Caldon, poika jäi kaatuvan tynnyrin alle, ja hänen oikea kätensä ruhjoutui. Olen opiskellut hieman parannuksen taitoja ja tutkin kättä. Se ei ollut murtunut, mutta siinä oli ilkeännäköinen haava, joka saattaisi tulehtua - viisaat parantajat sanovat, että kaupunkien saasteet ovat lähes pahinta mille haavoittunut voi altistua!"
"Minulla oli mukanani muutamia yrttejä", Isele jatkoi ja taputti hevosensa satulalaukkuja. "Ne ovat sulkakynän veljeskunnan arvokkainta omaisuutta - yrttimestarien vuosikymmenien aikana kasvattamia ja jalostamia. Ne parantavat lähes haavan kuin haavan, mutta niiden toimintaa voidaan vielä tehostaa, jos käyttäjä tuntee yrtteihin sidottuja mahtisanoja - ja minä tunnen niistä muutamia. Galo ja Caldo näkivät minun käyttävän yrttejä ja loitsuja ja alkoivat syyttää minua noidaksi, ennen kuin ehdin selittää."
"Ikävä sattuma", minä huomautin, "mutta Estreassa velhojen ja muiden taikojien on ikävä kyllä oltava varovaisia. Tällaista ei olisi koskaan päässyt tapahtumaan esimerkiksi Ithamarissa; siellä parantajia ja muita taikojia arvostettiin."
"Mestarillani Calsiksella oli tapana sanoa, että suurimmat mielet pitävät mielensä avoinna" seppä aloitti ja sepän kasvoille levisi ystävällinen hymy, "joten ei minunkaan tule tuomita ketään."
Karlon hieroi haavaansa ja kysyi epävarmasti: "Mikäli omaat parantajan taitoja, voisit kenties katsoa tätä käsivarteni haavaa, en haluaisi sairastua nyt kun matkamme on vasta alussa."
"Etsitään suojaisa paikka jossa voimme viimeinkin levähtää, niin katson mielelläni haavaasi", Isele vastasi, ja pian löysimmekin sopivan suojaisan paikan joen rannasta. Pian olimme saaneet leirin aikaiseksi, ja Iselen tarkastaessa Karlonin haavaa pääsimme vihdoin henkkäisemään pitkän päivän päätteeksi. Karlon paljastui erinomaiseksi kokiksi, ja illan päätteeksi pääsimme lepäämään tyytyväisinä, vatsat täynnä. Jaoimme yön vartiovuorot siten, että leirielämään tottuneet Karlon ja Isele saivat levätä hieman enemmän, kun taas minä valvoin suuremman osan yöstä.
Kesäinen yö oli yllättävän vilpoinen, mutta ei kuitenkaan epämukavan kylmä, joten vartioon nukahtaminen ei minua huolettanut. Tosin luuttua kaipasin yön pitkiä tunteja soitollaan täyttämään; vartijan ei kenties ole viisainta soitella vuorollaan, mutta uskoin meidän olevan varsin hyvässä turvassa, ja sormeni kaipasivat vanhaa soitintani nyt, kun niillä ei ollut muuta tekemistä. Sen sijaan keskityin Iseleen ja hänen meille tarjoamaan tehtävään, ja suunnittelin tulevaa retkeämme Mernbarin metsään.
Seuraavat matkapäivät sujuivat välikohtauksitta puuduttavan taivalluksen täyttäminä, kunnes lopulta saavuimme Astorosiin, Estrean pääkaupunkiin. Sieltä matkamme jatkuisi kohti Mernbarin metsää.
Onneksi Isele löytyi vahingoittumattomana vain muutaman virstan päästä; kirjanoppinut oli kehotuksestani huolimatta kääntynyt takaisin aikomuksenaan ottaa selvää, kuinka minun ja Karlonin oli käynyt. Ärtymys siitä, että nainen ei ollut kuunnellut käskyäni unohtui kuitenkin nopeasti helpotuksen tieltä. Olimmehan selvinneet yhteenotosta hengissä ja lähes haavoitta. Tämä enteili mielestäni hyvää tuleville koitoksillemme.
"Kaksi niistä hyökänneistä konnista pääsi pakoon", kerroin etsiessämme uutta leiripaikkaa yöksi. "He olivat eiliset teurastajat, jotka ahdistelivat sinua, ja heillä oli mukanaan muutamia öykkäreitä."
"Isele, sinä et koskaan todella kertonut mikä ajoi sinut hankaluuksiin Galon ja Caldon kanssa", seppä kysyi ja paineli varovasti taistelussa saamaansa haavaa rievulla. "Mistä siinä todella oli kyse, kun he noin asiasta suivaantuivat?"
Isele näytti levottomalta. "Väärinkäsitys oli osaksi minun omakin vikani", nainen sanoi hiljaa ja painoi päänsä maahan. "Olin kyllä lukenut, että estrealaiset eivät suhtaudu suopeasti taikuuteen, mutta olin ylpeä ja uskoin voittavani mahdolliset ennakkoluulot avuliaisuudella ja hyvällä esimerkillä. Saapuessani kaupunkiinne näin, kuinka toisen teurastajan, Caldon, poika jäi kaatuvan tynnyrin alle, ja hänen oikea kätensä ruhjoutui. Olen opiskellut hieman parannuksen taitoja ja tutkin kättä. Se ei ollut murtunut, mutta siinä oli ilkeännäköinen haava, joka saattaisi tulehtua - viisaat parantajat sanovat, että kaupunkien saasteet ovat lähes pahinta mille haavoittunut voi altistua!"
"Minulla oli mukanani muutamia yrttejä", Isele jatkoi ja taputti hevosensa satulalaukkuja. "Ne ovat sulkakynän veljeskunnan arvokkainta omaisuutta - yrttimestarien vuosikymmenien aikana kasvattamia ja jalostamia. Ne parantavat lähes haavan kuin haavan, mutta niiden toimintaa voidaan vielä tehostaa, jos käyttäjä tuntee yrtteihin sidottuja mahtisanoja - ja minä tunnen niistä muutamia. Galo ja Caldo näkivät minun käyttävän yrttejä ja loitsuja ja alkoivat syyttää minua noidaksi, ennen kuin ehdin selittää."
"Ikävä sattuma", minä huomautin, "mutta Estreassa velhojen ja muiden taikojien on ikävä kyllä oltava varovaisia. Tällaista ei olisi koskaan päässyt tapahtumaan esimerkiksi Ithamarissa; siellä parantajia ja muita taikojia arvostettiin."
"Mestarillani Calsiksella oli tapana sanoa, että suurimmat mielet pitävät mielensä avoinna" seppä aloitti ja sepän kasvoille levisi ystävällinen hymy, "joten ei minunkaan tule tuomita ketään."
Karlon hieroi haavaansa ja kysyi epävarmasti: "Mikäli omaat parantajan taitoja, voisit kenties katsoa tätä käsivarteni haavaa, en haluaisi sairastua nyt kun matkamme on vasta alussa."
"Etsitään suojaisa paikka jossa voimme viimeinkin levähtää, niin katson mielelläni haavaasi", Isele vastasi, ja pian löysimmekin sopivan suojaisan paikan joen rannasta. Pian olimme saaneet leirin aikaiseksi, ja Iselen tarkastaessa Karlonin haavaa pääsimme vihdoin henkkäisemään pitkän päivän päätteeksi. Karlon paljastui erinomaiseksi kokiksi, ja illan päätteeksi pääsimme lepäämään tyytyväisinä, vatsat täynnä. Jaoimme yön vartiovuorot siten, että leirielämään tottuneet Karlon ja Isele saivat levätä hieman enemmän, kun taas minä valvoin suuremman osan yöstä.
Kesäinen yö oli yllättävän vilpoinen, mutta ei kuitenkaan epämukavan kylmä, joten vartioon nukahtaminen ei minua huolettanut. Tosin luuttua kaipasin yön pitkiä tunteja soitollaan täyttämään; vartijan ei kenties ole viisainta soitella vuorollaan, mutta uskoin meidän olevan varsin hyvässä turvassa, ja sormeni kaipasivat vanhaa soitintani nyt, kun niillä ei ollut muuta tekemistä. Sen sijaan keskityin Iseleen ja hänen meille tarjoamaan tehtävään, ja suunnittelin tulevaa retkeämme Mernbarin metsään.
Seuraavat matkapäivät sujuivat välikohtauksitta puuduttavan taivalluksen täyttäminä, kunnes lopulta saavuimme Astorosiin, Estrean pääkaupunkiin. Sieltä matkamme jatkuisi kohti Mernbarin metsää.
Rautalaulu: Pohdintoja
Rautalaulu on saanut olla pitkään omissa oloissaan - ja pelien uupuessa se varmaan saa jatkaa uinumistaan. Se ei kuitenkaan ole kuollut tai kuopattu, vaan elää ainakin muistoissani, joskaan ei välttämättä peli- tai suunnittelupöydän äärellä.
Yksi Rautalaulun vahvuuksia on mielestäni se, että se on Code/X:n tapaan varsin nopea ja yksinkertainen. Hahmonluonnissa ei pelaajilla kauaa nokka tuhise, vaan hahmo syntyy aika nopeasti Ominaisuuksia korottamalla ja Kykyjä ostamalla, jonka jälkeen lasketaan muutama tärkeä arvo ja ostetaan varusteita. Sen jälkeen hahmo on valmis pelattavaksi!
Olen kuitenkin miettinyt erilaisia "lisäosia", joita Rautalauluun ja erityisesti sen hahmonluontiin voisi pultata. Yksi tällainen oli "Edut ja haitat" ja toinen vastaava, hyvin setting-sidonnainen voisi olla "Taustat": valittavia hahmoteemoja jotka toisivat jonkinlaisia erityispiirteitä hahmolle tämän syntyperän ansiosta.
Toisaalta nämä taustat voisivat olla myös Etuja tai Haittoja, mutta toisaalta Taustat voisivat olla enemmän syntyperästä tulevia pieniä kuvauksia varsinaisten pelimekaanisten etujen sijaan. "Syntyperä: Kimmerialainen" esimerkiksi kertoisi kimmerialaisten olevan synkkiä ja juroja barbaareita havumetsien peittämiltä ylängöiltä sen sijaan, että antaisi varsinaisia Ominaisuus-bonuksia tai vastaavia - Rautalaulun Ominaisuus-arvot vaihtelevat niin pienellä välillä, etten ole varma, kannattaako näihin alussa paljon bonusta edes antaa.
Näin ollen Tausta ohjaisi enemmän, mihin hahmoaan voisi syntyperänsä puolesta kehittää ("kimmerialaiset ovat taitavia sotureita ja kiipelijöitä") sen sijaan, että antaisi bonusta syntyperän tyypillisiin taitoihin ja kykyihin.
Toinen, mitä olen miettinyt, on taikuus. Olisi mielenkiintoista pultata erilaisia taikuuteen liittyviä sääntömahdollisuuksia Rautalauluun; esimerkiksi olen pitkään halunnut nähdä/tehdä Robin Hobbin Taitoon ja Vaistoon perustuvat taikasäännöt. Tosin itsessään Taito ja Vaisto eivät välttämättä suoraan sovi perinteiseen käsitykseen Sword & Sorcery -genrestä, mutta erilaiset taikasysteemit voisivatkin olla valinnaisia vaihtoehtoja, joista Sword & Sorcery -henkinen taikuus olisi yksi.
Nyt kun vain vielä saisi inspiraation ja lisää vapaa-aikaa näiden kaikkien ajatusten toteuttamiseen ja testaamiseen* - saati sitten pelisuunnittelutaitoa saada ne myös toimimaan.
*Minulla on kaihertava tunne, että Rautalaulu olisi tarvinnut huomattavasti enemmän pelitestaamista...
Yksi Rautalaulun vahvuuksia on mielestäni se, että se on Code/X:n tapaan varsin nopea ja yksinkertainen. Hahmonluonnissa ei pelaajilla kauaa nokka tuhise, vaan hahmo syntyy aika nopeasti Ominaisuuksia korottamalla ja Kykyjä ostamalla, jonka jälkeen lasketaan muutama tärkeä arvo ja ostetaan varusteita. Sen jälkeen hahmo on valmis pelattavaksi!
Olen kuitenkin miettinyt erilaisia "lisäosia", joita Rautalauluun ja erityisesti sen hahmonluontiin voisi pultata. Yksi tällainen oli "Edut ja haitat" ja toinen vastaava, hyvin setting-sidonnainen voisi olla "Taustat": valittavia hahmoteemoja jotka toisivat jonkinlaisia erityispiirteitä hahmolle tämän syntyperän ansiosta.
Toisaalta nämä taustat voisivat olla myös Etuja tai Haittoja, mutta toisaalta Taustat voisivat olla enemmän syntyperästä tulevia pieniä kuvauksia varsinaisten pelimekaanisten etujen sijaan. "Syntyperä: Kimmerialainen" esimerkiksi kertoisi kimmerialaisten olevan synkkiä ja juroja barbaareita havumetsien peittämiltä ylängöiltä sen sijaan, että antaisi varsinaisia Ominaisuus-bonuksia tai vastaavia - Rautalaulun Ominaisuus-arvot vaihtelevat niin pienellä välillä, etten ole varma, kannattaako näihin alussa paljon bonusta edes antaa.
Näin ollen Tausta ohjaisi enemmän, mihin hahmoaan voisi syntyperänsä puolesta kehittää ("kimmerialaiset ovat taitavia sotureita ja kiipelijöitä") sen sijaan, että antaisi bonusta syntyperän tyypillisiin taitoihin ja kykyihin.
Toinen, mitä olen miettinyt, on taikuus. Olisi mielenkiintoista pultata erilaisia taikuuteen liittyviä sääntömahdollisuuksia Rautalauluun; esimerkiksi olen pitkään halunnut nähdä/tehdä Robin Hobbin Taitoon ja Vaistoon perustuvat taikasäännöt. Tosin itsessään Taito ja Vaisto eivät välttämättä suoraan sovi perinteiseen käsitykseen Sword & Sorcery -genrestä, mutta erilaiset taikasysteemit voisivatkin olla valinnaisia vaihtoehtoja, joista Sword & Sorcery -henkinen taikuus olisi yksi.
Nyt kun vain vielä saisi inspiraation ja lisää vapaa-aikaa näiden kaikkien ajatusten toteuttamiseen ja testaamiseen* - saati sitten pelisuunnittelutaitoa saada ne myös toimimaan.
*Minulla on kaihertava tunne, että Rautalaulu olisi tarvinnut huomattavasti enemmän pelitestaamista...
maanantai 23. elokuuta 2010
Bandirin päiväkirjamerkinnät 15
Niin matkamme jatkui, ja ensimmäinen päivämme maantiellä saapui lopulta päätökseen. Tuuli puhalsi hiljaa ja kalpea ilta-aurinko lämmitti harteitamme suunnitellessamme pysähtymistä yöksi. Seutu oli tiheää metsää, ja tie kiemurteli allamme kuin käärme, mutta koska kuljimme ilman vankkureita, kiidättivät hevosemme meitä hyvää vauhtia eteenpäin. Isele kiinnitti kuitenkin vain vähän huomiota maisemaan; hänen katseensa oli keskittynyt laukustaan kaivamaansa kirjaan.
"Tämä voisi olla varmaan sopiva aika pysähtyä" Karlon ehdotti silmät jo hieman väsyneenä. Olimme saapunut kohtaan, jossa tie teki mutkan ja muodosti suojaisan aukean läheisen joen rantaan. Paikka olisi tosiaan hyvä paikka pysähtyä.
Vaikka olisin halunnut vastata myöntävästi sepän ehdotukseen, tarttui tarkkoihin korviini lähestyvien ratsujen kavioiden töminä. Ratsastajia oli luultavasti enemmän kuin kolme. Estrean erämaat olivat pahamaineisia metsien ryöväreistään ja maantierosvoista, ja mittailinkin saman tien ympäristöä mahdollisen piiloksi tai puolustukseen kelpaavan paikan toivossa. Alava lehtipuiden täyttämä joenmutka ei kuitenkaan tarjonnut erityistä suojaa. Vaimeasti kiroillen siirsin ratsuni siten, että suojasin hieman avuttomimmalta vaikuttavaa Iseleä ja laskin käteni miekkani kahvalle.
"Olkaapa varuillanne", sanoin Karlonille ja Iselelle. "Meitä kohti ratsastaa joukko miehiä - ja näillä seuduilla se voi tarkoittaa rosvoja. Jos edessä on ongelmia, niin ratsasta Isele sinä pakoon ja minä yritän Karlonin kanssa ajaa rosvot tiehensä."
Pian tiellä mäenlakea vasten erottui ratsastajien tummat hahmot. Viisi ratsastajaa, joista kaksi tunnistin saman tien. Galo ja Caldo, aivan kuten Karlon oli aikaisemmin uumoillut. Kenties kaksikolla oli jäänyt jotakin hampaankoloon eilisestä selkkauksesta.
Miesten lyödessä hevostensa täyteen laukkaan nykäisi seppä Iselen hevosen suitsia voimakkaasti lähettäen sen laukkaan pakoon. Nyt minä ja Karlon istuimme hevostemme selässä vastassa, kun ratsastavien miesten joukko rynnisti täyttä laukkaa meitä kohti.
Totuus kuitenkin on, että tuo taistelu ei ollut kovinkaan kummoinen; Galo ja Caldo olivat ammatiltaan teurastajia, ja heidän houkuttelemansa hyökkääjät olivat varmasilaisia käsityöläisiä ja satamatyöläisiä; vaikka heillä olikin ylivoima, niin minun ja Karlonin paremmat aseet ja soturin koulutukseni riittivät lopulta ajamaan suurimman osan heistä karkuun. Kahakan näyttämölle jäi vain kahden kuolleen hyökkääjän ruumiit, ja haavoittunut Galo - Caldo pakeni yhden hyökkääjän kanssa.
"Turha lähteä niiden perään", sanoin Karlonin aikoessa kannustaa oman ratsunsa takaa-ajoon - seppä oli saanut ilkeännäköisen, mutta vaarattomalta vaikuttavan ruhjeen käsivarteensa kamppailun aikana. "Tuskinpa he aivan pian tulevat lisää kerjäämään. Katsotaan mieluummin keitä nämä muut olivat miehiään."
Säiläni haavoittuneen Galon nuttuun pyyhkien polvistuin teurastajan vierelle. "Mikä teidät sai hyökkäämään meidän kimppuumme, typerykset?" tivasin Galolta ja viittasin kahteen kuolemankielissä makaavaan hyökkääjään. Kaksi henkeä oli menetetty turhaan Galon ja Caldon kaunankannon takia. "Kannattiko se?"
Galo puristi hengästyneenä haavoittunutta käsivarttaan. "Noitia ja pimeitä voimia", teurastaja sylkäisi hampaiden välistä. "Estrea on parempi ilman teidänkaltaisia noitapiiriläisiä. Tällä kertaa selvisitte ehjin nahoin, mutta ennemmin tai myöhemmin joku oikeudesta välittävä vie teidät kaikki tuomiolle."
"No niin, viimestele työsi, noitapiiriläinen, sitähän sinä haluat", Galo sanoi ja kohotti leukaansa uhmakkaana. "Minä en pelkää, jumalani ottaa minut kyllä vastaan."
"Harva jumala siunaa typeryksiä", vastasin kylmästi ja punnitsin tikaria kädessäni. Miehet olivat hyökänneet kimppuumme aikoen tappaa; eikö se olisi ollut oikeutta, jos olisin vienyt työn päätökseen, joka vielä oli kesken vain Galon onnekkuuden ansiosta... Mutta avuttoman miehen tappamisen takia jätin paroni Wolfranin palveluksenkin...
Karlon pudisteli päätään harmistuneena. "Bandir.. meidän täytyy mennä", seppä sanoi viitaten paenneisiin ja Iseleen. "Kaksi näistä karautti pakoon ja voimme toivoa, etteivät he saa häntä kiinni."
Sepän sanat havahduttivat minut synkistä mietteistäni, ja samassa jo soimasin itseäni. Taistelun huumassa olin unohtanut Iselen! "Olet oikeassa Karlon", myönsinkin nolona ja sieppasin hevosensa suitset - onneksi ratsu ei ollut karauttanut pakoon, vaan oli jäänyt joenrantaan hermostuneena.
"Muista, teurastaja, että te hyökkäsitte meidän 'noitapiiriläisten'kimppuun, ja me säästimme sinun henkesi", sanoin ja osoitin maassa makaavaa Galoa. "Muista se, kun seuraavan kerran suunnittelet hyökkääväsi muiden kimppuun syyttä ja suotta."
Jätimme Galon pitelemään haavoittunutta kättään ja karautimme Iselen perään.
"Tämä voisi olla varmaan sopiva aika pysähtyä" Karlon ehdotti silmät jo hieman väsyneenä. Olimme saapunut kohtaan, jossa tie teki mutkan ja muodosti suojaisan aukean läheisen joen rantaan. Paikka olisi tosiaan hyvä paikka pysähtyä.
Vaikka olisin halunnut vastata myöntävästi sepän ehdotukseen, tarttui tarkkoihin korviini lähestyvien ratsujen kavioiden töminä. Ratsastajia oli luultavasti enemmän kuin kolme. Estrean erämaat olivat pahamaineisia metsien ryöväreistään ja maantierosvoista, ja mittailinkin saman tien ympäristöä mahdollisen piiloksi tai puolustukseen kelpaavan paikan toivossa. Alava lehtipuiden täyttämä joenmutka ei kuitenkaan tarjonnut erityistä suojaa. Vaimeasti kiroillen siirsin ratsuni siten, että suojasin hieman avuttomimmalta vaikuttavaa Iseleä ja laskin käteni miekkani kahvalle.
"Olkaapa varuillanne", sanoin Karlonille ja Iselelle. "Meitä kohti ratsastaa joukko miehiä - ja näillä seuduilla se voi tarkoittaa rosvoja. Jos edessä on ongelmia, niin ratsasta Isele sinä pakoon ja minä yritän Karlonin kanssa ajaa rosvot tiehensä."
Pian tiellä mäenlakea vasten erottui ratsastajien tummat hahmot. Viisi ratsastajaa, joista kaksi tunnistin saman tien. Galo ja Caldo, aivan kuten Karlon oli aikaisemmin uumoillut. Kenties kaksikolla oli jäänyt jotakin hampaankoloon eilisestä selkkauksesta.
Miesten lyödessä hevostensa täyteen laukkaan nykäisi seppä Iselen hevosen suitsia voimakkaasti lähettäen sen laukkaan pakoon. Nyt minä ja Karlon istuimme hevostemme selässä vastassa, kun ratsastavien miesten joukko rynnisti täyttä laukkaa meitä kohti.
Totuus kuitenkin on, että tuo taistelu ei ollut kovinkaan kummoinen; Galo ja Caldo olivat ammatiltaan teurastajia, ja heidän houkuttelemansa hyökkääjät olivat varmasilaisia käsityöläisiä ja satamatyöläisiä; vaikka heillä olikin ylivoima, niin minun ja Karlonin paremmat aseet ja soturin koulutukseni riittivät lopulta ajamaan suurimman osan heistä karkuun. Kahakan näyttämölle jäi vain kahden kuolleen hyökkääjän ruumiit, ja haavoittunut Galo - Caldo pakeni yhden hyökkääjän kanssa.
"Turha lähteä niiden perään", sanoin Karlonin aikoessa kannustaa oman ratsunsa takaa-ajoon - seppä oli saanut ilkeännäköisen, mutta vaarattomalta vaikuttavan ruhjeen käsivarteensa kamppailun aikana. "Tuskinpa he aivan pian tulevat lisää kerjäämään. Katsotaan mieluummin keitä nämä muut olivat miehiään."
Säiläni haavoittuneen Galon nuttuun pyyhkien polvistuin teurastajan vierelle. "Mikä teidät sai hyökkäämään meidän kimppuumme, typerykset?" tivasin Galolta ja viittasin kahteen kuolemankielissä makaavaan hyökkääjään. Kaksi henkeä oli menetetty turhaan Galon ja Caldon kaunankannon takia. "Kannattiko se?"
Galo puristi hengästyneenä haavoittunutta käsivarttaan. "Noitia ja pimeitä voimia", teurastaja sylkäisi hampaiden välistä. "Estrea on parempi ilman teidänkaltaisia noitapiiriläisiä. Tällä kertaa selvisitte ehjin nahoin, mutta ennemmin tai myöhemmin joku oikeudesta välittävä vie teidät kaikki tuomiolle."
"No niin, viimestele työsi, noitapiiriläinen, sitähän sinä haluat", Galo sanoi ja kohotti leukaansa uhmakkaana. "Minä en pelkää, jumalani ottaa minut kyllä vastaan."
"Harva jumala siunaa typeryksiä", vastasin kylmästi ja punnitsin tikaria kädessäni. Miehet olivat hyökänneet kimppuumme aikoen tappaa; eikö se olisi ollut oikeutta, jos olisin vienyt työn päätökseen, joka vielä oli kesken vain Galon onnekkuuden ansiosta... Mutta avuttoman miehen tappamisen takia jätin paroni Wolfranin palveluksenkin...
Karlon pudisteli päätään harmistuneena. "Bandir.. meidän täytyy mennä", seppä sanoi viitaten paenneisiin ja Iseleen. "Kaksi näistä karautti pakoon ja voimme toivoa, etteivät he saa häntä kiinni."
Sepän sanat havahduttivat minut synkistä mietteistäni, ja samassa jo soimasin itseäni. Taistelun huumassa olin unohtanut Iselen! "Olet oikeassa Karlon", myönsinkin nolona ja sieppasin hevosensa suitset - onneksi ratsu ei ollut karauttanut pakoon, vaan oli jäänyt joenrantaan hermostuneena.
"Muista, teurastaja, että te hyökkäsitte meidän 'noitapiiriläisten'kimppuun, ja me säästimme sinun henkesi", sanoin ja osoitin maassa makaavaa Galoa. "Muista se, kun seuraavan kerran suunnittelet hyökkääväsi muiden kimppuun syyttä ja suotta."
Jätimme Galon pitelemään haavoittunutta kättään ja karautimme Iselen perään.
sunnuntai 15. elokuuta 2010
Bandirin päiväkirjamerkinnät 14
Tovin ratsastettuamme Karlon nojautui puoleeni ja sanoi hiljaisella äänellä, Iseleä merkitsevästi katsoen: "Galo ja Caldo ovat sen kaltaisia kavereita, etteivät he välttämättä anna asian olla jos kokevat, että heidän kunniaansa on loukattu. Minusta meidän kannattaisi pitää silmämme auki, kunnes olemme Varmasista hieman kauempana."
Nyökkäsin hyväksyvästi sepän ehdotukselle. "Toivottavasti he eivät uskalla tehdä mitään konnuuksia, kun seriffikin on luultavasti tavanomaista tarkempi heidän tekemisistään", arvelin rauhallisesti. "Olet kuitenkin oikeassa siinä, että parempi vara kuin vahinko, joten pidetään vain silmämme auki."
Päivä oli lämmin, ja pian unohdimme kuitenkin mietteet Galon ja Caldon aikomuksista. Matkamme alkoi meidän jutustellessa tunnustelevasti keskenämme; emme tunteneet toisiamme kovin hyvin, mutta hiljalleen keskustelumme alkoi sujua luontevammin. Olimme kaikki varsin puheliaita, mikä auttoi täyttämään maantien tylsät, hiljaiset tunnit täyttyivät tarinoilla menneisyydestämme ja kokemuksistamme. Karlon kertoi kokemiaan hauskoja sattumuskia Varmasin seppäkillan juonittelujen keskellä ja minä kerroin heille muutamia palkkasoturina kokemiani outoja ja jännittäviä tapahtumia. Tosin en voinut malttaa värittämästä hieman kokemiani tapahtumia ja jätin sotaretkien puuduttavan odottelun, sairastelun ja ruoan etsimisen vähemmälle huomiolle.
Sotaretkistä tarinamme kääntyivät takaisin matkusteluun. Karlon ei ollut matkustellut kovinkaan paljoa, enkä minäkään ollut käynyt kuin Estrean eri osissa ja kerran Ithamarissa, mutta siitä huolimatta uteliaisuus ja uusien paikkojen näkeminen oli aina ollut haaveeni.
"Olen aina halunnut tietää vähän enemmän sukujuuristani", tunnustin keskustelun vakavoituessa. "Isältäni en paljoakaan saanut selville äidistäni tai mistä me oikein tulimme, joten olen aina halunnut matkustella hieman laajemmin idässä, missä haltioita kerrotaan olevan enemmänkin."
"Entä sinä, Isele", kysyin Iselanelta ja puhuttelin häntä huomaamattani tuttavallisesti etunimellä, mutta maantiellä muodollisuuksista ei kauaa kiinni pidettäisi muutenkaan. "Pääseekö sulkakynän veljeskunnan riveissä näkemään paljon maailmaa?"
"Niin..." nainen kohautti olkapäitään. "Sulkakynän veljeskunnassa pääsee maailman jokaiseen kolkkaan, mutta ei aivan kuten voisi kuvitella. Kirjojen sivuilta olen lukenut monista ihmeellisistä paikoista, kuten Valkean kämmenen tornista, mutta elämäni minä olen elänyt Angbadissa, sulkakynän veljeskunnan kirjaston seinien sisäpuolella."
Tunsin outoa vetoa Iselen tiedonnälkää kohtaan ja huomaamattani kumarruin lähemmäs naista. "Kämmenen torni on kaunis näky - tai Kuutorni, kuten jotkut ithamarilaiset sitä joskus nimittävät sen helmenvalkean värin takia", sanoin muistellen itsekin ihastelleeni kaupungin keskuskukkulalla taivaisiin kohoavaa, valkeaa ja jykevää tornia.
"Sinä olet käynyt tornilla!" Isele hämmästeli ihastuneena. "Voi, kunpa minäkin pääsisin näkemään sen vielä joku päivä. Vanha Alexandrei veljeskunnasta tapasi sanoa, että Kämmenen tornin perustajat rakensivat tornin alunperin taivaankappaleiden tutkimista varten. Torni elää vielä yhtä hohtavana kuin silloin kun perustajat messusivat avaussanat. Sinulla on ollut etuoikeus Bandir nähdessäsi yhden Länsirannikon ihmeistä. Etuoikeus!"
"Etuoikeudelta se tuntuikin", myönsin muistellessani upeaa rakennusta. "Harva paikka on tehnyt minuun yhtä suurta vaikutusta, kuin Kuutorni; se seisoi yksin kukkulan huipulla, komeana ja korkeana, ja muut kukkulan rakennukset tuntuivat sen vierellä yksinkertaisilta ja karuilta. En ehtinyt käydä kuin vilkaisemassa sitä, mutta tornin huippu on niin korkealla, että se näkyy kauas Ithamarin muurien ulkopuolellekin."
Nyökkäsin hyväksyvästi sepän ehdotukselle. "Toivottavasti he eivät uskalla tehdä mitään konnuuksia, kun seriffikin on luultavasti tavanomaista tarkempi heidän tekemisistään", arvelin rauhallisesti. "Olet kuitenkin oikeassa siinä, että parempi vara kuin vahinko, joten pidetään vain silmämme auki."
Päivä oli lämmin, ja pian unohdimme kuitenkin mietteet Galon ja Caldon aikomuksista. Matkamme alkoi meidän jutustellessa tunnustelevasti keskenämme; emme tunteneet toisiamme kovin hyvin, mutta hiljalleen keskustelumme alkoi sujua luontevammin. Olimme kaikki varsin puheliaita, mikä auttoi täyttämään maantien tylsät, hiljaiset tunnit täyttyivät tarinoilla menneisyydestämme ja kokemuksistamme. Karlon kertoi kokemiaan hauskoja sattumuskia Varmasin seppäkillan juonittelujen keskellä ja minä kerroin heille muutamia palkkasoturina kokemiani outoja ja jännittäviä tapahtumia. Tosin en voinut malttaa värittämästä hieman kokemiani tapahtumia ja jätin sotaretkien puuduttavan odottelun, sairastelun ja ruoan etsimisen vähemmälle huomiolle.
Sotaretkistä tarinamme kääntyivät takaisin matkusteluun. Karlon ei ollut matkustellut kovinkaan paljoa, enkä minäkään ollut käynyt kuin Estrean eri osissa ja kerran Ithamarissa, mutta siitä huolimatta uteliaisuus ja uusien paikkojen näkeminen oli aina ollut haaveeni.
"Olen aina halunnut tietää vähän enemmän sukujuuristani", tunnustin keskustelun vakavoituessa. "Isältäni en paljoakaan saanut selville äidistäni tai mistä me oikein tulimme, joten olen aina halunnut matkustella hieman laajemmin idässä, missä haltioita kerrotaan olevan enemmänkin."
"Entä sinä, Isele", kysyin Iselanelta ja puhuttelin häntä huomaamattani tuttavallisesti etunimellä, mutta maantiellä muodollisuuksista ei kauaa kiinni pidettäisi muutenkaan. "Pääseekö sulkakynän veljeskunnan riveissä näkemään paljon maailmaa?"
"Niin..." nainen kohautti olkapäitään. "Sulkakynän veljeskunnassa pääsee maailman jokaiseen kolkkaan, mutta ei aivan kuten voisi kuvitella. Kirjojen sivuilta olen lukenut monista ihmeellisistä paikoista, kuten Valkean kämmenen tornista, mutta elämäni minä olen elänyt Angbadissa, sulkakynän veljeskunnan kirjaston seinien sisäpuolella."
Tunsin outoa vetoa Iselen tiedonnälkää kohtaan ja huomaamattani kumarruin lähemmäs naista. "Kämmenen torni on kaunis näky - tai Kuutorni, kuten jotkut ithamarilaiset sitä joskus nimittävät sen helmenvalkean värin takia", sanoin muistellen itsekin ihastelleeni kaupungin keskuskukkulalla taivaisiin kohoavaa, valkeaa ja jykevää tornia.
"Sinä olet käynyt tornilla!" Isele hämmästeli ihastuneena. "Voi, kunpa minäkin pääsisin näkemään sen vielä joku päivä. Vanha Alexandrei veljeskunnasta tapasi sanoa, että Kämmenen tornin perustajat rakensivat tornin alunperin taivaankappaleiden tutkimista varten. Torni elää vielä yhtä hohtavana kuin silloin kun perustajat messusivat avaussanat. Sinulla on ollut etuoikeus Bandir nähdessäsi yhden Länsirannikon ihmeistä. Etuoikeus!"
"Etuoikeudelta se tuntuikin", myönsin muistellessani upeaa rakennusta. "Harva paikka on tehnyt minuun yhtä suurta vaikutusta, kuin Kuutorni; se seisoi yksin kukkulan huipulla, komeana ja korkeana, ja muut kukkulan rakennukset tuntuivat sen vierellä yksinkertaisilta ja karuilta. En ehtinyt käydä kuin vilkaisemassa sitä, mutta tornin huippu on niin korkealla, että se näkyy kauas Ithamarin muurien ulkopuolellekin."
perjantai 6. elokuuta 2010
Bandirin päiväkirjamerkinnät 13
Edelliselle merkinnälle jatkoa.
Kävellessäni Sinisen linnun kievaria kohti suunnittelin jo mielessäni, kuinka käyttäisin Iseleltä saamani rahat. Vaikka matka Astorosiin olisikin varsin helppo ja turvallinen, olisi tällekin pätkälle viisasta varautua kunnolla.
Iselanen hevonen oli näyttänyt hyväkuntoiselta, mutta se oli vaikuttanut enemmän ratsuhevoselta kuin matkustamiseen tarkoitetulta eläimeltä, enkä uskonut siitä olevan paljoakaan apua, jos joutuisimme ongelmiin maantiellä. Toisaalta sotakoulutetut ratsut olivat sen verran kalliita, ettei Iselanen ja minun kolikoillani luultavasti sellaisia saataisi.
Sinisessä linnussa ilta kului hiljaisena ja vetäydyinkin aikaisin nukkumaan. Aioin herätä aamun tullen varhain hoitamaan matkajärjestelymme, ennen kuin vierailisimme Jasnirin luona ja seriffin puheilla, ja laskeuduinkin aamulla paljon ennen muita yöpyviä asiakkaita Linnun alakertaan. Syötyäni nopean aamiaisen kokin iltasella hautumaan jääneestä puurosta suuntasin Varmasin hitaasti heräileville kaduille.
Ensimmäinen etappini oli Mighen Kivikavion talli lähellä kaupungin itäistä ulkomuuria. Mighen oli matkaajien parissa tunnettu ja suosittu ratsumestari, joka myi hevosia tai sitten vuokrasi tallinsa hienoimpia yksilöitä. Vuokrattavat hevoset olivat Mighenin hienoimpia, mutta päätin kuitenkin ostaa minun ja Karlonin hevosen sen varalta, että matkalla sattuisi jokin onnettomuus.
Olin ostanut Migheniltä myös edellisen ratsuni, hevosen joka oli kuollut matkalla Ithamariin, ja uutinen ratsun kohtalosta oli surullinen uutinen harmaantuneelle, jäntevän lihaksikkaalle ratsumestarille. Tosin hän ymmärsi maanteiden vaarat näinä arvaamattomina aikoina, ja pääsimme yhteisymmärrykseen kahden hyväkuntoisen ratsuhevosen ja niiden varusteiden hinnasta. Vaikka kauppa vei kaikki Iselen antamat kultakolikot, oli hinta mielestäni kohtuullinen ja suuntasin tyytyväisenä täyttämään satulaukut ruoalla ja muilla varusteilla.
Varusteiden ja ratsujen hinta ylitti varsin reilusti Iselanen antamat rahat, mutta päätin maksaa erotuksen omasta pussistani. Kulkiessani kohti Sinistä lintua varusteiden ja ratsujen kanssa mietiskelin huvittuneena, kuinka nopeasti raskas kolikkokukkaro oli taasen laihtunut - mutta sellaista matkustajan elämä usein oli.
Karlon ja Isele odottivat minua jo Sinisen linnun juomasalissa, kun saavuin paikalle. Minä suorastaan hämäännyin siitä, kuinka edustavalta Isele näytti nyt eilisen päivän hieman pöllähtäneen ensivaikutelman jälkeen; hänen punertavat hiuksensa olivat nyt siistillä, nutturamaisella kampauksella, ja jotenkin neito onnistunut loihtimaan vielä eilen hieman hermostuneille kasvoilleen nyt samaan aikaan uteliaan ja arvovaltaisen ilmeen. Hänen komea leninkinsä ja päällyskaapunsa osoittivat, ettei Iselane ollut varallisuudeltaan vaatimattomista oloista, ja kupeella roikkuva olkalaukku oli raskas kirjoista ja kirjoitusvälineistä. Ajattelin hänen olevan hyvinkin viehättävä nainen - minulla oli noina aikoina varsin paljon silmää naiskeunedelle. Isele ei ehkä ollut mikään kaunotar, mutta kylläkin miellyttävä katsella. Tai ehkä hänen kauneutensa onkin vain erilaista, kuin mitä yleisesti kauneudella ajatellaan.
Pakkasimme Sinisessä linnussa vielä viimeiset Karlonin tuomat tavarat ja minun omat varusteeni ennen kuin suuntasimme tapaamaan Varmasin seriffiä. Toivoimme tämän tapaamisen olevan nopea, että pääsisimme matkaan ennen puolta päivää. Galon ja Caldon luonteen tunteva seriffi oli helpotukseksemme vakuuttunut tarinastamme tapahtumien kulusta ja pyyteli vielä Iselanelta kovasti anteeksi väärinkäsitystä. Iselen vakuutettua, ettei muistellut tapahtunutta pahalla, pääsimme lähtemään, ja käytyämme Jasnirin luona suuntasimme Varmasin itäiselle maantielle vievälle portille.
"Tästä se alkaa", totesin kaikille enkä erityisesti kenellekään ratsastaessamme ulos kaupungista. Olipa mukava päästä taas matkaan, vaikka vielä eilen olin ollut lopen väsynyt ja kyllästynyt maantiehen.
Kävellessäni Sinisen linnun kievaria kohti suunnittelin jo mielessäni, kuinka käyttäisin Iseleltä saamani rahat. Vaikka matka Astorosiin olisikin varsin helppo ja turvallinen, olisi tällekin pätkälle viisasta varautua kunnolla.
Iselanen hevonen oli näyttänyt hyväkuntoiselta, mutta se oli vaikuttanut enemmän ratsuhevoselta kuin matkustamiseen tarkoitetulta eläimeltä, enkä uskonut siitä olevan paljoakaan apua, jos joutuisimme ongelmiin maantiellä. Toisaalta sotakoulutetut ratsut olivat sen verran kalliita, ettei Iselanen ja minun kolikoillani luultavasti sellaisia saataisi.
Sinisessä linnussa ilta kului hiljaisena ja vetäydyinkin aikaisin nukkumaan. Aioin herätä aamun tullen varhain hoitamaan matkajärjestelymme, ennen kuin vierailisimme Jasnirin luona ja seriffin puheilla, ja laskeuduinkin aamulla paljon ennen muita yöpyviä asiakkaita Linnun alakertaan. Syötyäni nopean aamiaisen kokin iltasella hautumaan jääneestä puurosta suuntasin Varmasin hitaasti heräileville kaduille.
Ensimmäinen etappini oli Mighen Kivikavion talli lähellä kaupungin itäistä ulkomuuria. Mighen oli matkaajien parissa tunnettu ja suosittu ratsumestari, joka myi hevosia tai sitten vuokrasi tallinsa hienoimpia yksilöitä. Vuokrattavat hevoset olivat Mighenin hienoimpia, mutta päätin kuitenkin ostaa minun ja Karlonin hevosen sen varalta, että matkalla sattuisi jokin onnettomuus.
Olin ostanut Migheniltä myös edellisen ratsuni, hevosen joka oli kuollut matkalla Ithamariin, ja uutinen ratsun kohtalosta oli surullinen uutinen harmaantuneelle, jäntevän lihaksikkaalle ratsumestarille. Tosin hän ymmärsi maanteiden vaarat näinä arvaamattomina aikoina, ja pääsimme yhteisymmärrykseen kahden hyväkuntoisen ratsuhevosen ja niiden varusteiden hinnasta. Vaikka kauppa vei kaikki Iselen antamat kultakolikot, oli hinta mielestäni kohtuullinen ja suuntasin tyytyväisenä täyttämään satulaukut ruoalla ja muilla varusteilla.
Varusteiden ja ratsujen hinta ylitti varsin reilusti Iselanen antamat rahat, mutta päätin maksaa erotuksen omasta pussistani. Kulkiessani kohti Sinistä lintua varusteiden ja ratsujen kanssa mietiskelin huvittuneena, kuinka nopeasti raskas kolikkokukkaro oli taasen laihtunut - mutta sellaista matkustajan elämä usein oli.
Karlon ja Isele odottivat minua jo Sinisen linnun juomasalissa, kun saavuin paikalle. Minä suorastaan hämäännyin siitä, kuinka edustavalta Isele näytti nyt eilisen päivän hieman pöllähtäneen ensivaikutelman jälkeen; hänen punertavat hiuksensa olivat nyt siistillä, nutturamaisella kampauksella, ja jotenkin neito onnistunut loihtimaan vielä eilen hieman hermostuneille kasvoilleen nyt samaan aikaan uteliaan ja arvovaltaisen ilmeen. Hänen komea leninkinsä ja päällyskaapunsa osoittivat, ettei Iselane ollut varallisuudeltaan vaatimattomista oloista, ja kupeella roikkuva olkalaukku oli raskas kirjoista ja kirjoitusvälineistä. Ajattelin hänen olevan hyvinkin viehättävä nainen - minulla oli noina aikoina varsin paljon silmää naiskeunedelle. Isele ei ehkä ollut mikään kaunotar, mutta kylläkin miellyttävä katsella. Tai ehkä hänen kauneutensa onkin vain erilaista, kuin mitä yleisesti kauneudella ajatellaan.
Pakkasimme Sinisessä linnussa vielä viimeiset Karlonin tuomat tavarat ja minun omat varusteeni ennen kuin suuntasimme tapaamaan Varmasin seriffiä. Toivoimme tämän tapaamisen olevan nopea, että pääsisimme matkaan ennen puolta päivää. Galon ja Caldon luonteen tunteva seriffi oli helpotukseksemme vakuuttunut tarinastamme tapahtumien kulusta ja pyyteli vielä Iselanelta kovasti anteeksi väärinkäsitystä. Iselen vakuutettua, ettei muistellut tapahtunutta pahalla, pääsimme lähtemään, ja käytyämme Jasnirin luona suuntasimme Varmasin itäiselle maantielle vievälle portille.
"Tästä se alkaa", totesin kaikille enkä erityisesti kenellekään ratsastaessamme ulos kaupungista. Olipa mukava päästä taas matkaan, vaikka vielä eilen olin ollut lopen väsynyt ja kyllästynyt maantiehen.
keskiviikko 4. elokuuta 2010
Bandirin päiväkirjamerkinnät 12
Jatkoa edelliselle merkinnälle. Saa nähdä saanko spostiropen kiinni jossain vaiheessa...
Seppä ei vastannut kuin kiitollisella hymyllä Iselelle, joten kirjanoppinut kysyi minulta tarvitsemistamme varusteista: "Matkamme alkaa huomenna, joten kuinka paljon tarvitset että saat meidät varustettua hyvin matkaa varten? Rahaa ei ole liiaksi, mutta mitä uskoisit meidän tarvitsevan?"
"Ruokaa nyt ainakin, hyvää matkamuonaa", tuumin. "Minä olen tottunut matkustamaan kevyesti, varsinkin näin kesällä, mutta nyt kun olemme matkalla Mernbariin, lienee syytä olla hieman varovaisempi ja valmistautua edeltä. En kuitenkaan ostaisi varusteita täältä, vaan vasta lähempää, Astorosista - nyt kun sen kautta matkustamme. Minulla on Sinisessä linnussa jo omat matkavarusteeni, mutta Karlonista ja sinusta en tiedä; ainakin teltat, makuuhuovat ja vastaavat kannattaa ostaa jo täältä Varmaksesta. Hevoset eivät liioin olisi pahitteeksi, niillä matkanteko on huomattavasti nopeampaa."
"Minulta löytyy rahaa omaan hevoseen, satulaan ja matkalaukkuihin, mutta Karlonin rahatilanteesta en tiedä", jatkoin. "Uskoisin pystyväni tinkimään itselleni ja Karlonille hevoset ehkä 200 kultarahan hintaan. Jos syömme vaatimattomasti niin ruokiin veikkaisin kuluvan meidän kolmen osalta korkeintaan 50 hopearahaa, kun taas huovista, varavaatteista en osaa sanoa ennen kuin tiedän millaiseen sopimukseen pääsemme kauppiaiden kanssa. Yksi mahdollisuus on tietenkin, että vietämme yöt majataloissa ja vastaavissa, mutta se tulee kalliimmaksi kun yöpyminen omassa leirissä ja matkamuonaa syöden."
"Minulla on vähän säästöjä, että tarpeen vaatiessa saan kyllä itsekin jotain hankittua." Karlon huomautti ja raapi partaansa "Olin aluksi ajatellut käyttäväni ne työelämän aloittamiseen, mutta sitähän tämä toisaalta onkin joten miksipä en käyttäisi niitä yhteistä määränpäätämme varten. Sinä tiedät matkahevosista enemmän, niin jos sinä Bandir hankit ne ja maksamme sinulle. Minulla on varusteeni vanhalla Calsiksen pajalla. Paja on kiinni, mutta minulla on sinne vielä avaimet. Siellä on muutkin varusteeni matkaa varten."
"Minun tavarani ovat tässä ja majatalokin on minulta vielä etsimättä", Isele sanoi taputtaen kevyttä laukkuaan. Hänellä oli tosiaan varsin vähän matkalle tarvittavia varusteita, mutta ainakin hänen Robardin majataloon jättämänsä ratsu oli hyväkuntoinen.
"Jos Bandir hankkii tarvikkeet, minä maksan tietty, ja Karlon hoitaa oman osuutensa pajalla niin minun puolestani voisimme tavata aamunkoitteessa Sinisessä Linnussa", kirjanoppinut ehdotti innostuneena.
"Kyllä se minulle käy", vastasin ja nyökkäsin toivoen, ettei nainen pitänyt hänen huvittunutta hymyäni mitenkään loukkaavana.En kuitenkaan voinut olla miettimättä, kuinka kauan Iselen innostuneisuus kestäisi maantien koettelevissa oloissa. Toisaalta Isele saattaa yllättää, joten ajattelin lopulta olevan parempi, jos en arvostelisi häntä ennen kuin olemme kohdanneet muutaman tosipaikan. "Alkaa olla jo varsin myöhä eikä kovinkaan moni kunniallinen kauppias tarjoile tavaroitaan enää tähän aikaan. Onko sinulla antaa minulle nyt edes 150 kultarahaa, niin voin käydä heti aamusta hankkimassa meille varusteet ja minulle ja Karlonille hevoset? Minulla on tosiaan jonkin verran rahaa itsellänikin, joten uskoisin sen riittävän, ja pääsemme aamulla aikaisin liikkeelle, kunhan vain olemme käyneet uudelleen Jasnir Kivikirveen luona - eikä seriffiäkään sovi unohtaa."
Isele kaivoi kantolaukustaan pussukan ja puristi sitä hetken pieni nyrkki valkoisena. "Te tulitte auttamaan minua, joten minä luotan nyt teihin", Isele sanoi selvästi hieman epäröiden muukalaisten edessä ja otti lopulta pussukasta esille kultapaloja, jotka painoi omaan taskuunsa. "Siellä on nyt 150 kultarahaa, käytä se viisaasti. Tingi luonnollisesti jos voit."
Kun sain kultarahat, Karlon hyvästeli meidät ja lähti hakemaan tavaroitaan Calsiksen entisestä pajasta. Minä sen sijaan lähdin saattamaan Iseleä takaisin Robardin majatalolle ja suuntasin kirjanoppineelle hyvät yöt toivoteltuani takaisin Siniseen lintuun, joka sopi minulle paremmin kuin Robardin hieno kievari.
Seppä ei vastannut kuin kiitollisella hymyllä Iselelle, joten kirjanoppinut kysyi minulta tarvitsemistamme varusteista: "Matkamme alkaa huomenna, joten kuinka paljon tarvitset että saat meidät varustettua hyvin matkaa varten? Rahaa ei ole liiaksi, mutta mitä uskoisit meidän tarvitsevan?"
"Ruokaa nyt ainakin, hyvää matkamuonaa", tuumin. "Minä olen tottunut matkustamaan kevyesti, varsinkin näin kesällä, mutta nyt kun olemme matkalla Mernbariin, lienee syytä olla hieman varovaisempi ja valmistautua edeltä. En kuitenkaan ostaisi varusteita täältä, vaan vasta lähempää, Astorosista - nyt kun sen kautta matkustamme. Minulla on Sinisessä linnussa jo omat matkavarusteeni, mutta Karlonista ja sinusta en tiedä; ainakin teltat, makuuhuovat ja vastaavat kannattaa ostaa jo täältä Varmaksesta. Hevoset eivät liioin olisi pahitteeksi, niillä matkanteko on huomattavasti nopeampaa."
"Minulta löytyy rahaa omaan hevoseen, satulaan ja matkalaukkuihin, mutta Karlonin rahatilanteesta en tiedä", jatkoin. "Uskoisin pystyväni tinkimään itselleni ja Karlonille hevoset ehkä 200 kultarahan hintaan. Jos syömme vaatimattomasti niin ruokiin veikkaisin kuluvan meidän kolmen osalta korkeintaan 50 hopearahaa, kun taas huovista, varavaatteista en osaa sanoa ennen kuin tiedän millaiseen sopimukseen pääsemme kauppiaiden kanssa. Yksi mahdollisuus on tietenkin, että vietämme yöt majataloissa ja vastaavissa, mutta se tulee kalliimmaksi kun yöpyminen omassa leirissä ja matkamuonaa syöden."
"Minulla on vähän säästöjä, että tarpeen vaatiessa saan kyllä itsekin jotain hankittua." Karlon huomautti ja raapi partaansa "Olin aluksi ajatellut käyttäväni ne työelämän aloittamiseen, mutta sitähän tämä toisaalta onkin joten miksipä en käyttäisi niitä yhteistä määränpäätämme varten. Sinä tiedät matkahevosista enemmän, niin jos sinä Bandir hankit ne ja maksamme sinulle. Minulla on varusteeni vanhalla Calsiksen pajalla. Paja on kiinni, mutta minulla on sinne vielä avaimet. Siellä on muutkin varusteeni matkaa varten."
"Minun tavarani ovat tässä ja majatalokin on minulta vielä etsimättä", Isele sanoi taputtaen kevyttä laukkuaan. Hänellä oli tosiaan varsin vähän matkalle tarvittavia varusteita, mutta ainakin hänen Robardin majataloon jättämänsä ratsu oli hyväkuntoinen.
"Jos Bandir hankkii tarvikkeet, minä maksan tietty, ja Karlon hoitaa oman osuutensa pajalla niin minun puolestani voisimme tavata aamunkoitteessa Sinisessä Linnussa", kirjanoppinut ehdotti innostuneena.
"Kyllä se minulle käy", vastasin ja nyökkäsin toivoen, ettei nainen pitänyt hänen huvittunutta hymyäni mitenkään loukkaavana.En kuitenkaan voinut olla miettimättä, kuinka kauan Iselen innostuneisuus kestäisi maantien koettelevissa oloissa. Toisaalta Isele saattaa yllättää, joten ajattelin lopulta olevan parempi, jos en arvostelisi häntä ennen kuin olemme kohdanneet muutaman tosipaikan. "Alkaa olla jo varsin myöhä eikä kovinkaan moni kunniallinen kauppias tarjoile tavaroitaan enää tähän aikaan. Onko sinulla antaa minulle nyt edes 150 kultarahaa, niin voin käydä heti aamusta hankkimassa meille varusteet ja minulle ja Karlonille hevoset? Minulla on tosiaan jonkin verran rahaa itsellänikin, joten uskoisin sen riittävän, ja pääsemme aamulla aikaisin liikkeelle, kunhan vain olemme käyneet uudelleen Jasnir Kivikirveen luona - eikä seriffiäkään sovi unohtaa."
Isele kaivoi kantolaukustaan pussukan ja puristi sitä hetken pieni nyrkki valkoisena. "Te tulitte auttamaan minua, joten minä luotan nyt teihin", Isele sanoi selvästi hieman epäröiden muukalaisten edessä ja otti lopulta pussukasta esille kultapaloja, jotka painoi omaan taskuunsa. "Siellä on nyt 150 kultarahaa, käytä se viisaasti. Tingi luonnollisesti jos voit."
Kun sain kultarahat, Karlon hyvästeli meidät ja lähti hakemaan tavaroitaan Calsiksen entisestä pajasta. Minä sen sijaan lähdin saattamaan Iseleä takaisin Robardin majatalolle ja suuntasin kirjanoppineelle hyvät yöt toivoteltuani takaisin Siniseen lintuun, joka sopi minulle paremmin kuin Robardin hieno kievari.
maanantai 2. elokuuta 2010
Bandirin päiväkirjamerkinnät 11
Tarina jatkuu edellisestä merkinnästä.
Suuntasimme kulkumme takaisin Robard Suuren majatalolle iltaisen Varmasin halki. Kuljimme aluksi hiljaisuudessa, sillä kolmen toisilleen tuntemattoman henkilön välillä ei tuntunut löytyvän mitään puheen aihetta. Karlon tuntui olevan omissa ajatuksissaan ja Isele huomautti jotain temppelialueelta kuuluvasta messusta ja vaikutti keskittyvän tähän, kunnes sanoi:
"Kerro minulle itsestäsi Bandir, millaista on elää päivästä toiseen kohdaten tien vaaroja?"
Hämmennyin ensin hieman naisen yllättävästä kysymyksestä, mutta myöhemmin opin, että Isele vain oli utelias ja suorapuheinen ihminen. Sain kuitenkin avattua suuni vastatakseni ja sanoin:
"Kai se on jotain, jonka kohtaamiseen jokainen miekkaa elääkseen heilutteleva vain on tottunut. Täytyy tunnustaa, etten ole juurikaan asiaa pohtinut... Estrean maanteillä yksinäinen matkamies on aina vaarassa kohdata maantierosvoja tai röyhkeiksi käyneitä metsien petoja, mutta kaipa minulla on ollut onnea, sillä olen saanut matkustaa Estreassa aina varsin turvallisesti."
Samassa kuitenkin muistin erään kohtaamisen, joka oli päättynyt verenvuodatukseen, ja päätti siitä Iselelle kertoa, kun tämä nyt oli asian esille ottanut:
"Itse asiassa ainut kerta, kun olen joutunut turvautumaan miekkaani, tapahtui kuitenkin Estrean ulkopuolella vain vähän aikaa sitten. Olin suunnistanut Estreasta pohjoiseen, Ithamariin. Kaltaisesi kirjanoppinut on saattanut lukea Ithamarin sivistystä suojelevista muureista ja valtakunnan maanteitä puolustavista Kämmenen paladiineista, mutta ainakaan minun avukseni he eivät ehtineet."
"Pitkä matkapäivä oli jo kääntymässä illaksi ja istuin väsyneenä ratsuni satulassa", jatkoin ääni hieman madaltuen ja keskitin kaiken huomioni Iseleen ja tarinaani. Pidän itseääni pohjimmiltaan käytännöllisenä soturina, mutta kenties suonissani virtaavaa haltiaverta oli syyttäminen siitä, että nautin myös erilaisista tarinoista ja niiden tarinoiden kertomisesta kuulijoille. Yleensä maltoin mieleni muukalaisten kanssa, mutta jokin Iselen kysymyksessä sai miinut rohkaistumaan. "Olin kai myös hieman ajatuksissani, sillä kolmen maantierosvon onnistui yllättää minut tuskin silmänkantaman päässä Ithamarin muureista! En tiedä, mikä oli saanut rosvot käymään niin röyhkeiksi, mutta ennen kuin huomasin, oli kaksi rosvoistani ampunut jousillaan hevostani, ja ratsuparkani kaatui kuolleena maahan. Onnistuin kierähtämään satulasta ennen elikon kaatumista, ja juoksin metsän suojaan, mutta luuttuni särkyi siinä hässäkässä - se kun oli sidottuna satulaan."
"Rosvot luulivat kai minun paenneen, sillä he ryntäsivät saman tien varomattomina ratsuni luokse. He jättivät jopa jousensa piilopaikkoihinsa. Olisittepa nähneet heidän ilmeensä kun minä astuin metsän suojista miekka valmiina ja oiketetusti vihaisena heidän surmattuaan hevoseni ja särjettyään hienon luuttuni."
Vilkaisin nopeasti Iseleä ja päätin säästää epäilemättä varsin suojattua elämää viettäneen kirjanoppineen kohtaamisen verisiltä yksityiskohdilta. "Joka tapauksessa minun onnistui haavoittaa kahta rosvoista sen verran pahasti, että kolmas otti jalat alleen. Haavoittuneet rosvot pistin kantamaan tavarani Ithamarin, minkä jälkeen luovutin heidät Kämmenen paladiineille. He olivat varsin noloina, kun kerroin rosvojen yllättäneen minut aivan heidän hienon kaupunkinsa varjossa, mutta siitä huolimatta kukaan ei tarjoutunut korvaamaan menettämääni hevosta tai luuttua. Kauaa en sitten kaupungissa viihtynyt, vaan suuntasin takaisin Estrean rannikolle ja Varmasiin - ja sitten tapasinkin Karlonin ja sinut, Iselane."
En voinut olla pohtimatta, joskohan rahani riittäisivät uuden luutun ostamiseen, sillä illat leirinuotiolla olivat käyneet varsin hiljaisiksi ja tylsiksi soittopelini särkymisen jälkeen. Toisaalta meillä oli tuskin rahaa tuhlattavaksi asti, joten kenties soittimen ostamisen pitäisi odottaa.
"Sääli luuttusi kannalta" Iselane pahoitteli. "Musiikki on hyvästä, musiikki rauhoittaa ja siinä piilee sellaista voimaa, jota monet eivät uskoisikaan. Tiesitkö, että Sulkakynän veljeskunnassakin on oppineita mestareita, jotka ovat omistaneet elämänsä musiikin voiman tutkimiseen."
Iselane katsoi minua hymyillen silmiin ja lisäsi vielä:
"Tiedätkö mitä, sovitaan niin, että tämän pienen seikkailumme päätteeksi, minä ostan sinulle tilalle uuden luutun. Ja seppä Karlonille löydämme myös jotain sellaista, mitä hän tahtoo eikö vain."
Suuntasimme kulkumme takaisin Robard Suuren majatalolle iltaisen Varmasin halki. Kuljimme aluksi hiljaisuudessa, sillä kolmen toisilleen tuntemattoman henkilön välillä ei tuntunut löytyvän mitään puheen aihetta. Karlon tuntui olevan omissa ajatuksissaan ja Isele huomautti jotain temppelialueelta kuuluvasta messusta ja vaikutti keskittyvän tähän, kunnes sanoi:
"Kerro minulle itsestäsi Bandir, millaista on elää päivästä toiseen kohdaten tien vaaroja?"
Hämmennyin ensin hieman naisen yllättävästä kysymyksestä, mutta myöhemmin opin, että Isele vain oli utelias ja suorapuheinen ihminen. Sain kuitenkin avattua suuni vastatakseni ja sanoin:
"Kai se on jotain, jonka kohtaamiseen jokainen miekkaa elääkseen heilutteleva vain on tottunut. Täytyy tunnustaa, etten ole juurikaan asiaa pohtinut... Estrean maanteillä yksinäinen matkamies on aina vaarassa kohdata maantierosvoja tai röyhkeiksi käyneitä metsien petoja, mutta kaipa minulla on ollut onnea, sillä olen saanut matkustaa Estreassa aina varsin turvallisesti."
Samassa kuitenkin muistin erään kohtaamisen, joka oli päättynyt verenvuodatukseen, ja päätti siitä Iselelle kertoa, kun tämä nyt oli asian esille ottanut:
"Itse asiassa ainut kerta, kun olen joutunut turvautumaan miekkaani, tapahtui kuitenkin Estrean ulkopuolella vain vähän aikaa sitten. Olin suunnistanut Estreasta pohjoiseen, Ithamariin. Kaltaisesi kirjanoppinut on saattanut lukea Ithamarin sivistystä suojelevista muureista ja valtakunnan maanteitä puolustavista Kämmenen paladiineista, mutta ainakaan minun avukseni he eivät ehtineet."
"Pitkä matkapäivä oli jo kääntymässä illaksi ja istuin väsyneenä ratsuni satulassa", jatkoin ääni hieman madaltuen ja keskitin kaiken huomioni Iseleen ja tarinaani. Pidän itseääni pohjimmiltaan käytännöllisenä soturina, mutta kenties suonissani virtaavaa haltiaverta oli syyttäminen siitä, että nautin myös erilaisista tarinoista ja niiden tarinoiden kertomisesta kuulijoille. Yleensä maltoin mieleni muukalaisten kanssa, mutta jokin Iselen kysymyksessä sai miinut rohkaistumaan. "Olin kai myös hieman ajatuksissani, sillä kolmen maantierosvon onnistui yllättää minut tuskin silmänkantaman päässä Ithamarin muureista! En tiedä, mikä oli saanut rosvot käymään niin röyhkeiksi, mutta ennen kuin huomasin, oli kaksi rosvoistani ampunut jousillaan hevostani, ja ratsuparkani kaatui kuolleena maahan. Onnistuin kierähtämään satulasta ennen elikon kaatumista, ja juoksin metsän suojaan, mutta luuttuni särkyi siinä hässäkässä - se kun oli sidottuna satulaan."
"Rosvot luulivat kai minun paenneen, sillä he ryntäsivät saman tien varomattomina ratsuni luokse. He jättivät jopa jousensa piilopaikkoihinsa. Olisittepa nähneet heidän ilmeensä kun minä astuin metsän suojista miekka valmiina ja oiketetusti vihaisena heidän surmattuaan hevoseni ja särjettyään hienon luuttuni."
Vilkaisin nopeasti Iseleä ja päätin säästää epäilemättä varsin suojattua elämää viettäneen kirjanoppineen kohtaamisen verisiltä yksityiskohdilta. "Joka tapauksessa minun onnistui haavoittaa kahta rosvoista sen verran pahasti, että kolmas otti jalat alleen. Haavoittuneet rosvot pistin kantamaan tavarani Ithamarin, minkä jälkeen luovutin heidät Kämmenen paladiineille. He olivat varsin noloina, kun kerroin rosvojen yllättäneen minut aivan heidän hienon kaupunkinsa varjossa, mutta siitä huolimatta kukaan ei tarjoutunut korvaamaan menettämääni hevosta tai luuttua. Kauaa en sitten kaupungissa viihtynyt, vaan suuntasin takaisin Estrean rannikolle ja Varmasiin - ja sitten tapasinkin Karlonin ja sinut, Iselane."
En voinut olla pohtimatta, joskohan rahani riittäisivät uuden luutun ostamiseen, sillä illat leirinuotiolla olivat käyneet varsin hiljaisiksi ja tylsiksi soittopelini särkymisen jälkeen. Toisaalta meillä oli tuskin rahaa tuhlattavaksi asti, joten kenties soittimen ostamisen pitäisi odottaa.
"Sääli luuttusi kannalta" Iselane pahoitteli. "Musiikki on hyvästä, musiikki rauhoittaa ja siinä piilee sellaista voimaa, jota monet eivät uskoisikaan. Tiesitkö, että Sulkakynän veljeskunnassakin on oppineita mestareita, jotka ovat omistaneet elämänsä musiikin voiman tutkimiseen."
Iselane katsoi minua hymyillen silmiin ja lisäsi vielä:
"Tiedätkö mitä, sovitaan niin, että tämän pienen seikkailumme päätteeksi, minä ostan sinulle tilalle uuden luutun. Ja seppä Karlonille löydämme myös jotain sellaista, mitä hän tahtoo eikö vain."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)