Torsbarnen: Neljäs sessio

Seikkailijamme suuntasivat lyhyen merimatkan päätteeksi Birga Pellavainen -nimisen viikinkikauppiaan ja kylänpäällikön maille. Birgalla oli mainetta sovittelijana ja markkinoiden järjestäjänä, ja nytkin kylässä oli useita kauppalaivoja joista kaukaisimmat olivat tulleet etelästä, Ranskanmaalta saakka.

Birgalle seikkailijat onnistuivat myymään orjiksi ottamansa Torkkalaiset naiset ja lapset, mutta pian Seppo ja Jiko olivat jo hieman maistissa ja riitelemässä ruåtsalaisten kanssa. Seppo ja Jiko voittivat tappelun, mutta he olivat nyt rikkoneet kaupparauhaa, ja loppuvierailun ajan heidän olisi pysyttävä laivassa.

No, muut suuntasivat Birgan talolle juhlimaan, mutta Seppo ja Jiko pitivät ihan omat anniskelutilaisuutensa laivansa kannella. Pianpa kaksikko olikin ruåtsalaispirtua ja simaa nautittuaan melkoisessa laitamyötäisessä. Humala ei kuitenkaan vienyt heiltä näkökykyä, vaan Jiko huomasi uuden laivan lähestyvän kylän rantaa.

Lähestyvä alus paljastui Thurfinn -nimisen miekkosen laivaksi, eikä aikaakaan humaltuneet sankarimme tekivät tuttavuutta tämän uuden turskansyöjän kanssa. Tietoja vaihdettiin, ja pianpa Thurfinn suuntasi miestensä kanssa kohti suurtaloa Ylfeä, "vanhaa kalakaveriaan", tervehtimään.

Pian seikkailijat huomasivat parin Thurfinnin miehen palaavan kyselemään heidän laivansa perään, ja norjalaisten tunnistaessa laivan Harr Korppinokan -- kuningas Olavin luottomiehen -- alukseksi taistelivat seikkailijat juovuspäissään norjalaisia turskansyöjiä vastaan. Taiston käydessä liian kuumaksi onnistui heidän paeta uimalla vastustajiaan, mutta myöhemmin kylässä hiippailessaan saivat he selville Thurfinn ottaneen Ylfen, Sigurdin ja Synkjoutsenen vangeiksi (Angus ja Erik oli tapettu), polttaneen kylän päätalon ja tappaneen kyläpäällikkö Birgan.

Seikkailijamme päättivät perääntyä selvittämään päätään ja suunnittelemaan mitä tekisivät, sillä Thurfinnin viittäkymmentä soturia vastaan heillä tuskin olisi mahdollisuuksia. Seuraavana aamuna seikkailijamme saivatkin voimattomina todistaa, kuinka Thurfinnin alus katosi ulapalle Ylfe ja muut norjalaiset toverit mukanaan.

Tämän jälkeen seikkailijamme päättivät, että kärsineen kylän tomut olisi syytä pyyhkiä jaloista, ja suuntasivat ostamallaan pienellä veneellä etelään Ruåtsin rannikkoa. Lopulta seikkailijat eivät kuitenkaan olleet norjalaisia tovereitaan onnekkaampia, sillä he menettivät onnettomasti henkensä erästä kylää vaivaavia susia metsästäessään. Pohjola on julma paikka...


PJ:nä seikkailun loppu ei ollut kovin mieleinen. Seikkailu otti alusta lähtien vähän "väärän suunnan", ja tällä kertaa edes improvisoiminen ei tuonut mukanaan tyydyttäviä loppuratkaisuja. Lopun sudenmetsästys oli huono idea -- niin minulta seikkailuideana kuin seikkailijoiden puolelta toteutettunakin -- ja hahmojen kuolemasta jäi hieman paha maku minun suuhuni; minun olisi pitänyt hoitaa homma toisin.

Loppujen lopuksi tällainen historiallinen peli vaatisi kenties hieman toisenlaista lähestymistapaa. Pelin jälkeen keskustellessamme tulimme johtopäätökseen, että meidän olisi pitänyt keksiä enemmän tavoitteita ruokkimaan kampanjaa. Lisäksi tällaiseen "oikeaan maailmaan" sijoittuvaan kampanjaan oli minusta hyvin vaikea keksiä seikkailuja. Tunsin oloni hyvin riittämättömäksi varsinkin seikkailujen lopputuloksen osalta.


Tälläkin pilvellä oli kuitenkin hopeareunus, sillä tuskin olimme saaneet tätä seikkailua päätökseen, kun mielessämme heräsi ajatus jo uudesta kampanjasta. Puhdasta praedoria, lähtökohdat ja motiivit seikkailuihin mietitään oikeasti valmiiksi, ja kampanjalle otetaan jokin yhteinen tavoite. Star Warsistakin puhuttiin, mutta tulimme yhdessä johtopäätökseen että tällä hetkellä miekanheilutus tuntui houkuttelevammalta kuin sädepistoolilla ammuskelu.

Pääsimme varsin hyvään vauhtiin kampanjan ideoimisessa, ja ensimmäiset pelit sovittiin jo tiistaille. Minun pitäisi lukea tentteihin, mutta innostuin sen verran saamistamme ideoista, että eiköhän sitä vielä pelien ohessakin ehdi opiskella...

Valdir Nothosin Praedor-kronikat: Luvut 8-9

Nämä ovat Valdir Nothosin praedor-kronikoiden viimeiset luvut toviksi. Aloitan varmaan jonkin toisen tarinajatkumon tämän rinnalle.

Kahdeksas luku:
Verirutto eli katalat kyläläiset


Koska tekemisistämme Galthissa olivat kiinnostuneet paitsi ainakin yksi velho, niin myös varkaiden kilta, päätimme pyyhkiä kaupungin tomut pois ja Frellacin saamilla rahoilla hevoset ostettuamme suuntasimme itään, Justiaa kohti. Matkan aikana voisimme tehdä alustavat suunnitelmat Borvariaan matkustamista varten, ja Justiassa voisimme hankkia tarvittavat varusteet ja mahdollisesti lisää kiinnostuneita praedoreita matkaamme. Matkan aikana Jadar ehtisi myös toipua varkaiden kourissa saamistaan vammoista, joten olisimme kaikki parhaassa mahdollisessa kunnossa kun olisi aika kohdata Borvarian vaarat.

***

Hevosilla ja hyviä kauppateitä pitkin matka Galthista Justiaan sujui välikohtauksitta ja tapahtumaköyhänä. Ainut yllättävä tapahtuma kohtasi meitä jo Galthista poistuessamme, sillä tuskin kaupungin taakse jätettyämme huomasimme perässämme juoksevan nuoren pojan, kerjäläislapsi Arnon, joka aneli päästä mukaamme. Ilmeisesti kiltapäällikkö Velaris oli syyttänyt paitsi sormuksen kuin kostonkin menettämisestä avutonta kerjäläispoikaa, jolloin tämä oli päättänyt myös jättää Galthin vähäksi aikaa.

Frellac olisi mielellään antanut petturille korvatillikan ja lähettänyt tämän matkoihinsa, mutta minä ja Jadar säälimme poikaa sen verran, että lupasimme saattaa tämän Justiaan saakka; Borvariaan nuorta lasta olisi ollut vastuutonta ottaa. Tämä näytti sopivan pojalle paremmin kuin hyvin, ja niinpä seurueemme oli venynyt peräti neljähenkiseksi. Ruokaa meidän oli kuitenkin ostettava matkalla lisää, sillä olimme varautuneet ruokkimaan vain kolme miestä, emme vielä yhtä kasvavaa lasta siihen lisäksi.

Matkan aikana Jadar jatkoi edelleen kirjainten ja lukutaidon pänttäämistä päähäni, ja nyt Arnokin osallistui harjoituksiimme. Närkästyneenä tajusin nuoren lapsen oppivan kirjaimet minua huomattavasti etevämmin, ja osaavan pian jo sujuvasti lukea jo oman nimensä ja useita lyhyitä sanoja, kun minun opintoni tuntuivat vain junnaavan paikallaan. Vastapalvelukseksi minä taas aloin koulimaan Jadarista erämiestä, vaikka mukavaan elämään tottuneelle ylimyksellä oli yhtä paljon vaikeuksia luonnonlakien oppimisessa, kuin minulla hänen kirjaintensa kanssa.

Tuon viikon aikana tutustuin myös serkkuuni Frellaciin uudelleen, ja sain ilokseni huomata, että hän oli pysynyt edelleen rehtinä miehenä, vaikka perheen kuolema ja vuodet praedorina olivat jättäneet häneen jälkensä. Hän oli aina ollut hiljaisempi kuin veljensä Ralac, eivätkä vuodet olleet muuttaneet tätä miksikään, joskin hän kertoili mielellään tarinoita seikkailuistaan ja retkistään Borvariaan. Hän oli arvistaan ja ryhdistään päätellen selvästi taitava soturi, ja kantoi tottuneesti ketjupaitansa painoa – toisin kuin esimerkiksi minä, vaikka hiljalleen totuttelinkin ketjupaitaani kantamaan.

Panin tyytyväisenä merkille, että Frellac ja Jadar tulivat kohtuullisen hyvin toimeen, kuten myös Jadar ja Arno, vaikka kaksikko ei olisi voinut olla taustoiltaan enempää poikkeavia. Frellac sen sijaan kantoi kaunaa Arnoa kohtaan, ja suhtautui tähän nuivasti. Tämä ei tosin Arnoa näyttänyt haittaavan, vaan molemmat pysyttelivät toisistaan mahdollisimman kaukana, ja Arno vietti aikaansa Jadarin kanssa kun minä juttelin Frellacin kanssa, ja toisin päin. Matkamme Justiaan sujui siis ihan kohtuullisesti ottaen huomioon kuinka erilaisista ihmisistä seurueemme oli muodostunut.

***

Justiassa meitä kuitenkin odotti huolestuttava uutinen; kaupungin köyhemmillä alueilla oli syttynyt kuin tyhjästä kulovalkean lailla leviävä tauti, jonka rahvas oli jo nimennyt verirutoksi uhrien lähes ihosta ulos paisuvien verisuonien, verisen yskän ja verenpunaisiksi muuttuvien silmien takia. Tautiin kuului nopea, alle päivän kestävä heikotuksen ja sekavuuden täyttämä itämisaika, jonka jälkeen uhrit vaipuivat kuumeensekaiseen, vain kammottavien yskäkohtauksien keskeyttämään, tajuttomuuteen jota seurasi kuolema heikkojen kohdalla tunneissa ja vahvimpienkin kohdalla päivissä.

Taudista ja sen kammottavuudesta eräällä Justian lähellä sijaitsevalla maatilalla kuultuamme päätimme yhteistuumin, ettei Justia olisi meidän paikkamme, vaan meidän olisi yritettävä löytää tarvitsemamme varusteet pienemmistä maalaiskaupungeista. Toki suhtautuminen praedoreihin olisi nuivempaa pienemmissä kaupungeissa ja kylissä, kuin suurkaupungin kaduilla, mutta kyllä praedorien raha maalaisillekin kelpasi, ja mieluummin kärsin pientä töykeyttä kuin kuolisin johonkin kammottavaan kulkutautiin.

Jadar yritti vielä kysellä uutisista kertoneilta maalaisilta, että tiesikö kukaan kuinka moinen kammottava tauti oli saanut alkunsa, mutta kukaan ei asiaa tiennyt. Syksy oli ollut kuiva ja kuuma, mikä tietenkin loi taudeille hyvät perustat, mutta alkusyksyn kuumuus oli jo vaihtumassa vilpoisten vesisateiden kaudeksi, eikä mahdollisesta kulkutaudista oltu kuultu mitään ennen kahta viime viikkoa, joiden ajan se oli Justiaa kiusannut.

***

Suuntasimme pieneen Kaarnakukkulan kylään, joka oli minulle tuttu paikka, sillä vain vuotta aikaisemmin olin osallistunut kylän puolustukseen varna-paimentolaisten hyökkäyksen torjumisessa. Toivoinkin kyläläisten vielä muistavan vielä minut ja toivottavan seurueemme tervetulleeksi ja myyvän meille kaipaamiamme varusteita ja tarvikkeita; kylässä oli poikkeuksellisen taitava seppä jolta löytyisi myös aseita ja muita tarvittavia työkaluja. Olimme ostaneet Galthista Jadarille uuden miekan ja puukon varkaille menettämiensä tilalle, mutta nuori ylimys kaipasi vielä jonkinmoisen haarniskan suojakseen, ennen kuin uskaltaisimme uhmata Borvarian vaaroja.

Jo kauempaa kuitenkin tajusimme, että Kaarnakukkulassa ei ollut kaikki ihan kohdallaan, ja lähemmäs tultuamme erotimme kauhuksemme siellä täällä makaavia kuolleita tai kuolevia. Heidän silmänsä olivat verestä punaiset, ja verisuonet kulkivat heidän ihonsa alla selvinä, kuin punaiset virrat. Muutamat liikkuivat sinne tänne sekavina ja tarmonsa menettäneinä, mutta suurin osa erottamistamme hahmoista oli jäänyt makaamaan siihen, mihin oli sattunut kaatumaan veriruton herätessä heidän sisällään.

Emme edes kulkeneet kylään asti, vaan käänsimme saman tien vaaran tajuttuamme hevosemme takaisin lounaaseen, tulosuuntaamme, ja suunnistimme mahdollisimman kauas Justiasta ja sen lähiympäristöstä. Kulkiessamme suunnistimme erään toisen kylän kautta, jonka nimeä emme tienneet, ja varoitimme kyläläisten naapureita koskeneesta onnettomuudesta, mutta epäluuloiset maalaiset eivät meitä uskoneet. Olihan tunnettu tosiasia että taudit syntyivät kaupunkien huonosta ilmasta, eivätkä voineet menestyä maaseudun puhtaammassa, paremmassa ilmassa. Tuohon olisi riittänyt meillä kyllä sanomista, mutta pidimme viisaasti suumme kiinni ja jatkoimme matkaamme.

Lopulta pysähdyimme turvalliseksi näkemämme matkan päähän Kaarnakukkulasta ja Justiasta, ja pystytimme leirin suojaisaan laaksoon yöpyäksemme ja syödäksemme viimeiset matkaeväämme. Leirin pystytys sujui jo rutiinilla, eikä aikaakaan kun iloinen nuotio valaisi ja lämmitti meitä ja viittamme ja huopamme oli levitetty istumisalustoiksi valkean ympärille.

Syötyämme keskustelimme siitä, mitä meidän tulisi tehdä. Tämä outo tauti oli ilmeisesti leviämässä jo Justian ulkopuolellekin, joten alueelle ei olisi selvästikään viisasta jäädä. Siksipä ehdotinkin, että suuntaisimme kaakkoon, Viheriöille niityille. Siellä kylät olivat harvemmassa, mutta ihmiset karaistuneempia ja tottuneita huolehtimaan omista tarpeistaan, joten löytäisimme ainakin tarpeellisimmat varusteet Borvariaan lähtöä varten.

Ehdotukseni sai kannatusta, ja kävimmekin päättäväisinä ja helpottuneina nukkumaan. Pääsisimme pois veriruton tieltä, ja palatessamme säät olisivat luultavasti jo niin kylmiä, että kulkutauti olisi syönyt voimansa loppuun – ja ainahan me voisimme palata Piperian kautta, sillä mikäs pakko meidän olisi Justiaan suunnata?

***

Olimme ottaneet tavaksemme Pohjois-Jaconian suhteellisesta rauhallisuudesta jakaa maastossa vietettyjen öiden ajaksi vahdit, ja tämä käytäntö osoittautui seuraavana yönä viisaaksi, sillä keskiyön aikaan vahdissa ollut Jadar herätti meidät. Metsän keskellä näkyi palavia soihtuja, ja tuskin olimme ehtineet hieroa unet silmistämme, kun meidät oli jo ympyröinyt vihaisten maalaisten joukkio, tusinan verran miehiä, jotka osoittelivat meitä aseiksi ottamillaan heinähangoilla ja soihduilla.

Kyläläiset olivat aikaisemmin ohittamastamme Keralenin kylästä, missä olimme varoittaneet asukkaita Kaarnakukkulan kohtalosta. Kyläläisten itseluottamus oli osoittautunut vääräksi, sillä vielä samana päivänä eräs nuorukainen oli muuttunut yhtäkkiä sekavaksi, ja verisuonten punaiset juovat olivat nousseet lähes ihon läpi, ja tuskin tuntia myöhemmin hän makasi sängyssään sekavana ja kuumeissaan. Nyt kyläläiset syyttivät meitä taudin tuomisesta keskuuteensa, sillä nuorukaista oli sairasvuoteeseen seurannut pian lähes tusinan verran kyläläisiä.

Mokomat typerykset eivät kuunnelleet järkipuhetta (kuinka me voisimme kuljettaa tautia, kun yksikään meistä ei ollut sairaana, ei edes heiveröisin Arno), vaan aikoivat selvästi tehdä selvää meistä; he janosivat vertamme, eikä kukaan kaipaisi kaltaisiamme maattomia praedoreiden kuvatuksia.

Talonpojilla oli ylivoima, ja heidän pelkonsa veriruttoa ja kuolemaa kohtaan oli antanut heille väärää rohkeutta ja itsevarmuutta. He kuitenkin oppivat, että praedoreiden kanssa ei kannata haastaa riitaa – ei edes ylivoimalla.

Taistelu alkoi, kun yksi talonpojista survaisi hankonsa kuin keihään minua kohti, mutta minun onnistui väistää kömpelö hyökkäys leikiten. Se oli kuitenkin kuin kehotus toisille talonpojille hyökätä kimppuumme, ja pian puolustimme itseämme ylivoimaa vastaan.

Emme olleet ehtineet vetää panssareita yllemme, mutta miekat olimme onneksi ennättäneet ottaa esiin, sillä töitä niille riittikin. Minä haavoitin heti ensimmäisenä hyökännyttä talonpoikaa pakottaen tämän pudottamaan hankonsa, mutta samassa jouduin torjumaan jo kahden muun kimppuuni hyökkäävän maalaisen iskuja, ja haavoittamani mies sai vedettyä puukon vyöltään.

Kunniallinen Jadar empi hyökätä talonpoikien kimppuun ja yritti epätoivoisesti saada nämä lopettamaan hyökkäyksensä samalla kun torjui miekka ja tikari tanssien vastustajiensa pistoja, huitaisuja ja sohaisuja. Ainoastaan Frellac kävi omien vastustajiensa kimppuun tappoon tähdäten, mutta hänen kimpussaan olikin eniten talonpoikia.

Tikarin miekkani avuksi vetäessäni ehdin vilkaista, kuinka Arno tuijotti taistelua silmät kauhusta selällään, paikoilleen liimaantuneena. Toisaalta se olikin parasta, sillä taistelussa poika olisi ollut vain tiellä. Nytkin meillä oli täysi työ ylivoimaa vastaan taistellessamme, sillä vaikka talonpojat taistelivatkin kömpelösti ja epävarmasti, korvasivat he taidon puutteen hurjuudella ja häikäilemättömällä ylivoimansa hyödyntämisellä. Vasta minun leikattuani käden irti yhdeltä vastustajalta ja Jadarin vihdoin Frellacin karjaiseman käskystä hyökättyä ja seivästettyä toisen talonpojan suurin osa muista maalaisista pakeni tai antautui – pakenijoiden kärjessä juoksi taistelun alun perin aloittanut talonpoika.

Tästä huolimatta Frellac oli kuitenkin kokea kohtalonsa, sillä hänen vastustajistaan yhden onnistui haavoittaa häntä, ja vain yhtäkkiä apuun ryntäävän Arnon miehen vatsaan survaisema tikari pelasti serkkuni hengen. Tämä sankariteko oli kuitenkin käydä Arnolle kalliiksi, sillä yksi jäljellä olevista talonpojista kävi pelkurimaisesti pojan kimppuun ja tätä sirpillään haavoitettuaan koetti paeta. Tämä ei kuitenkaan ehtinyt kauas kun pelastajansa kaltoin kohtelemista todistanut, hurja Frellac niitti tämän viimeisen vastarintaa tehneen hyökkääjän maahan.

Vielä tovi sitten rauhaisa leirimme oli muuttunut veriseksi näyttämöksi; kolme maalaista makasi elottomina verisellä nurmella, ja kaksi muuta piteli haavojaan. Vain kaksi haavoittumatonta talonpoikaa oli pitänyt antautumista pakenemista viisaampana vaihtoehtona, mutta nyt Frellacin hurjan ilmeen nähdessään he luultavasti alkoivat epäillä päätöstään, ja anelivat armoa kuin vain pelkurit osaavat. Nyt ainoastaan Jadar kuitenkin pelasti heidät kovalta kohtalolta, sillä edes minulta ei riittänyt nyt ymmärrystä tällaiselle raukkamaiselle vääryydelle. Jos Frellacista tai minusta olisi ollut kiinni, olisivat sekä haavoittuneet että antautuneet saaneet liittyä kuolleiden toveriensa seuraan, mutta loppujen lopuksi päädyimme päästämään antautuneet yhdessä haavoittuneiden ja kaatuneidensa kanssa vapaaksi.

Maalaisten lähdettyä siivosimme leirimme ja Frellacin jäädessä hoitamaan Jadarin avustuksella omia ja Arnon saamia haavoja minä lähdin etsimään taistelun pelästyttämiä hevosiamme. Ilman niitä matkasta Viheriöiden niittyjen poikki tulisi pitkä ja vaivalloinen. Onneksi minulla oli onni matkassa, ja elikot löytyivät, ja seuraavana aamun hämärissä pääsimme jatkamaan matkaamme poispäin Justiasta ja sen asukkaista.

Matkaan lähtiessämme uskoin näkeväni yöpymispaikkaamme varjostavan mäen päällä ihmismäisen, mutta epätavallisen pitkän hahmon, mutta katsoessani tarkemmin näyn suuntaan en nähnytkään mitään. En kuitenkaan voinut olla tekemättä vaistomaisesti pahoilta voimilta suojaavaa merkkiä, vaikka taikauskoinen en ollutkaan; sen verran ahdistavat tuntemukset minuun olivat hahmosta ulottuneet. Lisäksi mielessämme painoi raskaana epävarmuus tästä oudosta sairaudesta, joka oli ajanut talonpojat häikäilemättömiin raakuuksiin. Kuinka tauti oli saattanut levitä niin nopeasti ja varoittamatta varsinkin kun tautien aika alkoi kuluneelta vuodelta olla ohi?

Kahdeksannen luvun loppu



Yhdeksäs luku:
Ensimmäinen Borvarian retki


Justiasta suuntasimme kaakkoon, Borvariaa kohti, sillä meistä kenelläkään ei ollut halua pitkittää matkaamme näin myöhäiseen aikaan vuotta pitkälle, emmekä toisaalta halunneet pysytellä Justiankaan lähettyvillä yhtään kauempaa kuin olisi tarvis.

Itse matka sujui kohtuullisesti, ilman ongelmia niin kauan kuin pysyttelimme Viheriöillä niityillä. Olihan meitä jo sentään neljä matkustajaa joista kolme oli asekuntoisia ja vaarallisen näköisiä miehiä, joten kaikki pienemmät rosvojoukkiot harkitsivat tarkkaan kannattiko kimppuumme käydä, eikä suurempia rosvojoukkoja juurikaan Viheriöillä niityillä noihin aikoihin liikkunut. Eräästä kylästä onnistuimme ostamaan välttämättömimmät tarvikkeet Borvarian retkeämme varten – soihtuja, ruokaa, köyttä, vesiastioita, telttoja, muuleja kaiken tavaran kantamiseen ja jopa pienen kattilan ruoan lämmittämistä varten, sillä kypärän käyttäminen kattilana antoi ruoalle turhan vivahteikkaan sivumaun – ja löysimme jopa eräältä sepältä rautanahkapaidan ja nahkaiset säärystimet. Lisäksi ostimme nuolia ja muutaman kirveen vara-aseiksi.

Olimme kuitenkin menettää kaikki varusteemme – ja suurimman osan niihin sijoitetuista rahoistamme! – jos seuraavassa kylässä, kun äkkipikainen Frellac juovuspäissään ajautui tappeluun paikallisten kyläläisten kanssa. Frellac sai mustan silmän ja kohmelon, kyläläiset parantelisivat ruhjeitaan luultavasti päiviä, mutta kyläläisten kerääntyessä piestäkseen paitsi Frellacin niin myös hänen toverinsa arvelimme, että olimme kuluttaneet vieraanvaraisuutemme tässä kylässä loppuun, ja poistuimme vähin äänin kylästä talonpoikien kerätessä vielä rohkeuttaan. Ostamamme telttakangas tuli siis tarpeeseen.

Loppujen lopuksi päädyimme pitämään Arnon matkassamme; poika itse oli vastahakoinen jäämään Viheriöiden niittyjen pieniin kyläkuntiin rahattomana muukalaisena, emmekä mekään moista kohtaloa halunneet pojan harteille syytää. Lisäksi Frellac oli tuntunut unohtavan kaiken kaunansa poikaa kohtaan tämän pelastettua hänet justialaisten maalaisten hyökätessä, joten galthilainen irtolaispoika kulkisi ainakin tovin meidän matkassamme. Se, mitä tekisimme Arnon suhteen, kunhan pääsisimme Borvariaan, oli kysymys jota kukaan ei halunnut miettiä.

Arno osoittautui kuitenkin nuoruudestaan huolimatta kekseliääksi pojaksi, joka jo aikaisemmin oli osoittanut nokkeluutensa ja älynsä oppimalla samat kirjoitustaidon alkeet minua paljon nopeammin. Hän oli oppinut Galthin kujilla kantapään kautta monia hyödyllisiä taitoja, ja kun minä ryhdyin opettamaan hänelle erätaitoja, poika osoittautui myös tässä varsin taitavaksi.

Arnon opastamisen lisäksi myös itse jatkoin Jadarin opissa lukutaidon opiskelua ja miekkailutaitojeni kehittämistä; harjoittelusta tuntuikin olevan apua, sillä vaikka en edelleenkään taitavammalle Jadarille tai Fernacille kalpa kädessäni pärjännyt, niin ainakaan heidän ei onnistunut enää lannistaa minua kolmen ensimmäisen iskunvaihdon aikana. Kenties minusta ei koskaan mitään miekkamestaria tulisi, mutta ainakin pystyisin nyt paremmin puolustamaan itseäni myös lähitaistelussa, ajattelin toiveikkaana.

Tämän lisäksi Frellac valisti meitä kaikkia Borvariassa liikkumisesta ja kaikista Kirotun maan vaaroista, joita hän oli itse matkoillaan kohdannut. Kuitenkin näitä tarinoita kerrottiin lähinnä vain tylsyyden pitämiseksi loitolla, sillä Frellac itsekin sanoi että ainoa tapa todella oppia Borvarian vaaroista oli käydä Kirotulla maalla – ja selvitä hengissä takaisin.

***

Vaikka matka Viheriöiden niittyjen yli olikin kohtuullisen tapahtumaköyhä, ei matka kokonaisuudessaan ollut vaaraton, ja ensimmäiset koettelemukset odottivat meitä jo ennen kuin olimme lähelläkään Kirottua maata, itäisen Suden autiomaan aroilla kulkevien paimentolaisten muodossa.

Saimme vinkkejä alueella liikkuvista paimentolaisista jo ennen kuin saavuimmekaan varsinaiselle Suden autiomaalle, sillä kohtasimme pienen, maan tasalle poltetun ja tuhotun rajakylän, jonka harvat jäljellä olevat asukkaat makasivat elottomina ja häväistyinä pitkin kylän tannerta. Olin nähnyt sen verran usein tämänkaltaisia näkyjä paimentolaisia vastaan näillä seuduilla sotiessani, että tunnistin jäljet varnojen, Jaconian paimentolaisista verenhimoisimpien tekosiksi. Heidän mustista velhoistaan ja raakalaismaisista tavoistaan kerrottiin Galthin, Piperian ja Justian sivistyneemmillä seuduilla kammottavia tarinoita, eikä minusta tällaisia näkyjä useampaankin kertaan nähtyäni ollut noita tarinoita täysin kieltämäänkään. Lisäksi paimentolaiset olivat sen verran vaarallisia taistelijoita, ettei meidän hyvin varustautunut joukkommekaan voinut toivoa suuremmalle joukolle vaeltelevaa kansaa pärjäävän.

Niinpä pikku hiljaa kitukasvuiselle Suden autiomaan arolle siirtyessämme oli minun tiedoistani yhtä paljon hyötyä kuin Frellacin kokemuksesta, ja kulkumme muuttui varovaiseksi ja hitaan puoleiseksi, eikä tuo hitaus johtunut vain varovaisuudestamme. Suden autiomaa ei ollut nimestään huolimatta erityisen kuivaa seutua, ja syyssateet muodostivat alueella hurjia tulvia jotka saivat joenylitykset muodostumaan melkoisiksi koettelemuksiksi, ja avomaallakin kulkemisen jatkuvaksi mudan ja välillä polviinkin ulottuvia lammikoita vastaan taistelemiseksi. Yöt olivat kurjia, ja matkustaminen kävi meistä jokaisen voimillemme, ja räkätauti heikensi meitä ja vei parhaimman terän kunnostamme.

Kun aurinko sitten vihdoin useita päiviä mudassa tarpomisen jälkeen paistoi, toi lämpö ja seesteisempi sää mukanaan paimentolaiset. Näimme heidät jo kaukaa, sillä itsevarmat soturit eivät juurikaan vaivautuneet lähestymistään peittelemään; heitä oli kymmenen meitä neljää (tai oikeastaan kolmea, sillä Arnosta tuskin olisi paljon apua taistelussa) vastaan, joten katselimme hädissämme suojaisampaa paikkaa, jossa voisimme edes hieman puolustautumalla tasoittaa voimasuhteita. Meillä oli onnea, sillä silmääni osui kohtuullisen lähellä kohoava mäki, jonka toinen puoli oli tulvavesien mutavelliksi muuttama, ja yksi harjanne kallioinen ja vaikeakulkuinen; tuollaisen mäen päällä odotellessamme eivät paimentolaiset voisi rymistää ylitsemme ylivoimansa ja hevosten voimin.

Kiiruhdimmekin nopeasti mäen päälle ratsujamme ja kuormajuhtiamme hoputtaen, ja samalla yksinkertaisen toimintasuunnitelman tehden: Jadar ja Frellac olivat joukkomme miekkamiehet, joten he pyrkisivät pitelemään paimentolaiset aloillaan, kun minä tekisin parhaani kaarijouseni kanssa, ja Arno yrittäisi pitää hevosemme ja muulimme kurissa. Toivoimme surmaavamme riittävän monta paimentolaista, että loput lähtisivät karkuun, mutta varnojen kanssa ei voinut olla koskaan varma; yhtä todennäköistä oli, että joutuisimme surmaamaan hyökkääjistä jok’ikisen, tai että he surmaisivat meidät. Miten lohdullinen tulevaisuudenkuva se olikaan.

Kapusimme ripeästi turvapaikkamme harjalle, annoimme ratsujemme suitset suurisilmäiselle Arnolle ja ryhdyimme vetämään haarniskoita niskaamme. Emme olleet löytäneet Jadarille ketjupanssaria ohittamistamme kylistä, mutta koska minä aioin taistella jousellani, päädyimme antamaan ylimykselle minun ketjuliivini, ja minä turvautuisin pelkkään nahkanuttuuni ja siivekkääseen avokypärääni. Frellacilla oli oma rengaspaitansa, joten ainakin miekkamiehemme olivat raskaasti suojautuneet verrattuna paimentolaisten kevyisiin nahkaliiveihin ja keihäisiin. Se olikin ainoita etuja mitä meillä oli vihollisiimme verrattuna.

Laskimme, että paimentolaisia oli kymmenen, kunhan he tulivat lähemmäksi, ja jokainen heistä oli nahkaan ja mustaan huntuun kääriytynyt soturi. Kahdella heistä oli aseinaan kaksoistaivutetut ratsujouset, muilla oli joko keihäs tai varnojen suosima outo, sirppimäinen lyömäase. Sotahuutojaan ulvoen he kävivät kimppuumme uskoen ylivoimansa ja ratsujensa riittävän viemään terän puolustusasemistamme ja paremmista varusteistamme.

Meitä oli kuitenkin kolme kokenutta – tai Jadarin tapauksessa taitavaa – praedoria, jotka eivät pelänneet mitään maallista uhkaa, eivätkä paimentolaiset saaneet meistä helppoa vastusta; heti taistelun alkuvimmassa Frellac iski kärjimmäisenä rinnettä kapuavan paimentolaisen hevosen lähes kahtia ja minun onnistui ampua nuoli joukkion johtajalta vaikuttavan soturin olkapäähän. Jadar leikkasi ensimmäiseltä vastustajaltaan lähes koko käden irti ja torjui helpon oloisesti myös tämän perässä tulevien paimentolaisten keihäät miekallaan ja tikarillaan.

Taisteluparit jakaantuivat siten, että sekä Frellac että Jadar saivat vastaansa neljä soturia minun yrittäessä pitää jousia kantaneet paimentolaiset kiireisinä. Pian onnistuinkin haavoittamaan toista jousiampujaa niin pahoin, että uskoin tämän kuolevan verenhukkaan ennen taistelun loppua, mutta samalla sokealta puoleltani – vasemmalta – ampunut paimentolainen haavoitti minua käteen niin, että pudotin hyödyttömäksi käyneen jouseni ja vedin miekkani ja tikarini.

Kahakointi ratsujen selästä iskeviä, ylivoimaisia vihollisia vastaan ei ole yhdenkään soturin ihannetapaus, mutta taistelun tuoksinassa sellaisia vähäpätöisiä asioita kuin omaa henkeä, alivoimaisuutta tai huonoa onnea ei ehdi ajatella. On vain vihollinen ja sinä; hänen aseensa ja sinun aseesi. Vasemmalla puolellani Frellac torjui kilvellään ja iski raskaalla lyömämiekallaan raivosta ja kivusta karjuen, haavojen kuitenkaan hänen säiläänsä yhtään hidastamatta; oikealla puolellani Jadarin säilä ja tikari kutoivat kuolettavaa verkkoa, jonka silmikon läpi paimentolaisilla ei ollut toivoakaan päästä. Jopa minä – kolmikon heikoin miekkamies – onnistuin pitämään puoleni kahta vastustajaani vastaan niin kauan, että Jadar ehti avukseni.

Lopulta pienempi joukkiomme osoittautui voittoisammaksi, sillä kymmenestä hyökkääjästä viisi surmattuamme tai taistelukyvyttömäksi haavoitettuamme ryntäsi kaksi paimentolaista pakoon. Vielä yhden onnistuimme surmaamaan tämän yritettyä pakoa jalkaisin, ja viimeisen, joukkion johtajan, saimme vangiksi sillä tämä ei haavoiltaan kyennyt juoksemaan. Taistelun jäljiltä olimme verestä ja hiestä märkiä, minun kättäni jomotti ja oli ihme että Frellac pysyi edes pystyssä – niin monta pienempää viiltoa ja verta vuotavaa haavaa hänellä oli. Varusteemme olivat verestä märkiä, naarmuilla ja lommoilla, ja Frellacin kilvestä oli lohjennut melkoinen pala.

Tosin oli myös myönnettävä, että sotasaalis oli vaivan arvoinen: paimentolaisjoukon johtajan hieno, harmaavartinen ja mustalla kärjellä varustettu keihäs oli koristeltu hienoin höyhenin ja luukoruin, ja tuntui käteen hämmästyttävän keveältä ja tasapainotetulta. Kaksi paimentolaisten hevosta olivat jääneet taistelun näyttämön lähelle ja saimme ne kiinni. Lisäksi muutama paimentolaisten arkisemmista keihäistä ja sirppimäisistä aseista olivat edelleen ehjiä ja löysivät tiensä meidän kuormamuuliemme kannettavaksi, ja jokaisella paimentolaisella oli vyöllään kohtuullisen laadukas, käyräteräinen tikari tai eräpuukko. Yhdellä kuolleista hyökkääjistä löytyi kaunis luin ja puuhelmin koristeltu amuletti, jonka toisella puolella oli kaksoisäidin pyhä tunnus ja toisella puolella jokin outo riimu. Kuolleen jousiampujan jousi ja nuolet olivat edelleen käyttökelpoisia, ja tämän kaulan ympärille oli kiedottu mitä hienoin silkkihuivi, epäilemättä ryöstösaalista sivistyneemmille maille suunnatulta sota- tai ryöstöretkeltä. Yhtä kuolleista eivät hänen kauniit nahkarannekkeensa olleet suojanneet, mutta minun käsivarsiani ne koristivat varsin hienosti.

Näistä mikään ei kuitenkaan ollut niin hieno saalis kuin itse paimentolaisten johtaja, jonka hienosti koristeltu nuttu ja lukuisat korut kertoivat hänen luultavasti olevan tärkeäkin johtaja.

***

Arnon osoittautuessa jälleen paitsi erinomaiseksi eläinten rauhoittelijaksi – yksikään ratsuistamme tai muuleistamme ei ollut paennut taistelun aikana – niin myös riittävän taitavaksi haavuriksi hoitamaan naarmujamme ja haavojamme kuulustelimme parhaamme mukaan paimentolaisten johtajaa. Tämä oli kuitenkin työlästä, sillä kukaan nelikostamme ei puhunut paimentolaisten outoa kieltä, eikä paimentolainen itse puhunut kovin hyvin Jaconian sydänmaiden kieltä.

Lopulta onnistuimme saamaan paimentolaisen murteellisesta selityksestä selville, että kimppuumme hyökännyt joukkio oli osa suurempaa ryöstelyjoukkiota, joka oli hyökännyt aikaisemmin ohittamaamme, tuhottuun kylään. Paimentolaiset eivät varsinaisesti olleet tuolloin ryöstöretkellä, vaan olivat etsineet karannutta heimonsa velhon oppipoikaa, joka oli karatessaan varastanut jonkin tärkeän taikajuoman heimoltaan. Tietäen, millainen kohtalo häntä odottaisi varnojen parissa, oppipoika oli ilmeisesti suunnannut Viheriöiden niittyjen länsipuolelle, kunnes tämän jäljet olivat kylmenneet ja paimentolaisten oli ollut pakko kääntyä takaisin Suden autiomaata kohti.

Olin kuullut tarinoita paimentolaisten velhoista, Circolin vallan ulkopuolella elävistä mahtavista kuolemattomista, mutta koskaan en ollut heitä nähnyt tai heistä tarkempia tarinoita kuullut; paimentolaiset suojelivat mustasukkaisesti tietäjiään. Sen verran kuitenkin tiesin, että tämä paennut oppipoika oli luultavasti kirjoittanut kuolemantuomionsa, ja hänen kohtalonsa olisi mitä kammottavin jos sattuisi koskaan jäämään heimoveljiensä kynsiin.

Koska kyseessä oli alun perin ollut suurempi joukkio, tiedustelimme vangiltamme olivatko muut paimentolaiset jossain lähellä – kokonainen ryöstöjoukkio olisi jopa kaltaisillemme koville praedoreille ehkä liikaa. Paimentolainen myönsikin joukkion odottavan suhteellisen lähellä, joten paimentolaisen rauhallinen ja itsevarma käytös selittyi saman tien; tämä selvästi uskoi, että hänet kohta tultaisiin pelastamaan.

Koska lähistöllä kuljeskeli edelleen suuri joukko verenhimoisia paimentolaisia, oli meidän keksittävä miten toimisimme ja mitä tekisimme vankimme kanssa. Frellacin ratkaisu oli yksinkertainen ja odotetusti raaka, mutta minä ja Jadar emme voineet hyväksyä aseettoman vangin teloitusta – varsinkaan kun tämän hengissä pysymisestä riippuisi myös meidän hengissä selviytymisemme.

Keskustellessamme toimintasuunnitelmasta vankimme oli päästä pakoon, sillä Frellacin tehdessä ilkeän huomautuksen tämän oudoista, paimentolaisille tunnusomaisista tatuoinneista, kävi paimentolainen haavoistaan ja sidotuista käsistään huolimatta kirkuen serkkuni kimppuun. Hän löikin Frellacin kaikkien yllätykseksi helposti maahan, ja ehti jo lähes sivummalla odottaville hevosille, ennen kuin minun ja Jadarin onnistui kaataa hänet uudelleen. Sen jälkeen sidoimme myös hänen jalkansa, ja Frellac olisi luultavasti yksin ollessaan pitänyt huolen, ettei paimentolainen tekisi enää koskaan mitään.

***

Tilanteemme vaikutti kovin pulmalliselta, kunnes tovin kuluttua näimme kukkuloiden takaa lähestyvän, yksinäisen ratsastajan rauhanlippu olkapäällään. Tämä paljastui paimentolaisten lähettämäksi puhemieheksi, joka tiedusteli vankimme vointia ja tiedusteli – paimentolaiseksi kohtuullisen kohteliaasti – millaisin ehdoin olisimme valmiit vapauttamaan paimentolaisen. Paljastui, että vangiksi saamamme paimentolainen olikin kohtuullisen arvovaltainen heimonsa jäsen, jonkinlainen heimopäällikön sukulainen, joten paimentolaiset olivat valmiit käymään kauppaa jopa muukalaisten kanssa tämän hengen säilyttääkseen.

Loppujen lopuksi päädyimme vapauttamaan paimentolaisen ilmaiseksi, läpikulkuoikeutta vastaan. Tämä sopi paimentolaisille paremmin kuin hyvin, joskin läpikulkuoikeus tämän heimon maiden läpi ei meitä muilta paimentolaisilta suojelisikaan. Kun sopimukset oli sovittu, antoi paimentolaisten puhemies meille oudon sauvan, jonka päähän oli sidottu jonkin linnun kallo ja lukuisia sulkia. Tämä kuulemma suojelisi meitä paitsi pahoilta hengiltä, niin myös jonkin verran muilta paimentolaisilta. Tämän toteemin lisäksi saimme pitää saamamme ryöstösaaliin – olihan se voitettu reilussa taistelussa – joten tyhjin käsin emme joutuisi ainakaan palaamaan, vaikka Borvarian retki ei hedelmälliseksi osoittautuisikaan. Kiitimmekin lahjasta, päästimme vankimme vapaaksi ja kiiruhdimme nopeasti Borvariaa päin ennen kuin paimentolaiset muuttaisivat mielensä.

***

Matka Justian lähettyviltä Borvarian rajoille kesti meiltä loppujen lopuksi lähes kolme viikkoa kiitos huonojen säiden ja matkalla kohdattujen sattumusten. Paimentolaisten kanssa emme onneksi joutuneet enää kahinoimaan, ja viimeinen kaksikymmenvirstainen yli Suden autiomaan sujuikin ihastuttavan tapahtumaköyhänä.

Hiljalleen Suden autiomaan arot muuttuivat Kirotun maan kuolleeksi valtakunnaksi; kasvit kasvoivat luonnottomasti sisämaahan päin kääntyneinä ja ikivanhoja paimentolaisten suojatoteemeja ja surmaamia muukalaisten luurankoja roikkui siellä täällä. Kun sitten lopulta saavuimme Jaconian ja Borvarian rajalle loppui elävä kasvillisuus kuin kivellä leikaten, Frellac kertoi meidän astuneen Suden autiomaan ja Borvarian väliselle Rajamaalle, ja että leiri olisi parasta perustaa hieman Suden autiomaan puolelle.

Nyt meidän olisi myös päätettävä kuinka Arnon kanssa toimittaisiin; vaikka poika oli osoittautunut hyödylliseksi toveriksi ja selviytyjäksi, niin hänen viemisensä Kirotulle maalle oli jopa Frellacista vastuutonta. Siksipä päätimme – Arnon vastustuksesta huolimatta – että kerjäläispoika jäisi hevosten kanssa leiriin meitä odottamaan. Frellac antoi pojalle vielä seuraavana aamuna ennen lähtöämme piiloutua jos näkisi paimentolaisia ja lähteä kohti Jaconiaa jos me emme palaisi viimeistään seuraavaan keskipäivään mennessä.

***

Borvariaa kutsuttiin yksinkertaisemmin Kirotuksi maaksi. Se oli kuoleman ja kaaoksen valtakunta, jota asuttivat kammottavat mutantit ja hirviöt, nimettömät olennot jotka muinainen villi taikuus oli vääristänyt verenhimoisiksi, petollisen viekkaiksi pedoiksi. Tällaiset hirviöt eivät kuitenkaan olleet Borvarian ainut vaara: sama villi taikuus, joka oli romahduttanut aikoinaan Borvarian ja luonut nimettömät olennot ja muut hirviöt, oli edelleen valloillaan osissa Borvariaa, ja näillä villin magian alueilla odotti niin myrkyllisiä kaasupilviä, kuin todellisuuksia vääristäviä porttejakin, joissa ihmistä odotti kuolemaakin kammottavampi kohtalo. Kasvillisuus, joka oli vallannut vuosisatojen – ei, vaan vuosituhansien – aikana raunioituneet rakennukset, oli usein myrkyllistä, eikä Borvarian vettä ollut viisasta juoda, tai Kirotun maan antimia ollut järkevää syödä. Se oli maailma, joka oli suunniteltu ihmisten tappamiseen – tavalla tai toisella.

Siksi olikin outoa, kuinka rauhalliselta tämä kirottu valtakunta tuntui kun ensimmäistä kertaa astuimme Borvarian puolelle. Rauniokaupunki oli selvästi ollut luonnon – tai luonnottoman – armoilla satoja ja taas satoja vuosia, vuosituhansiakin: mitä kirjavin kasvillisuus peitti jokaista romahtanutta rakennusta, pilaria ja patsasta, ja kivetty katu oli muuttunut ruohomatoksi. Ilma oli Jaconian syksyn koleuteen ja kosteuteen verrattuna lämmin, lähes kesäinen, ja pilvisyydestä huolimatta tuntui, kuin aurinko olisi paistanut kasvoillemme kirkkaalta taivaalta.

Luonnotonta säätä ja kasvillisuuden valtaamasta kaupungista huokuvaa villiyttä lukuun ottamatta Kirottu maa ei kuitenkaan tuntunut erityisen kirotulta. Toki näimme taivaalla lentävän outoja, hirviöitä ja kohtasimme useita maallakin kulkevia olentoja, joille ei nimiä Jaconiassa löytynyt, mutta kaikki olennot olivat niin pieniä ettei niistä ollut meille vaaraa – päinvastoin, ne juoksivat meitä pakoon heti kun niitä lähestyimme.

Borvarian vaarattomuudesta huolimatta Frellac pysytteli selvästi valppaana, ja otti johdon seurueestamme. Hän käski olla koskematta mihinkään, ja pitämään silmämme auki ja korvamme tarkkoina, ja hän itse kulkisi kärjessä; meidän tulisi vahtia hänen selustaansa. Moinen varovaisuus ja autiolta vaikuttavissa raunioissa hiippailu tuntui naurettavuudelta, johon oli vaikea suhtautua vakavasti, mutta pian Frellacin varovaisuus osoittautui aiheelliseksi, ja minun ja Jadarin väärä turvallisuudentunne ainoaksi naurettavaksi asiaksi.

Borvaria osoitti kuolettavan vaarallisuutensa meille ensimmäistä kertaa seuraavalla tavalla. Olimme juuri kulkemassa poikkeuksellisen tiheän kasvillisuuden peittämän kadunpätkän poikki, ja pienten itikoiden kiusaamina katselin kiroillen enemmän jalkoihini kuin ympärilleni. Tarkkaavaisuuteni herpaantuminen oli kuitenkin virhe, sillä samassa tunsin jonkin nykäisevän minut jaloistani kumoon, eikä aikaakaan kun ympäröivä vesakko oli tarttunut käsivarsiini, jalkoihini, kaikkialle. Se yritti tunkeutua suuhuni, nenääni ja vaatteideni alle, raapi ihoni verille terävillä neulasillaan, ja kiertyi kaulani ympärille ikään kuin kuristaakseen minut.

Sain vain vaivoin koristen huudettua Frellacin ja Jadarin apuun, ja yhdessä toverini leikkasivat miekoillaan minua pitelevät kasvit irti, ja kun hetken kuluttuakin tunsin oloni hyväksi – joskin säikähtäneeksi – Frellac totesi helpottuneena, etten luultavasti ollut saanut minkäänlaista myrkytystä. Tuon jälkeen Borvarian pelkääminen oli huomattavasti helpompaa.

Siellä täällä näimme vanhoja jälkiä meitä edeltäneistä retkueista, ja Frellac kertoikin että saalis jäisi luultavasti hyvin laihaksi, ellei meitä sattuisi onni jotenkin erityisesti potkimaan. Borvarian Jaconiaa lähimpänä olevat korttelit ja alueet oli putsattu kuluneiden vuosisatojen aikana jo putipuhtaiksi, mutta syvemmällä rauniokaupungin sokkeloissa oli edelleen paljon ryöstösaalista – paha vain, että mitä syvemmälle Borvariaan vaeltaisimme, sitä vaarallisemmiksi ja röyhkeämmiksi myös nimettömät ja muut hirviöt kävisivät, ja sitä yleisempiä olisivat myös villin magian kirotut alueet.

Lopulta, kun olimme ohittaneet Frellacin mukaan kaikkein putsatuimman kaupunginosan, ryhdyimme tutkimaan ympärillämme levittäytyviä raunioita. Frellac komensi minua ja Jadaria pysymään yhdessä liikkuessamme, ja huutamaan heti jos jokin vaara meitä kohtaisi; hän itse kulkisi yksin, mutta ei epäröisi huutaa meitä apuun.

Kaupunginosa, jota ryhdyimme tutkimaan, oli epäilemättä ollut aikoinaan paremman keskiluokan asuinaluetta, ja nykyisen Jaconian mittapuulla Borvarian keskiluokkakin oli elänyt keskellä majesteettista runsautta ja sanoinkuvaamattomia rikkauksia. Jopa ajan ja luonnon jättämien jälkien alta kykenimme näkemään sortuneista patsaista, porttiholveista ja taivaita kohti kurottelevista torneista huokuvan suuruuden ja taianomaisen mahdin. Kun raotimme kivisiä seiniä peittävää kasvillisuutta, erotimme köynnösten alla levittäytyvät, oudoin taikariimuin ja haalistunein kuvin koristellut seinät, jotka kertoivat tarinoita jotka olivat olleet legendoja jo Borvarian suuruuden aikana. Meille ne olivat täysin merkityksettömiä.

Ensimmäinen etsintämme tulokset osoittautuivat varsin vähäisiksi; vain noin seitsemäntoista hopearahan arvosta Borvarian sormina tunnettuja, pitkulaisia kolikoita. Turhautuneina katselimme taivaalle ja yritimme arvioida kuinka paljon meillä olisi vielä aikaa tutkia raunioita – yön tullen kuolevaisen eliniän odotus Borvariassa laski hälyttävän nopeasti – ja suuntasimme syvemmälle kaupungin raunioihin.

Frellac huomautti hermostuneena, että olimme saaneet olla yllättävän rauhassa; yksikään suurempi Borvarian peto tai hirviö ei ollut meitä ahdistellut. Serkkuni kertoi, että yleensä nimettömien liikehdintä lisääntyi mitä kauemmaksi Jaconian rajan tuntumasta Borvariaan vaelsi. Se, ettei nimettömiä tai muita petoja näkynyt saattoi merkitä sitä, että lähistöllä oli jotain niin vaarallista, että jopa Borvarian olennot pelkäsivät sitä. Moinen ei lupaillut meille hyvää.

***

Lopulta saavuimme pienelle toriaukealle, jonka toisella päädyllä kohosi pieni, linnamainen rakennus. Tosin pieni on ehkä väärä sana, sillä rakennukseen olisi mahtunut sisälle helposti ainakin sata Sinitornia ja tilaa olisi jäänyt vielä ylikin, mutta kaukana horisontissa erottui rakennuksia, joiden rinnalla tämä linna olisi kyllä ollut kääpiö. Frellacin mukaan linnan tutkiminen olisi yhtä hyvä ajatus, kuin minkä tahansa muunkin rakennuksen tutkiminen; ainakin luonto oli selvästi valloittanut linnoituksen, joten villistä magiaa tai epäkuolleita tuskin tarvitsisi pelätä – nimettömiä olentoja tai petoja kylläkin. Toisaalta yksikään praedor ei rikastunut, jos vältteli vaaroja, joten Frellac ja Jadar sytyttivät mukaan ottamansa soihdut ja lähdimme kohti linnaa.

Frellacin epäilykset nimettömistä olennoista osoittautuivat aiheellisiksi, sillä tuskin olimme astuneet jo vuosisatoja sitten murentuneen oviaukon läpi linnan valtavaan eteishalliin, kun kuulimme huoneen varjoista rapinaa, murinaa ja naksuttavaa ääntä. Pian punaisina ja valkoisina hohtavat, petomaiset silmät erottivat soihtujemme jättämän valopiirin takana. Kääntyessämme kohti takanamme odottavaa oviaukkoa ulos oli tiemme jo tukkinut kaksi kookasta nimetöntä, joiden torahampaat ja saksimaiset kynnet hohtivat kuin timantit soihtujemme ja ovesta paistavan iltapäiväauringon valossa.

Suurin osa yli tusinan olennon joukkiosta oli ihmisen kokoisia ja muotoisia nimettömiä, joista osalla niistä oli kammottavat sarvet, pimeässä hehkuvat silmät, muutamalla siivet tai poikkeuksellisen pitkä häntämäinen uloke. Yksin niistä ja niiden seassa luikkivista rääpäleistä olisimme luultavasti selviytyneet helposti, mutta niiden johtaja oli jättiläismäinen, turpea hirviö jonka silkka massasta huokuva voima vaativat muiden nimettömien kunnioitusta. Sen kelmeä iho oli kammottavien paiseiden ja suomujen peitossa, ja sen jalat olivat vääristyneet ja irvokkaat lyhyen valtavaan keskiruumiiseen ja pitkiin käsiin verrattuna. Kaikista kammottavin oli sen pää – tai päät, sillä nimettömien olentojen johtajalla oli kahdet kasvot. Toinen naama oli kuin pahimmista painajaisistamme, vain epämääräisesti ihmistä muistuttava, mutta toinen oli kuin viattomalla, tuskin viisivuotiaalla lapsella, joskin sen silmistä paistoi pahansuopa älykkyys, jollaista ei yhdestäkään ihmislapsesta löytyisi. Tuon kammottavan kuvatuksen käskystä muut nimettömät olennot syöksyivät kimppuumme.

Nimettömiä olentoja vastaan taistellessa ei muodostelmista, suunnitelmista tai hienoista liikkeistä ollut hyötyä. Oli kyse selviytymisestä, hengissä pysyttelemisestä ja veren vuodattamisesta. Ensimmäinen nuoleni kaatoi yhden taaksemme syöksyneistä nimettömistä saman tien, mutta toinen oli jo silloin kimpussani ja jouduin hylkäämään jouseni ja survaisemaan tikarini sokeasti vastustajaani kohti. Frellac seivästi kimppuunsa syöksyvän nimettömän, ja löi soihdullaan toisen maahan. Muut nimettömät eivät kuitenkaan tovereidensa ruumiista piitanneet vaan loikkivat vain kaatuneiden yli kimppuumme.

Veri vuosi puolin ja toisin, ja linnan autiot holvit täyttivät kiroukset, karjaisut ja tuskan parkaisut; taistelun ikuiset äänet. Taistelimme alkukantaisella vimmalla, jossa aika, tuska ja väsymys menettivät merkityksensä. Nyt oli kyse selviytymisestä.

Jadar huitoi soihdullaan ja pisti miekallaan pitäen suurimman osan nimettömistä paikoillaan, mutta samassa ylimyksen huulilta karkasi parkaisu yhden hirviön purressa hänen miekkakätensä lähes poikki. Purija sai soihdun naamaansa ja karkasi ulvoen varjoihin, mutta vahinko oli jo tehty, sillä samassa suuri johtaja oli kimpussamme iskien omia lajitovereitaan tieltään kimppuumme päästäkseen. Minä syöksyin miekka ja tikari kourissani Jadarin avuksi, mutta näytti siltä, että ylimyksen päivät olisivat luetut nimettömän suuren nuijan iskiessä ilmat jo valmiiksi haavoittuneen ylimyksen keuhkoistaja. Jadar horjui lähes kaatuen ja näin veren vuotavan hänen haavoittuneesta kädestään ja rengasliivien silmukoiden välistä.

Jollain ilveellä Frellac onnistui kuitenkin irrottautumaan omista vastustajistaan ja syöksyi rynnistävän nimettömien johtajan eteen ja iskevän miekkansa syvälle tämän kylkeen. Hirviön horjuessa hurjan piston saatuaan serkkuni jatkoi hyökkäystään ja huitaisi kantamansa soihdun suoraan olennon naamaan. Olennon syttyessä ulvoen tuleen taistelu tuntui taukoavan, ja tuskin ehdimme silmiämme räpäyttää kun suurin osa nimettömistä jo perääntyi kauhusta ulvoen niiden johtajan huitoessa liekkejä kasvoistaan sammuksiin omalla nuijallaan. Kauaa hirmun ei tarvinnut kärsiä, sillä Frellac iski sen käden ja pään irti yhdellä sulavalla sivalluksella.

Sen jälkeen viimeisten nimettömien päihittäminen oli helppoa, sillä ne olivat menettäneet taistelutahtonsa. Taistelu oli ollut hurja, mutta palkintokin oli sen arvoinen, sillä varmistuttuamme, että nimettömät olivat todella paenneet ja ettei Jadar vuotaisi saman tien kuiviin, ryhdyimme tutkimaan linnaa. Aarre osoittautui vaivan arvoiseksi, sillä löysimme lukuisten kultarahojen edestä arvoesineitä, kuten muinaisia kynttilänjalkoja, peilejä, koruja, jalokiviä ja lautasia, muutaman hopearahan edestä Borvarian kultasormia ja hienon, satojen kultarahojen arvoisen kruunun joka lojui hylättynä ja unohdettuna pölyisessä nurkassa, rojun alla.

Lisäksi peremmältä linnasta löysimme jonkin aikaisemman praedorseurueen jäännökset. jälkiä oli vaikea tulkita, mutta lopulta päättelin praedorien kinastelleen juuri aarteen jakamisesta kun nimettömät tai jokin muu Borvarian vaara oli heidät yllättänyt. Yhden päällä oli hieman ruostunut, mutta muuten upean näköinen ja kauniisti koristeltu koko haarniska, joka oli koristeltu kukkaiskuvioin ja hyppäävin peuroin. Haarniskan peuransarvisen kypärän oli lävistänyt hurja isku, mutta epäilemättä senkin saisi korjattua, jolloin panssarista saisi joko hyvät rahat tai erinomaisen, ritarin arvoisen varustuksen. Muut praedoreiden ruosteisista aseista ja varusteista jätimme rauhaan, mutta haarniskan, yhden ruumiin alta löytämämme nyrkin kokoisen timantin ja ehjänä säilyneen alkemistisen liemen otimme mukaamme.

***

Pakkasimme aarteemme löytämäämme, jollain ilveellä ehjänä ja uudenveroisen säilyneeseen arkkuun, ja suuntasimme takaisin Suden autiomaata kohden. Aurinko oli jo laskemassa, ja ilmassa tuntui jo Borvarian öisten kauhujen paino, jota yhdenkään kuolevaisen ei ole hyvä uhmata.

Löysimme Arnon ja elikkomme sieltä, minne ne olimme jättäneetkin, ja tarinoiden täyteisen illan ja yön leirissä vietettyämme suunnistimme takaisin länteen. Emme ottaneet riskejä, vaan suunnistimme suoraan Piperiaan välttääksemme mahdolliset hankaluudet Justiassa. Piperiaan päästyämme myimme paimentolaisilta sieppaamamme hevoset, ylimääräiset varusteet ja osan löytämistämme aarteista, joista osan jaoimme ja osalla ostimme itsellemme matkan Sisämeren länsirannalle. Aikomuksenamme oli myydä suurin osa saaliistamme vasta Farrigniassa, sillä siellä siitä saisi parhaan hinnan.

Matka Farrigniaan sujui ongelmitta, joskin kylmenevä sää ja ensimmäiset lumimyrskyt meitä hieman hidastivatkin. Kun vihdoin saavuimme Farrigniaan, oli syksy murtunut jo kylmäksi talveksi, ja olimme valmiita etsimään jonkin lämpöisen majatalon jossa viettäisimme lopputalven.

Farrigniassa saimme todella hyvän hinnan viimeisistä aarteistamme, ja loppujen lopuksi laskeskelimme koko saaliimme arvoksi nousevan noin 800 kultarahaa. Frellac itse otti täyshaarniskan ja korjautti kypärän kuntoon, kun taas minä pidin alkemistisen liemen joka paljastui rautasalvaksi. Hienosta arkusta ja lopuista aarteista saamamme rahat jaoimme keskenämme siten, että Arno sai 20 kultarahaa ja me muut 260 kultarahaa.

Siinä rahoillamme juhliessamme teki Jadar kuitenkin yllättävän ehdotuksen: koska näin talvikuukausina Borvariaan matkustaminen oli vaikeaa, kutsui ylimystoverimme meidät sukunsa linnaan vieraiksi kunnes kevään tullen voisimme tehdä uuden matkan Borvariaan. Luonnollisesti otimme tarjouksen vastaan, erityisesti Arno oli kiinnostunut näkemään oikeiden ylimysten linnan ja elämää.

Siispä aarteet ja rahat jaettuamme suuntasimme kohti Farallacien maita, joilla vietimme seuraavat pari kuukautta lepäillen, haavojamme parannellen ja voimiamme keräten. Siteemme vahvistuivat, ja meistä neljästä tuli hyviä ystäviä noiden kuukausien aikana – ja pikku hiljaa Jadarin sisar Nelissakin vieraisiinsa lämpeni, varsinkin kun minä luovutin suurimman osan omasta osastani saalista Jadarille tämän velkojen maksuksi. Mitäpä minä noilla kolikoilla olisin tehnyt…

***

Kevään tullen teimmekin uuden Borvarian matkan, koimme kauhistuttavia seikkailuita Justiassa ja lopulta myös menneisyytemme itäisessä Oftissa tuli kummittelemaan. Ne ovat kuitenkin tarinoita toiselle ajalle.


Yhdeksännen luvun loppu

Torsbarnen: Kolmas Sessio

Sankarimme Jiko ja Seppo suuntasivat siis yhdessä norjalaistoveriensa kanssa pohjoiseen, kohti Torkkalan kylää etsimään asekelpoisia miehiä laivalle. Matka Torkkalaan sujui ongelmitta, ja määränpäässä heitä odottikin Torkkalan aseistautuneet miehet kylänjohtaja Väinö kärkimiehenä.

Seikkailijoiden varoitettua Torkkalaa mahdollisesti lähestyvästä viikinkien joukkiosta (oli melkoisen varmaa että Harr Korppinokka miehineen lähtisi seikkailijoiden perään) suostuivat he lopulta jäämään Torkkalan puolustukseen, sillä kylällä oli hyvä mäkilinna josta olisi apua norjalaisia turskansyöjiä vastaan taistellessa. Myös Ylfe ja kumppanit olivat halukkaita taisteluun, kun kerta oli mahdollisuus tappaa omia maanmiehiä -- kukapa moisesta ei pitäisi?

Kyllähän Korppinokka turskansyöjätovereineen pohjoiseen suuntasi, ja seikkailijat kävivät sankarillisen ja verisen taistelun näitä vastaan Torkkalan mäkilinnan muureilla. Sankarien urhoollisuuden ansiosta taistelu lopulta voitettiin ja Harr Korppinokka menetti päänsä (tätä urhoollisuutta korosti vain entisestään se että Seppo taisteli koko taistelun ajan vanhat haavat liikkeitään haitaten).

Taistelun jälkeen kuitenkin paljastui, ettei Väinöllä aikaisemmin lupailtua palkkiota kylän puolustamisesta olisikaan, vaan tämä palkkio pitäisi mennä noutamaan Pohjolan perukoilta, Louhi-noidalta. Tämähän ei seikkailijoidemme suunnitelmiin sopinut, vaan pari viikkoa kylässä rellestettyään ja haavojaan paranneltuaan saivat torkkalaiset miehet miekkaa, ja joukko naisia ja lapsia otettiin orjiksi laivalle. Ylfe muistelikin tietävänsä Ruotsin puolelta erään rikkaan miehen, joka voisi kenties tarvita orjia.

Siispä seurueemme nosti purjeensa, ja suuntasi kohti Ruotsin rannikkoa mukanaan sotasaalista ja orjia Torkkalasta. Tusinan verran Harr Korppinokan miehiä hajaantui taistelun jälkeen lähimetsiin, mutta niistä tuskin on enää sankareillemme haittaa -- tosin tässä joukossa kulkee Jikon mielitietyn Lindan tappanut ja raiskannut mies...

Valdir Nothosin Praedor-kronikat: Luku 7

Seitsemäs luku:
Galth eli Valdirin ja Frellacin jälleennäkeminen


Alabariin päästyämme jätimme Vemakin seuran ja suuntasimme Piperiaan, missä toivoimme saavamme joitain vinkkejä serkkuni Frellacin kulkusuunnasta, Piperiasta olisi helppoa jatkaa minulle tuttuja reittejä Galthiin ja Justiaan, jotka molemmat olivat koilisen Jaconian suosittuja praedorien kokoontumispaikkoja.

Vemak otti yllättävän rauhallisesti sen, että oli menettänyt juuri paitsi lastinsa, niin laivansa ja koko miehistönsä. Asiasta kysyessämme kapteeni – jos nimitystä nyt laivattomasta miehestä voi käyttää – totesi tyynesti, että merillä kulkuun liittyi aina omat vaaransa, ja hän saattoi olla onnellinen ja kiitollinen siitä, että oli sentään hengissä. Lisäksi hän vakuutti tuntevansa Alabarissa muutamia mahtavien kiltojen edustajia, joten hänenkaltaiselleen kohtuullisen luotettavalle merimiehelle kyllä uusi pesti löytyisi. Vaivoistamme ja henkensä pelastamisesta Vemak ei meille kyllä kyennyt oikein maksamaan, mutta lohduttauduimme sillä että muutama elikko oli pieni hinta hengen säilymisellä – ja olimmehan saaneet sentään varusteemme ja omat rahamme takaisin Sisämeren saarilta paetessamme.

Koska Vemakilla ei ollut maksaa meille henkensä pelastamisesta, kysyimme, jos hänen onnistuisi järjestää meille pesti johonkin pohjoiseen matkalla olevaan laivaan. Muutaman tuttavansa luona vierailemassa käytyään merimies meille jo seuraavana päivänä pohjoiseen matkalla olevan löytäisi, mutta meidän pitäisi kuulemma maksaa paitsi matkamme, niin myös ruokamme niiden parin päivän ajaksi, jonka matka kestäisi. Onneksi Jadarilla oli vielä sen verran rahaa, ja saimme saaristolaisten soturipäällikön hienon lyhyen miekan myymällä sen verran kolikoita, ettemme matkan rahoittamisen tuottavan meille ongelmia.

Vemakin meille järjestämän laivan, Pirullisen Peracin, kapteeni ei ollut erityisen miellyttävän oloinen mies, vaan luiseva, hillerinnaamainen mies totesi minulle ja Jadarille tylysti ettei halunnut meiltä mitään hankaluuksia, ja oli ottanut meidät mukaansa vain koska oli Vemakille palveluksen velkaa. Mieleni teki kysäistä, josko meiltä haluamillaan rahoilla olisi ollut myös jotain tekemistä asian kanssa, mutta päätin antaa meistä kohteliaamman Jadarin hoitaa puhumisen. Itse asiassa mitä enemmän Pirullisen Peracin kapteenin lähettyvillä olin, sitä kauemmaksi miehestä halusin, ja vietinkin suurimman osan neljä päivää kestäneestä matkasta kannella parhaani mukaan poissa kapteenin tai kymmenenhenkisen miehistön tieltä. Tuo matka ei ollut niitä miellyttävimpiä, sillä Peracin miehistö ei suhtautunut praedoreihin yhtä välittömästi kuin Vemak miehineen, joten minä ja Jadar vietimme matkan käytännössä eristyksissä. Jadar käytti ajan hyväkseen ja jatkoi lukutaidon salaisuuksien opettamista minulle, ja minä yritin parhaani mukaan viihdyttää häntä tietämilläni tarinoilla ja tiedoillani alueesta.

***

Koska Piperiassa kyselymme Frellacin perään vetivät vesiperän, niin suuntasimme seuraavaksi suorinta reittiä Galthiin, jonne luultavasti Frellacin kyselyt perääni hänetkin olisivat johdattaneet. Ellemme serkkuani sieltäkään löytäisi, niin lupasin Jadarille että ryhtyisimme etsimään toden teolla jotain rahaakin tuottavaa työtä, sillä lämmin alkusyksy oli uhkaavalla vauhdilla muuttumassa sateiseksi syyskuuksi, ja näillä seuduilla syystulvia seurasi usein pian lumentulo, jolloin matkustaminen Vihreiden niittyjen tuulessa ja tuiskussa oli hulluutta.

Kahden viikon matka Vihreiden niittyjen kumpujen, laidunmaiden ja peltojen poikki oli tapahtumaköyhä, ja matkaamme toivat vaihtelua vain satunnaiset yöpymisemme maatilallisten ylisillä ja ruokapöydissä, joissa kuulimme satunnaisia huhuja jokaisesta ilman suunnasta: idässä Justia oli julistanut sodan paimentolaisille – niin turha ja hölmö moinen ele olikin, sillä Suden autiomaan paimentolaiset eivät kuulu yhteen kansaan, eivätkä ole kokoontuneet yhtenäiseksi armeijaksi vuosisatoihin – lännessä Holrus kiisteli Farrignian kanssa jostain muodollisuudesta koskien vallanperimystä Madan suvun sisällä; Madan suvun haarat hallitsivat sekä Holrusin että Farrignian kaupunkeja, mutta suvun sisällä ei rakkautta toisen valtakunnan huoneelle juurikaan riittänyt. Jadaria Farrignian uutiset kiinnostivat jonkin verran – olihan kyseessä hänen kotinsa – mutta minulle nuo uutiset olivat kärpäsen surinaa korvissani; minua kiinnosti vain Galthiin pääsy ja serkkuni Frellacin tapaaminen; olimme eronneet vuosia sitten riitaisasti, mutta kenties vuodet olisivat paikanneet välimme.

***

Lopulta, eräänä sateisena päivänä lokakuun ollessa jo ovella, saavuimme Galthin muurien varjoon märkinä, väsyneinä ja nälkäisinä. Reppumme olivat tyhjät viimeisistäkin eväiden rippeistä, ja suojaavat viittamme olivat kastuneet lävitse jo aikoja sitten, ja kylmä kiusasi väsyneitä luitamme. Viimeisten päivien ajan olimme taivaltaneet asutuilla seuduilla, mutta mitä tiuhempaan kohtasimme kyliä ja maatiloja, sitä epäluuloisempia väki tuntui olevan maattomia muukalaisia kohtaan. Se oli maailman tapa; mitä enemmän ihmisellä on menetettävää, sitä enemmän hän pelkää että joku tulee ja vie sen häneltä, ja siksi hänen on oltava varovainen. Tämä tarkoitti tosin sitä, että kaltaiseni praedorit saivat väristellä puskissa kurjalla säällä, vaikka kylästä olisi varmasti löytynyt liiteri väsyneelle matkalaiselle, joten erityisen paljon en tätä yleismaailmallista varovaisuuden lakia arvostanut.

Galth oli ollut praedorurani alkuajoista lähtien lähin vastine, mikä minulla kodille oli, joten tunsin sen kapeat, sokkeloiset kadut niin hyvin kuin kaltaiseni erämaassa viihtyvä kulkija nyt vain saattoi tuntea. Siksipä johdinkin Jadarin erääseen aiemminkin käyttämääni edulliseen kievariin, jonka isännän tiesin olevan entinen palkkasotilas ja siksi lähes virkaveli. Kievari, Tiamatin tervehdys nimeltään, hienoimmasta päästä, vaan sijaitsi Galthin köyhemmällä alueella, minne Galthin kauppakiltojen hienot porvarit vartioineen tai kaupungin kaartilaiset useimmiten eksyneet. Tiesin kuitenkin monien muidenkin praedorien asuvan Galthissa oleillessaan juuri Tiamatin tervehdyksessä, ja itse kievarinisäntä Meler oli hyvä tietolähde, joka tiesi kyllä kaupungin kaikki tärkeimmät juorut.

***

Meler muistikin minut vielä edelliseltä käynniltäni, ja otti minut ja Jadarin kohteliaasti vastaan; niin kauan kuin meillä kolikoita riittäisi, olisimme hänelle yhtä tärkeitä asiakkaita kuin muutkin kievarin vakiovieraista. Tiamatin tervehdyksessä saimme peseytyä matkan pölyjen – ja viimeisten päivien mudan – jäljiltä, syödä mahamme jälleen täyteen ja täyttää päämme halvalla mutta hyvällä galthilaisella viinalla, ja yöksi meitä odottaisivat lämpimät paikat anniskelusalin nurkilta, läheltä tulisijaa; asiat olivat siis paremmin kuin monella köyhällä kulkijalla.

Meleriltä sain lisäksi kuulla uutisia Frellacista, vaikka uutiset eivät kenties olleet aivan sellaisia kuin olisin toivonut; serkkuni oli todellakin ollut Galthissa, mutta oli kadonnut jonnekin kiireen vilkkaa erään galthilaisen varkaiden killan jäsenen riidan päätteeksi murhattuaan. Nyt kiltapäällikkö, Velaris Mordek, oli julistanut palkkion Frecin päästä. Tämän kuultuani mietin synkkänä, kuinka paljon serkkuni olikaan muuttunut. Jo Farrigniassa olin kuullut, että hän ei ollut praedorien keskuudessa pidetty – ja praedorit olivat yleensä varsin avoinmielisiä – ja nyt hän oli Melerin mukaan murhannut miehen.

Jadar vihjasi varsin painokkaasti, että kenties meidän olisi syytä unohtaa varkaidenkin etsimä rikollinen ja murhamies, etsiä praedorjoukkio ja lähteä Borvariaan, mutta minä en kuitenkaan ollut vielä valmis antamaan periksi. Meler ei osannut kuitenkaan kertoa, oliko Frellac – tai Frec kuten hänet Galthissa tunnettiin – lähtenyt kaupungista, vai piileskelikö hän jossain huonommista kaupungin osista, ja seuraavana päivänä lähdinkin etsimään serkkuani, niin toivottomalta kuin se tuntuikin. Jadar sen sijaan suunnisti kyselemään Borvariaan lähdössä olevista praedoreista ja täydentämään varusteitamme, joten jätin hänelle suurimman osan omistakin rahoistani.

***

Yksinäisen, piilossa pysyttelevän praedorin löytäminen oli lähes mahdoton tehtävä Galthin kokoisessa kaupungissa. Etsintäni veivät minut kauppakortteleista aina kaupungin surkeimpiin slummeihin, mutta keneltäkään en kyselyistäni huolimatta löytänyt tietoa missä Frec voisi oleilla. Monet kyllä tunsivat nimen, sillä varsinkin köyhemmissä osissa Velaris Mordekin antamasta tappomääräyksestä oli kuultu; monet epäilivätkin Frecin joko makaavan raatona jossain katuojassa tai viruvan Mordekin tyrmissä Valottomien kujien korttelissa, sillä Galthin varkaiden kiltapäälliköllä oli pitkä käsi.

Olin kuullut Valottomista kujista, niin ahtaalle rakennetuista slummeista että rakennukset ulottuivat jopa katujen ylle siten, että kortteli muistutti pikemminkin luolastoa, kuin kaupunkia, mutta en itse ollut koskaan tuossa pahamaineisessa kaupunginosassa käynyt. Nytkin Valottomille kujille suunnistaminen tuntui tarpeettomalta, sillä tuo alue oli Velaris Mordekin valtakuntaa, eikä Frecin olisi mitään syytä suunnistaa sinne jos hän halusi nimenomaan pysytellä piilossa kiltapäälliköltä. Lopulta, kun Frecin nykyisestä olinpaikasta ei tiedetty mitään yhdessäkään tuntemassani praedorien suosimista kievareista, olin riittävän epätoivoinen suunnatakseni tuolle varkaiden, huumekauppiaiden ja pahimman luokan irtolaisten pesään. Olihan mahdollista, että Frec olikin jo Velariksen vankina.

***

Suunnistaessani Galthin ruuhkaisten, ahtaiden katujen läpi Valottomia kujia kohti tunsin, kuinka minua tarkkailtiin. Aluksi en erottanut seuraajiani kaupunkilaisten ihmisvilinästä, mutta lopulta arvelin paikantaneeni kolme yksinkertaisiin kaupunkilaisviittoihin verhoutunutta hahmoa tarkkailijoikseni. Samassa muistin edellisellä kerralla kimppuuni käyneen kolmikon, mutta keskipäivällä moinen hyökkäys olisi turhaa uhkarohkeutta, eikä seuraajillani näyttänyt olevan mielessään muuta, kuin tarkkailuni ja kannoillani pysyttely. He myös tunsivat kaupungin kujat ja kadut minua paremmin, eikä minun onnistunut karistaa heitä kannoiltani, vaikka kuinka yritin.

Lopulta päätin turhautuneena ottaa selville, ketä varjostajani olivat, ja pysähdyin odottamana heitä erään kujan päähän. Takanani oli vilkasliikkeinen katu, eivätkä kaikki kolme pääsisi hyökkäämään kimppuuni kerralla, jos heillä oli konnuudet mielessään, joten tunsin oloni kohtuullisen turvalliseksi sormeillessani lyhyen miekkani ja tikarini kahvoja.

Onneksi en tarvinnut aseitani, sillä varjostajani paljastuivat tavallisiksi varkaiden killan jäseniksi, jotka halusivat vaihtaa kanssani muutaman sanan. Huhu oli kiertänyt Galthin kaduilla nopeasti, ja Velaris Morek oli kuullut jonkun toisenkin etsivät Frec Eteläistä, ja nyt varkaiden kiltapäällikkö oli utelias tietämään kuka etsi Freciä ja miksi, joten hän halusi puhua kanssani. Varkaiden puheista sain sellaisen käsityksen, että minun olisi syytä ottaa Velariksen kutsu vastaan, joten päätin koettaa onneani, ja lähdin heidän matkaansa toivoen, että vuosien aikana näillä seuduin hankkimani maine kohtuullisen taitavana soturina suojelisi minua edes jonkin verran. Tosin arvelin myös Velarikselta löytyvän omat tappelupukarinsa, joten maineestani ei minulle luultavasti olisi hyötyä.

***

Velaris Mordek otti minut vastaan vaatimattomassa, ahtaassa ja likaisessa kievarissa, joka ei erottunut edukseen tai häpeäkseen muista Valottomien kujien juottoloista. Saattajieni johdattaessa minut sisään Velaris pelasi juuri muutaman miehen kanssa outoa, minulle tuntematonta noppapeliä, joten minulla oli tovi aikaa tarkkailla tätä galthilaisten varkaiden päällikköä.

Velaris oli lihavahko, mutta asuinpaikkansa mittapuulla siististi pukeutunut mies, jolla oli siististi leikattu parta ja tukka. Hänen hymyilemään alttiita kasvojaan rumensi ilkeännäköinen arpi, joka väänsi hänen suutaan vinoon virneeseen, mutta muuten hän toi ulkonäkönsä puolesta mieleen enemmän rehellisen kauppiaan kuin varkaiden ja kurkunleikkaajien päällikön, mutta praedorina olin oppinut että ulkonäkö saattoi aina pettää.

Lopulta Velaris sai pelinsä päätökseen, komensi miehensä pois ja kutsui minut pöytään puheilleen. Hän puhui hienostunutta jaconiaa, mutta hänen puheessaan oli vihjaus slummien puheenparresta, josta päättelin hänen olevan kenties irtolaistaustainen – yksi niitä harvoja onnekkaita kerjäläisiä joiden oli onnistunut rakentaa itselleen elämä köyhyyden, nälän ja kurjuuden yli, vaikka sitten toisten köyhyyttä hyödyntämällä. Hän puhui kohteliaasti, mutta vasta nyt huomasin hänen silmissään vaarallisen pilkkeen, joka kertoi hänessä olevan kenties enemmän, kuin päällepäin näytti.

Velariksen kanssa keskustelu paljasti, että serkkuni ei ollut ainakaan vielä varkaiden killan kynsissä, mutta kiltapäällikkö itse uskoi jostain syystä Frecin piileskelevän todellakin edelleen kaupungissa. Minun syytäni Frecin etsintään Velariksen kysellessä en uskaltanut valehdella kovinkaan paljoa, vaan kerroin matkustelleeni joskus aikoinaan hänen kanssaan, ja että erottuamme aikoinaan riitaisasti halusin tavata vanhan toverini uudelleen. Velaris vain totesi hymyillen että toivoi minun löytävän Frecin ennen Galthin varkaita, sillä sitten kun kiltapäällikkö saisi Frecin käsiinsä, olisi tällä paljon suurempia murheita kuin sovintoon pääseminen vanhan toverinsa kanssa.

***

Helpotuksekseni ei Velaris kuitenkaan kostanut mielipahaansa Freciä kohtaan minulle, vaan varoitti minua vain olemaan astumasta hänen miestensä tielle, kun nämä lopulta takaa ajetun praedorin löytäisivät. Pian sen jälkeen lähdin Velariksen luota, tällä kertaa yksin – joskin arvelin Velariksen lähettäneen jonkun perääni, sillä tunsin minua tarkkailtavan – ja mietin miten minun tulisi toimia.

Frellac oli serkkuni, ja aikoinaan olimme olleet hyviä ystäviä, mutta kaiken kuulemani perusteella en ollut kovin mielissäni minkälainen mies Frellacista – Frecistä, miksi minun pitäisi häntä edes kutsua? – oli tullut. Hänellä oli riitaisen miehen maine, eikä kukaan näyttänyt hänestä pitävän, ja nyt hänellä oli vielä murhakin kontollaan, joskin kyseessä oli vain varkaiden killan jäsen. Toisaalta olin myös Jadarille luvannut auttaa hänen sukunsa varallisuuden palauttamisessa, ja se tarkoittaisi matkaa Borvariaan, ellei keinoja ansaita järjettömiä määriä rahaa jostain tyhjästä ilmaantuisi.

Mieleni ja kunniani repi minua kahteen suuntaan, ja kuljin loppu päivän pitkin Galthin katuja miettien, mitä minun pitäisi tehdä; mikä olisi oikein. Lopulta tein kuitenkin päätökseni, ja suuntasin takaisin Tiamatin tervehdystä, missä Jadar jo luultavasti minua odottaisi. Olin antanut sanani, että auttaisin häntä, mutta Frellac Dranac oli sukulaiseni, ja meitä yhdisti salainen menneisyys ja ratkaisemattomat arvoitukset.

Olin pahoillani, että joutuisin syömään sanani, mutta minun olisi löydettävä Frellac.

***

Jadar ei luonnollisestikaan ottanut kovin tyynesti tietoa, että jättäisin hänet oman onnensa nojaan, ja hän häipyikin saman tien Tiamatin tervehdyksestä mukanaan suurin osa rahoistamme (jotka olivat alun perinkin kyllä hänen) ja varusteista Borvariassa selviytymistä varten. Tilanne oli kirotun vaikea, ja kokemattoman sanani pettäminen Jadarille sai kitkerän sapen nousemaan suuhuni, mutta päätös oli tehty, ja sen mukaan minun olisi toimittava.

Jadarin lähdettyä maksoin kievarinpitäjä Melerille vähistä rahoistani koko viikon asustelun edestä, ja aloitin toden teolla Frecin etsinnät. Seuraavat päivät täyttyivät turhauttavista, tuloksettomista tiedusteluista. Muutaman kerran näin Jadarin kaukaa, ja hän näytti liittyneen joidenkin praedoreilta vaikuttavien muukalaisten seurueeseen. Miehistä yksi näytti hämärästi tutulta, mutta en uskaltanut mennä nuoren ylimyksen puheille; hän ei luultavasti vielä ollut antanut anteeksi petostani.

Frellacista en kuitenkaan saanut mitään tietoja, ainoastaan turhauttavia jo aikaisemmin kuulemieni uutisten erilaisia versioita. Lopulta olin jo varma että Frec oli häipynyt Galthista, ja minä olin syönyt sanani Jadarille turhaan, kun onni tuntui vihdoin minua potkivan, ja eräs irtolaispoika väitti tietävänsä minne Frellac oli piiloutunut, ja paljastaisi paikan minulle hopearahaa vastaan. Moinen hinta oli jopa minunkin laihalle kukkarolle kova hinta maksettavaksi, mutta poika pysyi jääräpäisesti kannassaan, ja lopulta suostui myöntymään sen verran, että antaisin rahan hänelle vasta kun hän olisi minut johdattanut Frellacin luokse.

Irtolaislapsi johdattikin minut kyllä Frellacin luokse, mutta saavuttuamme serkkuni piilopaikkaan paljastui minulle, että itse asiassa poika teki Frellacille töitä, ja tämä oli käskenyt lasta johdattamaan minut luokseen. Huhut kaduilla olivat nimittäin kiertäneet, ja kerjäläispoika oli kertonut serkulleni praedorin etsivän tätä, ja minua odottikin aseistautunut ja epäluuloinen soturi yllättyneen sukulaismiehen sijaan.

Frellac malttoi onneksi sen verran mieltään, ettei iskenyt saman tien kimppuuni tai iskenyt tikaria kujan varjoista selkääni vaan halusi ensin nähdä kuka häntä etsi. Serkkuni hämmästys olikin suuri, kun hän palkkionmetsästäjien tai saalistajien sijaan kohtasikin sukulaisen menneisyydestä, mutta alkuyllätyksestään toivuttuaan hän syleili minua kuin kauan kadoksissa ollutta… no, sukulaistaan.

***

Frellacin piilopaikka paljastui hylätyksi, käytännössä luhistuneeksi hökkeliksi Valottomien kujien reunamilla. Aluksi ihmettelin, kuinka serkkuni oli saattanut pysytellä piilossa niin lähellä häntä kissojen ja koirien kanssa etsivän Velariksen valtakuntaa, mutta Frellac kertoi minulle, ettei kukaan yksinkertaisesti osannut kuvitella hänen asustelevan täällä, ja se oli hänen paras turvansa. Frellacin palveluksessa oleva irtolaispoika, Arno nimeltään, hoiti hänelle ruokaa ja toi uutiset kaupungilta, joten serkkuni ei tarvinnut kuin pysytellä paikoillaan ja odottaa pölyn laskeutumista, että hän pääsisi pois kaupungista.

Aluksi Frellac oli selvästi kiusaantunut ja vältteli katsettani ja jättämäänsä, toisen silmäni puhkaissutta arpea, mutta kun lopulta totesin reippaasti näkeväni yhdellä silmällä yhtä hyvin kuin useimmat kahdella ja kehotin häntä unohtamaan koko jutun, rentoutui hän silmin nähden, ja aloimme vaihtaa kuulumisia Arnon tuodessa eteemme leipää ja olutta. Frellac kertoi irtolaislapsen olleen suureksi avuksi aina siitä asti kun serkkuni saapui Galthiin – ja auttaisi niin kauan kuin Frellacilla riittäisi kolikoita.

Seuraavaksi Frellac kertoi, että erottuamme vuosia sitten serkkuni oli suunnistanut länteen ja pohjoiseen, kierrellen Jaconian sivistyneimpiä seutuja ja etsien tietoa Dranacien omistuksessa olleesta amuletinpalasesta ja kuulemastamme Curarim-sanasta, mutta tietoa oli liiennyt hänelle vain vähän; velhot eivät mielellään salaisuuksiaan levitelleet, ja jopa historioitsijat ja kirjanoppineet olivat mieluummin puuttumatta heidän asioihinsa demoniritarien ja velhojen kostotoimien pelossa. Hiljalleen Frellac oli käynyt yhä epätoivoisemmaksi ja sekaantunut yhä hämäräperäisempiin piireihin tiedonjanossaan ja rahoittanut Borvariasta tuomillaan aarteilla – Frellac oli, toisin kuin minä, kokenut praedor ja vieraillut Borvariassa jo neljä kertaa – toinen toistaan synkempiä tutkimuksia ja tietolähteitä.

Hiljalleen Frellac oli saanut tietää, että Curarim oli jonkinlainen velhojen salaseura, tai pikemminkin kultti, jonka opit erosivat jyrkästi velhojen valtavirrasta. Nämä Curarimin velhot piileskelivätkin poissa velhojen kaupunki Circolin neuvoston ulottumattomissa. Tämä Curarim kuulosti sellaiselta ryhmältä, joka saattaisikin lähettää salamurhaajia hengiltä tai kiinni haluamiensa ihmisten kannoille, ja kysyinkin Frellacilta, oliko hän joutunut outojen hyökkääjien kiinnostuksen kohteeksi. Serkkuni myönsikin kulmiaan rypistellen, että viimeisen vuoden aikana hän oli joutunut kahdesti puolustautumaan oudon päättäväisiä katuvarkaita ja hamppareita vastaan, mutta molemmilla kerralla ei ollut ehtinyt kuulustella häviöllä ollessaan pakoon ryntääviä hyökkääjiä. Kerroin Frellacille minua vastaan suunnatusta hyökkäyksestä Galthissa, ja hänkin oli sitä mieltä että tietenkin tämän hyökkäyksen takana saattoi olla Curarimin velhot.

Se, että mitä Curarim oli halunnut suvustamme tai ottamastaan amuletinpalasesta, oli vielä Frellacille salaisuus, mutta juuri tämän tiedon saaminen oli ajanut Frellacin koilliseen Jaconiaan, sillä Galthissa eli kenties eniten velhoja itse Circolia tai Farrigniaa lukuun ottamatta. Frellac olikin löytänyt erään velhon, joka oli ollut halukas selvittämään mahdollisuuksien mukaan amuletin historiaa, mutta oli palkkioksi halunnut Frellacin hankkivan hänelle erään esineen, mahtavan taikaesineen Rinatarin piirinä tunnetun taikasormuksen.

Velhon haluama esine taas oli ollut erään galthilaisen varkaiden killan johtohahmon omistuksessa, ja kohtaaminen varkaan kanssa oli ajanut Frellacin siihen tilanteeseen missä hän nyt oli, eli varkaiden killan etsimäksi. Frellac arveli, että Velaris halusi pikemminkin mahtavan taikaesineen takaisin varkaiden killalle, kuin varsinaista hyvitystä tapetusta killan jäsenestä, joskaan ei ollut epäilystä etteikö kiltapäällikkö siitä huolimatta tekisi Frellacin viimeisistä hetkistä maan päällä mahdollisimman tuskallisia.

Serkullani oli siis melkoinen pulma. Hän oli saanut velhon haluaman esineen, mutta ei voinut viedä sitä velholle koska ei uskaltanut liikkua Galthin kaduilla, eikä Arnokaan päässyt liikkumaan Galthin paremmissa osissa, missä velho asui, vapaasti.

Sitten me tajusimme sen, yhtaikaa: minähän voisin toimia välikätenä, viedä sormuksen velholle ja palata takaisin Frellacin – meidän – haluamien tietojen kanssa. Innostuimme suunnitelmasta sen verran, edes huomanneet kun illan hämärä alkoi laskeutua ja Arnokin häipyi jo omille teilleen. Kun Frellac oli kertonut minulle velhon asuinpaikan ja mitä minun tulisi sanoa päästäkseni hänen puheilleen, ja olin jo suuntaamassa suorittamaan tehtävääni, kun kuulimme Velaris Mordekin äänen Frellacin piilopaikan ulkopuolelta.

***

Ryntäsimme samassa pienen hökkelin ikkunoille, ja näimme Velariksen odottamassa ulkopuolella mukanaan melkoinen joukko varsijousin piilopaikkaamme tähtääviä käskyläisiään, eikä Frellac voinut olla mutisematta tulikivenkatkuista kirousta nähdessään rehvakkaasti kiltapäällikön vierellä seisovan nuoren irtolaispojan. Ilmeisesti serkkuni kolikot eivät olleetkaan olleet riittävän kiiltäviä Arnon makuun…

Minut sai kuitenkin levottomaksi toinen näky: kaksi Velariksen miehistä roikotti välissään päätään roikottavaa, pahoinpideltyä Jadaria, jonka omat jalat eivät näyttäneet kantavan. En nähnyt, oliko nuorukainen tajuton vai vain sekaisin saamistaan iskuista, mutta siitä huolimatta tunsin palan nousevan kurkkuuni. Toinen Jadaria pitelevistä miehistä oli yksi niistä, joiden kanssa olin Jadarin nähnyt, ja nyt muistin missä olin tämän nähnyt; Velariksen piilopaikassa tämä mies oli ollut yksi niistä nopanpelaajista, jotka olivat olleet kiltapäällikön seurassa. Olisihan minun pitänyt tietää, kuinka paljon varkaiden killan päällikön sanaan voisi luottaa, ajattelin katkerana nähdessäni tikarin matkatoverini kurkulla.

***

Velariksen vaatimus oli yksinkertainen: Frellac tulisi ulos Rinatarin piirin kanssa ja lähtisi varkaiden killan mukaan – luultavasti varmaan kuolemaan – tai Jadarin kurkku viillettäisiin auki. Vastatarjousta ei otettaisi vastaan, vaan Frellacin olisi oltava ulkona, kun Velaris olisi laskenut kymmeneen.

Kiltapäällikön olisi pitänyt tietää, ettei praedoreita kannata kiristää.

Minun tehtyä serkulleni selväksi, etten voisi hylätä Jadaria, serkkuni ryntäsi varusteilleen ja kaivoi esiin pienen pullon. Hän käski minun valmistautua toimimaan ja sulkemaan silmäni ja viskasi pullon ikkunasta ulos. Varkaat eivät ehtineet toimia ollenkaan, kun pullo, alkemistinen liemi, jollaista en ollut koskaan ennen tavannut, iskeytyi maahan hajoten sirpaleiksi ja vapauttaen sokaisevan valon. Minä ja Frellac olimme ehtineet sulkea silmämme, mutta hökkelin edustalla seisseet varkaat olivat sokaistuneet, ja me ehtisimme toimia ennen kuin he olisivat toipuneet. Samassa miekka ja tikari olivat ilmestyneet serkkuni käsiin ja hän ryntäsi ulos, ja minä seurasin hänen vanavedessään omaa kalpaani esille vetäen.

***

Taistelu oli lyhyt ja meille voittoisa, sillä sokaistuneet varkaat eivät voineet mitään kahdelle kokeneelle seikkailijalle. Yhdessä silmänräpäyksessä minä olin kaatanut toisen Jadaria pitelevistä varkaista, ja Frellac oli ottanut itsensä Velariksen vangiksi ja piti tikaria kiltapäällikön kurkulla. Tämän jälkeen, varmistuttuani että Jadar oli kunnossa ja pystyi kävelemään, peräännyimme paikalta Velaris suojanamme, ja kun arvelimme olevamme turvallisen matkan päässä killan sotureista, iskimme Velariksen tajuttomaksi ja pakenimme. Frellac olisi viiltänyt miehen kurkun auki, mutta minä – ja Jadar – vastustin moista kunniatonta tekoa.

Koska nyt olimme joka tapauksessa paljastaneet Frellacin piilopaikan, suuntasi serkkuni viemään Rinatarin piiriä velholle, ja minä lähdin etsimään Jadarille parantajaa. Ainut kukkarolleni sopiva välskäri oli kuitenkin eräs vanha ja ilmeisesti kohtuullisesti viinamäelle kiipeilevä olmi, mutta ainakin tämän onnistui sitoa nuoren toverini haavat. Parantajan hoitaessa hänen haavojaan Jadar kertoi kuinka oli jälleen tullut petetyksi; Velariksen miehet olivat esiintyneet praedoreina, mutta heti nuorukaisen luottamuksen ansaittuaan ylimys oli kaapattu ja vangittu odottamaan, että minä löytäisin Frellacin. Minä pyytelin kovasti Jadarilta anteeksi, että nuorukainen oli joutunut osaksi Frellacin ja varkaiden kiistoja, mutta nuorukainen oli vain onnellinen, että kaikki olisi nyt kunnossa. Hän kuitenkin vihjasi, että paras anteeksipyyntö olisi, jos pitäisin aikaisin antamani sanan, ja auttaisin häntä Borvarian retkellä, enkä minä voinut kuin suostua; Frellac oli löytynyt, mutta sanani pitäminen oli minulle nyt tärkeämpää kuin tajusinkaan.

***

Tapasimme myöhemmin Frellacin Tiamatin tervehdyksessä, jolloin serkkuni kertoi närkästyneenä, ettei huomattavaa rahallista palkkiota lukuun ottamatta ollut juurikaan saanut haluamiaan uusia tietoja irti velhosta. Tämä oli kertonut, että amuletti oli osa jotain Curarim-kultin ikivanhaa ennustusta ja että yksi sen palasista olisi Circolissa ja kaksi oli kateissa, mutta kieltäytyi kertomasta mistä tämä mainittu ennustus kertoi, ja miten se saattaisi liittyä Dranacin huoneen omistuksessa olleeseen amuletinpalaseen. Sen historia kuitenkin ulottuu kirjoitettua historiaa kauemmaksi ja oli ilmeisesti todella arvokas, sillä velho oli yrittänyt kalastella mahdollisimman paljon tietoja Frellacilta kertoen itse mahdollisimman vähän. Serkkuni oli kuitenkin pitänyt pintansa ja väistellyt kysymyksiä, mutta nyt ainakin yksi velho tiesi kuolevaisten etsivän tietoa tuhoutuneesta amuletista, kenties jopa taikaesineestä.

Nyt Frellacin jäljet amuletin salaisuuden selvittämiseksi olivat kuitenkin kylmenneet, ja aistin serkkuni olevan hyvin turhautunut. Siksi minua hieman hermostuttikin kertoa lupauksestani lähteä Jadarin matkaan Borvariaa kohti, mutta yllätyksekseni ja ilokseni Frellac kysyikin vain kiinnostuneena, voisiko hän lähteä mukaamme. Jadaria kysyvästi katsoessani toverini totesi, ettei kokeneesta praedorista olisi haittaa vaan päinvastoin vain apua, joten siltä seisomalta aloitimme suunnitelmien laatimisen ensimmäistä Borvarian retkeäni varten.


Seitsemännen luvun loppu

Ilmoitus!

Tilasin Green Ronin -yhtiön Song of Ice and Fire -roolipelin juuri fantasiapeleistä hintaan 42€ postikulujen kanssa! Hintaa tuotteelle tuli 15€ enemmän, kuin että jos olisin jaksanut odottaa, että kirja olisi tullut adlibriksen valikoimiin, mutta enää sillä ei kai ole väliä.

Tällä hetkellä on varsin seesteinen olo: tilaus tuli tehtyä, ja rahan meno on tosi asia, mutta mitä merkitystä tällä on sen rinnalla että pian tuo puolivuotta odottamani kirja on käsissäni!

Että näin. Eipä minulla muuta. Valdir Nothosin praedor-kronikat päivittyvät kunhan jaksan taas kirjoitella ylös, ja eiköhän tässä jossain välissä pitäisi myös viikinkienkin mellastaa.

Muistakaa, että Talvi on tulossa.

Vaakuna 3

Addiktoivaa puuhaa, seurauksena kolmas vaakuna jonka innoittajana toimi sähköpostirope Belakarin suvun hallitsijan Ranac Pandroganin henkilökohtainen historia ja suvun taustat.

Vaakuna 2

Toinen kokeilu, sama aihe, eri suku.

Vaakuna

Song of Ice and Fire -roolipeliä odotellessa harjoittelin hieman Paint.NET -ohjelman käyttöä, ja tein tällaisen ylimyshuoneen vaakunan Tulen ja Jään Laulun maailmaan (tai miksei johonkin muuhunkin maailmaan):

Valdir Nothosin Praedor-kronikat: Luku 6

Kuudes Luku:
Matkalla eli saaristolaisten uhka


Farrigniasta suuntasimme suoraan kohti idässä levittäytyvää sisämerta, eikä tuo vajaan kahden viikon matka tarjonnut juurikaan erityistä kerrottavaa. Farrignian ja Sisämeren väliset seudut olivat Jaconian mittapuulla kesytettyjä ja rauhallisia, eivätkä metsätaipaleilla maantierosvot uskaltaneet vaivata kaltaistamme hyvin varustautunutta kaksikkoa. Niinpä saimmekin nauttia pohjoisen Jaconian maisemista: laakeilla kukkuloilla ja laaksoissa levittäytyvistä laidunmaista ja pelloista, velhoruhtinaiden ajoilta asti periytyvistä, ihmeellisistä akvedukteista, jotka toivat makeaa vettä kaukaa Läntisten vuorten lähteistä ja näkömatkan päässä toisistaan kyhjöttävistä kylistä. Praedoreihin suhtauduttiin maltillisen kohteliaasti, ja yleensä saimme yöksi itsellemme puhuttua yöpymispaikan yhden tai toisen tilallisen aitasta, ja alkusyksyn lämmössä satunnainen yöpyminen taivasallakaan ei tuntunut erityisen kurjalta. Ainut mikä sai lämpöisen syksyn tuntumaan kiusalliselta, oli uusi ketjupaitani, joka löysikin pian tiensä satulaukkuihini minua kiusaamasta.

Matkatessa päivät olivat kuitenkin pitkiä ja hiljalleen tutustuin uuteen toveriini Jadariin. Nuori ylimys paljastuikin rehdiksi ja miellyttäväksi kanssamatkustajaksi, jonka kanssa oli helppo tulla toimeen. Hänen puheensa paljastivat Jadarin kenties hieman turhankin rehelliseksi ja naiivimmaksi, kuin olisin uskonut edes pohjoisen mukavuudessa eläneestä aatelisesta, mutta ainakaan minun ei Jadarin kanssa kulkiessani tarvitsisi pelätä toverini puukottavan minua selkään heti tilaisuuden tullen. Kunhan turhasta hyväuskoisuudesta päästäisiin, ajattelin, niin Jadarista saataisiin kyllä varsin järkevä, kelpo praedor.

Paitsi hyväuskoinen, niin Jadar oli myös varsin kehno arkisissa kädentaidoissa, eikä hänestä ollut juurikaan apua leirielämän askareissa, jotka jäivät minun harteilleni. Työni Jadar kyllä palkitsi opettamalla minulle miekkailua ja lukemista, sillä Jadar oli molemmissa toimissa minua huomattavasti etevämpi; jousi oli aina ollut minun ensimmäinen valintani taisteluun, mutta viime aikoina olin huomannut kerta toisensa jälkeen joutuvani lähitaisteluun vihollisteni kanssa, joten nuoren toverini apu ja opastus olivat kyllä tervetulleita. Kirjaimia taas en osannut juuri ollenkaan, sillä Oftin rajamailla kirjurit hoitivat moiset työt, eikä edes isäni, serkkuni tai setäni Breneg olleet osanneet lukea.

Jadarin yllättävän kärsivällisestä opetuksesta huolimatta Sisämeren länsirannalle päästessämme en vielä kovinkaan monta kirjainta kuitenkaan osannut; vain oman nimeni taisin hädin tuskin riimustella hiilellä kaarnalevylle (Jadar ei antanut minun käyttää kallista paperia sotkuihini).

***

Pieni kalastajakaupunki, jonne tiemme meidät toi, oli nimeltään Ashur, eikä se erottunut mitenkään erityisesti edukseen tai haitakseen kokemuksieni perusteella muista rannikkokaupungeista. Se oli rakennettu korkean kalliopolun varrelle, etteivät keväiset tulvat kiusaisi sitä samalla tavalla kuin itärannan kyliä, ja se oli hieman suurempi kuin tavanomaiset yhteisöt, melkein kuin oikea kaupunki. Sen satama ainakin oli riittävän avara, että suuremmatkin kauppalaivat saattoivat laskea ankkurinsa, joten minulla ja Jadarilla saattaisi olla myös mahdollisuudet löytää alus, joka olisi matkalla Sisämeren toiselle puolelle.

Ashur oli pikkukaupungiksi yllättävän hyvin ja järjestelmällisesti rakennettu; sen kallioilla eri tasoilla kulkevia katuja valaisivat iltahämärälläkin kirkkaat lyhdyt, ja katujen reunoille oli rakennettu lankusta siltoja mutaisten päivien varalle. Kaupungin asukkaat olivat selvästi tottuneet matkalaisiin, sillä jopa kaltaisemme praedorit saivat kulkea ilman niskaan heitettyjä paheksuvia katseita ja mutinoita, ja muutamat kohtaamamme vartijatkin tyytyivät kysymään saapumisemme syyn ja kuinka kauan aioimme viipyä – ilmeisesti Ashurinkin vieraanvaraisuus praedoreja kohtaan oli sittenkin rajallinen…

Onni oli joka tapauksessa puolellamme, ja kohtasimme yhdessä (tarkalleen ottaen toisessa kaupungin kahdesta) Ashurin kapakassa piperialaisen kapteenin, joka olisi lähdössä kotikaupunkiaan kohti vielä seuraavana päivänä. Kapteeni, Vemak nimeltään, oli vieläpä kuullut maineestani luotettavana karavaaninvartijana, joten maksun sijaan hän tarjosi meille vaihtoehtoa toimia laivalla asemiehinä mahdollisten ongelmien osuessa kohdalle. Sisämerellä liikkumisessa oli omat vaaransa, kuten saaristolaisrosvot ja merihirviöt, joten rohkeille miekkamiehille saattoi aina olla tarvetta. Tällainen järjestely sopi meidän keveille kukkaroillemme paremmin kuin hyvin, joten löimme Vemakin kanssa kättä päälle, ja lähtisimme seuraavana päivänä Piperiaa kohti.

***

Vemakin alus, kohtuullisen kokoinen karaveli joka oli nimetty omaperäisesti Rautamonniksi – saman nimisiä aluksia kulki Sisämerellä ainakin kymmenkunta – lähti matkaan hetimmiten, kun Vemak oli saanut viimeiset merimiehensä illan riennoilta laivaan. Myös Jadar olisi mielellään halunnut tutustua satamakaupungin yöelämään lähemmin – moinen oli nuorelle ylimykselle kovin vierasta – mutta Nelissan pyynnöt mielessäni kaikuen olin saanut houkuteltua toverini aikaisin nukkumaan. Jadarin kovapintainen sisko ei katsoisi hyvällä jos hänen veljensä palaisi matkaltaan jonkin kuppaisen porton antama tauti mukanaan tai vielä pahempaa saisi puukosta selkäänsä jonkin vähäpätöisen riidan seurauksena.

Olimme siis aikaisin jo odottamassa Rautamonnin kannella matkaan lähtöä taiteilemassa hevosiamme ja kuormamuuliamme karavelin kannen alle, ja kun hieman ennen puoltapäivää pääsimme vihdoin matkaan en voinut väittää etteikö Ashurin jättäminen taakse olisi tuntunut hyvältä – olimmehan sentään matkalla Viheriöiden niittyjen alueelle, Piperiaan, Galthiin ja Justiaan, jotka olivat olleet kotimaatani viimeisten vuosien ajan. Nuo maat tuntisin kuin omat taskuni.

***

Hyvillä tuulilla matka Piperiaan – tai tarkemmin sanoen Piperian syyssatamaan, sillä näin kuivalla kaudella itse kaupunki sijaitsi kaukana rannasta – Rautamonnin kaltaiselta alukselta kesti Vemakin mukaan muutamia päiviä, mutta jo ensimmäisenä päivämme merellä saimme tuta, että merillä kohtalo ja jumalat ovat oikullisia. Tuskin olimme jättäneet Ashurin ja Sisämeren länsirannan horisonttiin, kun jo syysmyrsky täytti harmailla pilvillään itäisen taivaan kuin taikaiskusta. Vemak kertoi, että yleensä myrskyt olivat siedettäviä, joskin harmillisia tapauksia jokaisen kapteenin elämässä, mutta ainakin minusta idässä kerääntyvät pilvet näyttivät paljon pahaenteisimmiltä, kuin Vemakin huolettomasta käytöksestä olisi voinut päätellä…

Pelkoni kävivätkin toteen, sillä pian Rautamonnimme taisteli jo hurjassa tuulessa, eikä aikaakaan kun raskaat vesipisarat moukaroivat sen kantta ja mastossa kiipeileviä merimiesparkoja. Vemak huusi ohjeita ja käskyjä, mutta kapteenin ääni tuntui hukkuvan tuulen ulvontaan, ja merimiehet toimivat pikemminkin iskostuneiden rutiinien, kun kapteeninsa käskyjen mukaan. Kaltaisillemme kokemattomille merimatkaajille laivan liikkeet ja hurja myrsky olivat liikaa, ja koska olimme enemmän tiellä kuin avuksi kannella, päädyimme lopulta kapteenin hyttiin odottamaan myrskyn laantumista tai Sisämeren pohjaan uppoamista.

Myrskystä selvittiin, mutta taivaan seljetessä ja meren rauhoittuessa Vemak kertoi meille levottomana ajautuneemme reitiltämme liian kauas etelään, pelättyjen saaristolaisten alueelle. Yleensä laivat välttivät näitä vesiä, sillä saaristolaiset oli tunnettuja merirosvoja ja kaappaajia, jotka kävivät jokaisen alueilleen eksyvän laivan kimppuun raa’asti ja armottomasti yön pimeydessä.

Yhtäkkiä ympärillämme lipuvat, yllättävän rehevän kasvillisuuden peittämät, kallioiset saaret tuntuivat uhkaavammilta, eikä meidän tarvinnut edes odottaa hämärää, kun näimme jo kymmenkunnan pitkän veneen lipuvan meitä kohti. Vemak kuiskasi, että saaristolaiset eivät hyökänneet päiväsaikaan, mutta hänen sanansa osoittautuivat pian vääräksi kun sotahuudot kaikuivat hiuksensa pitkille palmikoille sitoneiden, keihäitä ja kirveitä heiluttelevien saaristolaisten huulilta.

***

Pohjoisen kirjanoppineet sanovat saaristolaisten olevan Idän vuorten vuoristolaisten jälkeläisiä; ainakin yhtä hurjasti nuo merten sudet taistelivat, kuin vuorten barbaarit. Tuskin olimme ehtineet asettua puolustusasemiin – minä kiipesin Rautamonnin mastoon jousineni ja Jadar jäi auttamaan laivan seitsemänhenkistä miehistöä – kun yritimme jo epätoivoisesti puolustaa kantta ketterästi alukseen kiipeileviltä saaristolaisilta. Saaristolaisten ylivoima ja kokemus laivanvaltauksessa kantoi pian hedelmää, ja taistelu siirtyi kaaosmaiseksi kahinoinniksi laivan kannelle, jossa saaristolaisten miesmäärä vain toi heille etua entisestäänkin.

Taistelu oli lyhyt ja raivoisa. Rautamonnin miehistöllä ei oikeastaan edes ollut mahdollisuuksia voittaa vastustajiaan, ja minun surmaamat kaksi miestä jäivät luultavasti taistelun ainoiksi kuolleiksi saaristolaisten puolelta. Jadar haavoittui pahasti jalkaansa jo taistelun alkuvaiheessa, kun yksi hyökkääjistä onnistui yllättää hänet takaapäin, ja minunkin vasen käteni murtui käytännössä käyttökelvottomaksi toisen saaristolaisen miekaniskusta. Pidin kuitenkin sitkeästi puoleni ja puolustin tajutonta toveriani hyökkääjiltä, ja ylpeydekseni voin kertoa surmanneeni rehellisessä taistelussa kaksi saaristolaista ja haavoittaneeni kahta muuta.

Asekuntoisuudestani huolimatta näin, mikä taistelun lopputulos tulisi olemaan; Vemakin kuuden hengen miehistöstä kolme oli jo kuollut, ja Rautamonnin miehistö oli perääntynyt laivan perälle Vemakin huutaessa epätoivoisesti käskyjään. Juuri nyt minä ja Jadar saimme olla rauhassa, sillä meidän asemapaikkamme oli ollut keulassa, joten minulla oli edessäni vaikea päätös: auttaa Vemakia miehineen pahasti haavoittuneena (minäkin aloin jo olla verenhukasta heikko) vai pelastaa toverini ja oma nahkani.

Päätös oli vaikea, ja tekemäni ratkaisu jätti happaman pelkuruuden maun suuhuni, mutta lopulta päädyin hylkäämään kaikki painavat varusteeni, riisumaan Jadarinkin rautapaidan ja pudottamaan tyhjän tynnyriin kellumaan veteen. Työnsin vielä oman ja Jadarin tikarin vyöhöni aseistukseksi, ja pudotin tajuttoman toverini veteen hypäten itsekin perään.

Ilta oli jo hämärtymässä, joten onnistuin uimaan tyhjän tynnyrin varassa Jadaria kelluttaen saaristolaisten veneiden ohi, ja seurasin kauempaa Rautamonnin miehistön viimeistä epätoivoista puolustustaistelua.

Kylmä merivesi havahdutti pian Jadarin, eikä minun tarvinnut enää kannatella häntä, mikä oli helpotus; oma murtunut murtunutta kättäni oli alkanut jomottaa tuskallisesti, ja tunsin kylmän veden syömän vähäisiä voimiani kovalla vauhdilla. Selitin nopeasti tilanteen toverilleni, ja päätimme parhaamme mukaan räpiköidä johonkin lähistön saarista ja toivoa löytävämme jonkin keinon päästä saarilta takaisin sivistyksen pariin. Aistin, että Jadar ei ollut täysin tyytyväinen ratkaisuuni hylätä Vemak miehineen, mutta niin en ollut minäkään…

***

Virtaus vei meidät lopulta karulle, kallioiselle luodolle, jolla ei ollut vähäistä sammaletta ja meriheinää kummoisempaa kasvillisuutta. Sen kivien välissä oli kuitenkin jonkin verran sadevettä, joka ei haissut liian pilaantuneelta, ja muuta rapu syötäväksi, joten saimme edes vähän täytettä vatsaamme. Ruoka ei kuitenkaan riittänyt täyttämään tyhjiä vatsojamme, eivätkä märät vaatteet lämmittäneet kylmässä yössä, ja aamuun mennessä haavoistamme säteilevä kuume heikensi meitä vain entisestään.

Aamun tullen näimme, että Rautamonni makasi läheisen saaren rannassa hylättynä vartiossa istuvaa kahta saaristolaista lukuun ottamatta. Katselimme kaukaa karehtien heidän leirinuotiostaan nousevaa savua kylmästä palellen ja vatsamme nälästä kurnien.

Luotomme oli nopeasti tutkittu, ja koska selviytymisemme saarella kuumeisina ja nälästä heikkoina tuntui kovin epätodennäköiseltä, päätimme lähteä uimaan kohti jotain suurempaa saarta. Minä muistin edelleen nuorena viettämäni kesät Sinikosken kuohuissa, ja arvelin olevani riittävän voimakas uimari päästäkseni ainakin lähimmälle saarelle, ja Jadarilla oli apunaan tynnyri; suurempi ongelma olikin, mitä tekisimme saarelle päästyämme, mutta päätimme murehtia sitä kunhan, pääsisimme pois luodolta.

***

Lähimmälle suurelle saarelle räpiköityämme olimme väsymyksestä niin heikkoja, että pelkkä käveleminen tuntui lähes ylivoimaiselta tehtävältä – mitä se jalkaansa haavoittuneelle Jadarille lopulta olikin, ja minun täytyi jättää toverini pusikon suojiin piiloon jatkaakseni etsintää. Mitä sitten etsin, siitä en ollut varma itsekään; ainakin ruokaa ja jotain keinoa päästä saaristolaisten vesiltä pois, niin epätodennäköiseltä kuin se kunnossamme tuntuikin.

Saari, jolle olimme rantautuneet, oli suurempi kuin aluksi kuvittelimme, ja löytämistäni poluista ja pienistä laitumista päätellen asuttu. Tämä oli samaan aikaan sekä hyvä että vaarallinen asia kannaltamme; jos saarella oli asutusta, sieltä löytyisi varmasti ruokaa, varusteita ja sidetarpeita – kaikkea mitä tarvitsisimme selviytymiseen – mutta niiden saaminen olisi myös vaikeaa; minä tai Jadar emme olleet kunnossa hiipiäksemme kylään saati sitten taistelemaan saadaksemme tarvitsemiamme varusteita. Huolimatta tikarista vyölläni tunsin itseni puolustuskyvyttömäksi ja heikoksi; kättäni jomotti tuskallisesti, ja kuume sai minut sekavaksi ja väsyneemmäksi kuin todellisuudessa edes olin. Vaikka tiesin, että minun olisi pitänyt hiipiä metsän keskellä ja varoa runsaasti käytettyjä reittejä, olin liian uuvuksissa jaksaakseni välittää – jopa paljonkuljettua polkua kulkeminen oli olla liikaa voimilleni.

Joko olin todella onnekas, tai saaristolaisten parissa oli jotain meneillään, sillä en kohdannut rantatietä kulkiessani yhtäkään saaristolaista. Lisäksi kaikki ohittamani laitumet olivat tyhjiä, vaikka kotieläimien olisi pitänyt olla pureksimassa karheaa ruohoa. Missä kaikki olivat? Ihmettelin kummastuneena.

***

Lopulta rantapolkua pitkin kenties vajaat pari virstaa kierrettyäni osuin ranta-aukealla, jonka soraiseen maahan oli ympäriinsä isketty kaiverretuin riimuin ja kuvin koristeltuja pylväitä. Pylväisen keskellä, mäen päällä, oli pieni, ulospäin purettavaksi valmis savi- ja kaislamökki, jossa näytettiin kuitenkin ilmoille kohoavasta savupatsaasta päätellen asuttavan. Askeleeni oli kuitenkin käynyt uupumuksesta horjuvaksi, enkä enää oikeastaan välittänyt odottaisiko minua mökissä pelokkaita lapsia ja naisia, vai tusina verenhimoista soturia; halusin vain rojahtaa lepäämään, ja ainakin kuolla mieluummin lämpöisessä mökissä kuin kylmällä merenrannalla, jos minun kuolla pitäisi.

Mökki, jonka salpaamaton ovi avautui minulle helposti, oli sisältä vielä kurjemmassa kunnossa, kuin ulkoa, vaikka nurkat pullistelivat hienoista aarteista, kuten astioista, koruista, koriste-esineistä ja katosta roikkuvista jumalkuvista; seinillä roikkui koinsyömiä seinävaatteita, ja ilmassa leijui ummehtunut virtsan, sairauden ja pesemättömän ihmiskehon lemu sekoittuneena pilaantuneen ruoan löyhkään. En osannut kuvitella, että kukaan saattaisi asua moisessa loukossa – rikkauksien keskellä tahi ei! – mutta sitten silmiini osui nurkassa, rääsyisellä makuualustalla lojuva ihmishahmo; ikivanha ja raihnainen nainen, jonka alastomuuden irvokkuutta eivät ryppyistä ihoa peittävät tatuoinnit kyenneet kätkemään. Pahinta ei kuitenkaan ollut naisen ikä ja raihnaisuus

Nainen – eukko, muori – paljastui jonkinlaiseksi parantajaksi tai noidaksi; hänen sekavista puheistaan oli vaikea saada selvää. Sen verran kuitenkin käsitin, että toinen laivalla surmaamistani miehistä oli ollut jonkinlaisen saaristolaisennustuksen – tämän naisen kutoman profetian – sankari, jonka olisi tullut yhdistää Sisämeren saaristolaiset yhdeksi, mahtavaksi kuningaskunnaksi. Nyt soturi ei enää yhdistäisi yhtään kansaa, mutta ilmeisesti eukko uskoi miehen hengen siirtyneen minuun, sillä jotenkin nainen tiesi minun surmanneen soturin.

Nainen kertoi, että muut saaristolaiset pitivät sankarinsa kuolemaa huonona enteenä ja merkkinä jumalien kirouksesta, ja Vemakin laiva luultavasti hylättäisiin rahteineen jumalien armoille kirouksen poistamiseksi. Enteet olivat kuitenkin huonot, vaikka meren jumalille olikin uhrattu jo useita eläimiä ja kaksi laivalta vangeiksi jääneistä miehistä; jäljellä olevaa vankia pidettiin tämän saaren toisessa päässä olevassa kylässä.

Tämän kaiken saaristolaisnoita kertoi minulle auliisti, ja käski hän minun jopa ottaa hänen takkansa ääreltä erästä tahnaa ja kitkeränhajuista lientä, jotka kuulemma auttaisivat minun ja toverini haavoihin ja palauttaisivat voimamme. Se, miten hän Jadarista tiesi vaikka en toveriani ollut vielä maininnut, jäi arvoitukseksi. En kuitenkaan katsonut lahjahevosta suuhun – vaikka näin jälkeen päin ajatellen noita olisi aivan hyvin saattanut meidät myrkyttääkin – vaan lähdin lääkkeideni ja saamieni uutisten kanssa takaisin Jadarin luokse.

Ennen kuin lähdin, varoitti nainen minua vielä ympärilläni loistavasta maansa menettäneen hallitsijan aurasta, ja että kohtaloni yhyttäisi vielä minut, vaikka kuinka sitä pakenisin. Hän oli nähnyt samanlaisen kohtalon kanssa painivan miehen kerran aikaisemmin, kymmenen vuotta sitten, eikä tuokaan mies ollut kohtaloaan pakoon päässyt. Minä pidin nyt saaristolaisten ennustusten sankaria vankina sielussani, ja saisin tämän vielä maksaa.

Tuolloin en ottanut naisen puheista selkoa, joten jätin ne omaan arvoonsa kuten jätin naisenkin kusen hajunsa ja aarteidensa keskelle.

***

Oli nainen sitten ennustaja tahi seinähullu, niin ainakin hänen rohtonsa osoittautuivat toimiviksi; ottamani tahna kirveli haavoissamme, mutta tappoi haavoista säteilevän kuumeen ja tulehduksen, ja saamamme kitkerä juoma toi takaisin hieman voimiamme vaikka juoman jälkimaku maistuikin suussamme kammottavalle. Käteni oli edelleen murtunut, mutta ainakaan sitä ei enää särkenyt, ja Jadarkin pystyi laittamaan hieman enemmän painoa jalkansa päälle ja pysyisi vauhdissani niin kauan kuin meidän ei tarvitsisi juosta.

Nyt kun kuolema haavakuumeeseen oli vältetty, oli meidän päätettävä, mitä tekisimme. Lopulta päätimme, että kunniamme vaati meitä ainakin yrittämään vapauttaa vielä elossa oleva Vemakin miehistön jäsen, joka oli vankina saaren toisessa päässä. Se osoittautui kuitenkin odotettua helpommaksi, sillä vanki, itse kapteeni Vemak, oli sysätty vartiomattomaan kuoppaan, josta yön hämärässä onnistuimme hänet kalastelemaan ylös. Merimies oli väsynyt ja nälissään, mutta pitkää naarmua lukuun ottamatta päässään hän oli huomattavasti paremmassa kunnossa kuin me. Hän kiitteli meitä vuolaasti pelastumisestaan, mutta muistutimme häntä vielä, että vielä oli paljon tehtävä ennen kuin olisimme turvassa.

Seuraavaksi varastimme saaristolaiskylän rannasta yhden pienemmistä, kolmelle matkustajalle sopivammista veneistä, ja suunnistimme kohti toista saarta, jonne Rautamonni oli hylätty. Kaksi karavelia vartioivaa saaristolaista osoittautuivat lähes ylivoimaiseksi vastukseksi kovia kokeneelle kolmikollemme, mutta lopulta onnistuimme surmaamaan vastustajamme. Otimme laivalta sen, mitä veneemme kantoi, eli mahdollisimman paljon varusteitamme, ruokaa, kultaa ja suuren saaristolaissoturin hylätyn miekan. Ratsumme ja kuormamuulimme löytyivät hylättyinä Rautamonnin ruumasta – saaristolaiset eivät olleet uskaltaneet edes niihin koskea – mutta koska emme kykenisi niitä veneessämme kuljettamaan, lopetimme eläinraukat ja suuntasimme takaisin merelle.

***

Soutuveneellämme emme uskaltaneet edes yrittää koko Sisämeren ylitystä Piperiaan, vaan suuntasimme sen sijaan lähempänä sijaitsevan, Alabar-joen suulle kohonneeseen satamakaupunkiin. Sinnekin matka veneellämme vei kokonaisen viikon, joista viimeiset päivät hourailimme ja kinastelimme nälästä tuskaisina. Alabarin satamassa merimiehet katselivat kummastuneina resuista, nälästä ja kuumeesta laihtunutta joukkoamme, jolla kuitenkin pussit pullistelivat Vemakin laivasta kannetuista kolikoista.

Kuudennen luvun loppu