Valdir Nothosin Praedor-kronikat: Luku 6

Kuudes Luku:
Matkalla eli saaristolaisten uhka


Farrigniasta suuntasimme suoraan kohti idässä levittäytyvää sisämerta, eikä tuo vajaan kahden viikon matka tarjonnut juurikaan erityistä kerrottavaa. Farrignian ja Sisämeren väliset seudut olivat Jaconian mittapuulla kesytettyjä ja rauhallisia, eivätkä metsätaipaleilla maantierosvot uskaltaneet vaivata kaltaistamme hyvin varustautunutta kaksikkoa. Niinpä saimmekin nauttia pohjoisen Jaconian maisemista: laakeilla kukkuloilla ja laaksoissa levittäytyvistä laidunmaista ja pelloista, velhoruhtinaiden ajoilta asti periytyvistä, ihmeellisistä akvedukteista, jotka toivat makeaa vettä kaukaa Läntisten vuorten lähteistä ja näkömatkan päässä toisistaan kyhjöttävistä kylistä. Praedoreihin suhtauduttiin maltillisen kohteliaasti, ja yleensä saimme yöksi itsellemme puhuttua yöpymispaikan yhden tai toisen tilallisen aitasta, ja alkusyksyn lämmössä satunnainen yöpyminen taivasallakaan ei tuntunut erityisen kurjalta. Ainut mikä sai lämpöisen syksyn tuntumaan kiusalliselta, oli uusi ketjupaitani, joka löysikin pian tiensä satulaukkuihini minua kiusaamasta.

Matkatessa päivät olivat kuitenkin pitkiä ja hiljalleen tutustuin uuteen toveriini Jadariin. Nuori ylimys paljastuikin rehdiksi ja miellyttäväksi kanssamatkustajaksi, jonka kanssa oli helppo tulla toimeen. Hänen puheensa paljastivat Jadarin kenties hieman turhankin rehelliseksi ja naiivimmaksi, kuin olisin uskonut edes pohjoisen mukavuudessa eläneestä aatelisesta, mutta ainakaan minun ei Jadarin kanssa kulkiessani tarvitsisi pelätä toverini puukottavan minua selkään heti tilaisuuden tullen. Kunhan turhasta hyväuskoisuudesta päästäisiin, ajattelin, niin Jadarista saataisiin kyllä varsin järkevä, kelpo praedor.

Paitsi hyväuskoinen, niin Jadar oli myös varsin kehno arkisissa kädentaidoissa, eikä hänestä ollut juurikaan apua leirielämän askareissa, jotka jäivät minun harteilleni. Työni Jadar kyllä palkitsi opettamalla minulle miekkailua ja lukemista, sillä Jadar oli molemmissa toimissa minua huomattavasti etevämpi; jousi oli aina ollut minun ensimmäinen valintani taisteluun, mutta viime aikoina olin huomannut kerta toisensa jälkeen joutuvani lähitaisteluun vihollisteni kanssa, joten nuoren toverini apu ja opastus olivat kyllä tervetulleita. Kirjaimia taas en osannut juuri ollenkaan, sillä Oftin rajamailla kirjurit hoitivat moiset työt, eikä edes isäni, serkkuni tai setäni Breneg olleet osanneet lukea.

Jadarin yllättävän kärsivällisestä opetuksesta huolimatta Sisämeren länsirannalle päästessämme en vielä kovinkaan monta kirjainta kuitenkaan osannut; vain oman nimeni taisin hädin tuskin riimustella hiilellä kaarnalevylle (Jadar ei antanut minun käyttää kallista paperia sotkuihini).

***

Pieni kalastajakaupunki, jonne tiemme meidät toi, oli nimeltään Ashur, eikä se erottunut mitenkään erityisesti edukseen tai haitakseen kokemuksieni perusteella muista rannikkokaupungeista. Se oli rakennettu korkean kalliopolun varrelle, etteivät keväiset tulvat kiusaisi sitä samalla tavalla kuin itärannan kyliä, ja se oli hieman suurempi kuin tavanomaiset yhteisöt, melkein kuin oikea kaupunki. Sen satama ainakin oli riittävän avara, että suuremmatkin kauppalaivat saattoivat laskea ankkurinsa, joten minulla ja Jadarilla saattaisi olla myös mahdollisuudet löytää alus, joka olisi matkalla Sisämeren toiselle puolelle.

Ashur oli pikkukaupungiksi yllättävän hyvin ja järjestelmällisesti rakennettu; sen kallioilla eri tasoilla kulkevia katuja valaisivat iltahämärälläkin kirkkaat lyhdyt, ja katujen reunoille oli rakennettu lankusta siltoja mutaisten päivien varalle. Kaupungin asukkaat olivat selvästi tottuneet matkalaisiin, sillä jopa kaltaisemme praedorit saivat kulkea ilman niskaan heitettyjä paheksuvia katseita ja mutinoita, ja muutamat kohtaamamme vartijatkin tyytyivät kysymään saapumisemme syyn ja kuinka kauan aioimme viipyä – ilmeisesti Ashurinkin vieraanvaraisuus praedoreja kohtaan oli sittenkin rajallinen…

Onni oli joka tapauksessa puolellamme, ja kohtasimme yhdessä (tarkalleen ottaen toisessa kaupungin kahdesta) Ashurin kapakassa piperialaisen kapteenin, joka olisi lähdössä kotikaupunkiaan kohti vielä seuraavana päivänä. Kapteeni, Vemak nimeltään, oli vieläpä kuullut maineestani luotettavana karavaaninvartijana, joten maksun sijaan hän tarjosi meille vaihtoehtoa toimia laivalla asemiehinä mahdollisten ongelmien osuessa kohdalle. Sisämerellä liikkumisessa oli omat vaaransa, kuten saaristolaisrosvot ja merihirviöt, joten rohkeille miekkamiehille saattoi aina olla tarvetta. Tällainen järjestely sopi meidän keveille kukkaroillemme paremmin kuin hyvin, joten löimme Vemakin kanssa kättä päälle, ja lähtisimme seuraavana päivänä Piperiaa kohti.

***

Vemakin alus, kohtuullisen kokoinen karaveli joka oli nimetty omaperäisesti Rautamonniksi – saman nimisiä aluksia kulki Sisämerellä ainakin kymmenkunta – lähti matkaan hetimmiten, kun Vemak oli saanut viimeiset merimiehensä illan riennoilta laivaan. Myös Jadar olisi mielellään halunnut tutustua satamakaupungin yöelämään lähemmin – moinen oli nuorelle ylimykselle kovin vierasta – mutta Nelissan pyynnöt mielessäni kaikuen olin saanut houkuteltua toverini aikaisin nukkumaan. Jadarin kovapintainen sisko ei katsoisi hyvällä jos hänen veljensä palaisi matkaltaan jonkin kuppaisen porton antama tauti mukanaan tai vielä pahempaa saisi puukosta selkäänsä jonkin vähäpätöisen riidan seurauksena.

Olimme siis aikaisin jo odottamassa Rautamonnin kannella matkaan lähtöä taiteilemassa hevosiamme ja kuormamuuliamme karavelin kannen alle, ja kun hieman ennen puoltapäivää pääsimme vihdoin matkaan en voinut väittää etteikö Ashurin jättäminen taakse olisi tuntunut hyvältä – olimmehan sentään matkalla Viheriöiden niittyjen alueelle, Piperiaan, Galthiin ja Justiaan, jotka olivat olleet kotimaatani viimeisten vuosien ajan. Nuo maat tuntisin kuin omat taskuni.

***

Hyvillä tuulilla matka Piperiaan – tai tarkemmin sanoen Piperian syyssatamaan, sillä näin kuivalla kaudella itse kaupunki sijaitsi kaukana rannasta – Rautamonnin kaltaiselta alukselta kesti Vemakin mukaan muutamia päiviä, mutta jo ensimmäisenä päivämme merellä saimme tuta, että merillä kohtalo ja jumalat ovat oikullisia. Tuskin olimme jättäneet Ashurin ja Sisämeren länsirannan horisonttiin, kun jo syysmyrsky täytti harmailla pilvillään itäisen taivaan kuin taikaiskusta. Vemak kertoi, että yleensä myrskyt olivat siedettäviä, joskin harmillisia tapauksia jokaisen kapteenin elämässä, mutta ainakin minusta idässä kerääntyvät pilvet näyttivät paljon pahaenteisimmiltä, kuin Vemakin huolettomasta käytöksestä olisi voinut päätellä…

Pelkoni kävivätkin toteen, sillä pian Rautamonnimme taisteli jo hurjassa tuulessa, eikä aikaakaan kun raskaat vesipisarat moukaroivat sen kantta ja mastossa kiipeileviä merimiesparkoja. Vemak huusi ohjeita ja käskyjä, mutta kapteenin ääni tuntui hukkuvan tuulen ulvontaan, ja merimiehet toimivat pikemminkin iskostuneiden rutiinien, kun kapteeninsa käskyjen mukaan. Kaltaisillemme kokemattomille merimatkaajille laivan liikkeet ja hurja myrsky olivat liikaa, ja koska olimme enemmän tiellä kuin avuksi kannella, päädyimme lopulta kapteenin hyttiin odottamaan myrskyn laantumista tai Sisämeren pohjaan uppoamista.

Myrskystä selvittiin, mutta taivaan seljetessä ja meren rauhoittuessa Vemak kertoi meille levottomana ajautuneemme reitiltämme liian kauas etelään, pelättyjen saaristolaisten alueelle. Yleensä laivat välttivät näitä vesiä, sillä saaristolaiset oli tunnettuja merirosvoja ja kaappaajia, jotka kävivät jokaisen alueilleen eksyvän laivan kimppuun raa’asti ja armottomasti yön pimeydessä.

Yhtäkkiä ympärillämme lipuvat, yllättävän rehevän kasvillisuuden peittämät, kallioiset saaret tuntuivat uhkaavammilta, eikä meidän tarvinnut edes odottaa hämärää, kun näimme jo kymmenkunnan pitkän veneen lipuvan meitä kohti. Vemak kuiskasi, että saaristolaiset eivät hyökänneet päiväsaikaan, mutta hänen sanansa osoittautuivat pian vääräksi kun sotahuudot kaikuivat hiuksensa pitkille palmikoille sitoneiden, keihäitä ja kirveitä heiluttelevien saaristolaisten huulilta.

***

Pohjoisen kirjanoppineet sanovat saaristolaisten olevan Idän vuorten vuoristolaisten jälkeläisiä; ainakin yhtä hurjasti nuo merten sudet taistelivat, kuin vuorten barbaarit. Tuskin olimme ehtineet asettua puolustusasemiin – minä kiipesin Rautamonnin mastoon jousineni ja Jadar jäi auttamaan laivan seitsemänhenkistä miehistöä – kun yritimme jo epätoivoisesti puolustaa kantta ketterästi alukseen kiipeileviltä saaristolaisilta. Saaristolaisten ylivoima ja kokemus laivanvaltauksessa kantoi pian hedelmää, ja taistelu siirtyi kaaosmaiseksi kahinoinniksi laivan kannelle, jossa saaristolaisten miesmäärä vain toi heille etua entisestäänkin.

Taistelu oli lyhyt ja raivoisa. Rautamonnin miehistöllä ei oikeastaan edes ollut mahdollisuuksia voittaa vastustajiaan, ja minun surmaamat kaksi miestä jäivät luultavasti taistelun ainoiksi kuolleiksi saaristolaisten puolelta. Jadar haavoittui pahasti jalkaansa jo taistelun alkuvaiheessa, kun yksi hyökkääjistä onnistui yllättää hänet takaapäin, ja minunkin vasen käteni murtui käytännössä käyttökelvottomaksi toisen saaristolaisen miekaniskusta. Pidin kuitenkin sitkeästi puoleni ja puolustin tajutonta toveriani hyökkääjiltä, ja ylpeydekseni voin kertoa surmanneeni rehellisessä taistelussa kaksi saaristolaista ja haavoittaneeni kahta muuta.

Asekuntoisuudestani huolimatta näin, mikä taistelun lopputulos tulisi olemaan; Vemakin kuuden hengen miehistöstä kolme oli jo kuollut, ja Rautamonnin miehistö oli perääntynyt laivan perälle Vemakin huutaessa epätoivoisesti käskyjään. Juuri nyt minä ja Jadar saimme olla rauhassa, sillä meidän asemapaikkamme oli ollut keulassa, joten minulla oli edessäni vaikea päätös: auttaa Vemakia miehineen pahasti haavoittuneena (minäkin aloin jo olla verenhukasta heikko) vai pelastaa toverini ja oma nahkani.

Päätös oli vaikea, ja tekemäni ratkaisu jätti happaman pelkuruuden maun suuhuni, mutta lopulta päädyin hylkäämään kaikki painavat varusteeni, riisumaan Jadarinkin rautapaidan ja pudottamaan tyhjän tynnyriin kellumaan veteen. Työnsin vielä oman ja Jadarin tikarin vyöhöni aseistukseksi, ja pudotin tajuttoman toverini veteen hypäten itsekin perään.

Ilta oli jo hämärtymässä, joten onnistuin uimaan tyhjän tynnyrin varassa Jadaria kelluttaen saaristolaisten veneiden ohi, ja seurasin kauempaa Rautamonnin miehistön viimeistä epätoivoista puolustustaistelua.

Kylmä merivesi havahdutti pian Jadarin, eikä minun tarvinnut enää kannatella häntä, mikä oli helpotus; oma murtunut murtunutta kättäni oli alkanut jomottaa tuskallisesti, ja tunsin kylmän veden syömän vähäisiä voimiani kovalla vauhdilla. Selitin nopeasti tilanteen toverilleni, ja päätimme parhaamme mukaan räpiköidä johonkin lähistön saarista ja toivoa löytävämme jonkin keinon päästä saarilta takaisin sivistyksen pariin. Aistin, että Jadar ei ollut täysin tyytyväinen ratkaisuuni hylätä Vemak miehineen, mutta niin en ollut minäkään…

***

Virtaus vei meidät lopulta karulle, kallioiselle luodolle, jolla ei ollut vähäistä sammaletta ja meriheinää kummoisempaa kasvillisuutta. Sen kivien välissä oli kuitenkin jonkin verran sadevettä, joka ei haissut liian pilaantuneelta, ja muuta rapu syötäväksi, joten saimme edes vähän täytettä vatsaamme. Ruoka ei kuitenkaan riittänyt täyttämään tyhjiä vatsojamme, eivätkä märät vaatteet lämmittäneet kylmässä yössä, ja aamuun mennessä haavoistamme säteilevä kuume heikensi meitä vain entisestään.

Aamun tullen näimme, että Rautamonni makasi läheisen saaren rannassa hylättynä vartiossa istuvaa kahta saaristolaista lukuun ottamatta. Katselimme kaukaa karehtien heidän leirinuotiostaan nousevaa savua kylmästä palellen ja vatsamme nälästä kurnien.

Luotomme oli nopeasti tutkittu, ja koska selviytymisemme saarella kuumeisina ja nälästä heikkoina tuntui kovin epätodennäköiseltä, päätimme lähteä uimaan kohti jotain suurempaa saarta. Minä muistin edelleen nuorena viettämäni kesät Sinikosken kuohuissa, ja arvelin olevani riittävän voimakas uimari päästäkseni ainakin lähimmälle saarelle, ja Jadarilla oli apunaan tynnyri; suurempi ongelma olikin, mitä tekisimme saarelle päästyämme, mutta päätimme murehtia sitä kunhan, pääsisimme pois luodolta.

***

Lähimmälle suurelle saarelle räpiköityämme olimme väsymyksestä niin heikkoja, että pelkkä käveleminen tuntui lähes ylivoimaiselta tehtävältä – mitä se jalkaansa haavoittuneelle Jadarille lopulta olikin, ja minun täytyi jättää toverini pusikon suojiin piiloon jatkaakseni etsintää. Mitä sitten etsin, siitä en ollut varma itsekään; ainakin ruokaa ja jotain keinoa päästä saaristolaisten vesiltä pois, niin epätodennäköiseltä kuin se kunnossamme tuntuikin.

Saari, jolle olimme rantautuneet, oli suurempi kuin aluksi kuvittelimme, ja löytämistäni poluista ja pienistä laitumista päätellen asuttu. Tämä oli samaan aikaan sekä hyvä että vaarallinen asia kannaltamme; jos saarella oli asutusta, sieltä löytyisi varmasti ruokaa, varusteita ja sidetarpeita – kaikkea mitä tarvitsisimme selviytymiseen – mutta niiden saaminen olisi myös vaikeaa; minä tai Jadar emme olleet kunnossa hiipiäksemme kylään saati sitten taistelemaan saadaksemme tarvitsemiamme varusteita. Huolimatta tikarista vyölläni tunsin itseni puolustuskyvyttömäksi ja heikoksi; kättäni jomotti tuskallisesti, ja kuume sai minut sekavaksi ja väsyneemmäksi kuin todellisuudessa edes olin. Vaikka tiesin, että minun olisi pitänyt hiipiä metsän keskellä ja varoa runsaasti käytettyjä reittejä, olin liian uuvuksissa jaksaakseni välittää – jopa paljonkuljettua polkua kulkeminen oli olla liikaa voimilleni.

Joko olin todella onnekas, tai saaristolaisten parissa oli jotain meneillään, sillä en kohdannut rantatietä kulkiessani yhtäkään saaristolaista. Lisäksi kaikki ohittamani laitumet olivat tyhjiä, vaikka kotieläimien olisi pitänyt olla pureksimassa karheaa ruohoa. Missä kaikki olivat? Ihmettelin kummastuneena.

***

Lopulta rantapolkua pitkin kenties vajaat pari virstaa kierrettyäni osuin ranta-aukealla, jonka soraiseen maahan oli ympäriinsä isketty kaiverretuin riimuin ja kuvin koristeltuja pylväitä. Pylväisen keskellä, mäen päällä, oli pieni, ulospäin purettavaksi valmis savi- ja kaislamökki, jossa näytettiin kuitenkin ilmoille kohoavasta savupatsaasta päätellen asuttavan. Askeleeni oli kuitenkin käynyt uupumuksesta horjuvaksi, enkä enää oikeastaan välittänyt odottaisiko minua mökissä pelokkaita lapsia ja naisia, vai tusina verenhimoista soturia; halusin vain rojahtaa lepäämään, ja ainakin kuolla mieluummin lämpöisessä mökissä kuin kylmällä merenrannalla, jos minun kuolla pitäisi.

Mökki, jonka salpaamaton ovi avautui minulle helposti, oli sisältä vielä kurjemmassa kunnossa, kuin ulkoa, vaikka nurkat pullistelivat hienoista aarteista, kuten astioista, koruista, koriste-esineistä ja katosta roikkuvista jumalkuvista; seinillä roikkui koinsyömiä seinävaatteita, ja ilmassa leijui ummehtunut virtsan, sairauden ja pesemättömän ihmiskehon lemu sekoittuneena pilaantuneen ruoan löyhkään. En osannut kuvitella, että kukaan saattaisi asua moisessa loukossa – rikkauksien keskellä tahi ei! – mutta sitten silmiini osui nurkassa, rääsyisellä makuualustalla lojuva ihmishahmo; ikivanha ja raihnainen nainen, jonka alastomuuden irvokkuutta eivät ryppyistä ihoa peittävät tatuoinnit kyenneet kätkemään. Pahinta ei kuitenkaan ollut naisen ikä ja raihnaisuus

Nainen – eukko, muori – paljastui jonkinlaiseksi parantajaksi tai noidaksi; hänen sekavista puheistaan oli vaikea saada selvää. Sen verran kuitenkin käsitin, että toinen laivalla surmaamistani miehistä oli ollut jonkinlaisen saaristolaisennustuksen – tämän naisen kutoman profetian – sankari, jonka olisi tullut yhdistää Sisämeren saaristolaiset yhdeksi, mahtavaksi kuningaskunnaksi. Nyt soturi ei enää yhdistäisi yhtään kansaa, mutta ilmeisesti eukko uskoi miehen hengen siirtyneen minuun, sillä jotenkin nainen tiesi minun surmanneen soturin.

Nainen kertoi, että muut saaristolaiset pitivät sankarinsa kuolemaa huonona enteenä ja merkkinä jumalien kirouksesta, ja Vemakin laiva luultavasti hylättäisiin rahteineen jumalien armoille kirouksen poistamiseksi. Enteet olivat kuitenkin huonot, vaikka meren jumalille olikin uhrattu jo useita eläimiä ja kaksi laivalta vangeiksi jääneistä miehistä; jäljellä olevaa vankia pidettiin tämän saaren toisessa päässä olevassa kylässä.

Tämän kaiken saaristolaisnoita kertoi minulle auliisti, ja käski hän minun jopa ottaa hänen takkansa ääreltä erästä tahnaa ja kitkeränhajuista lientä, jotka kuulemma auttaisivat minun ja toverini haavoihin ja palauttaisivat voimamme. Se, miten hän Jadarista tiesi vaikka en toveriani ollut vielä maininnut, jäi arvoitukseksi. En kuitenkaan katsonut lahjahevosta suuhun – vaikka näin jälkeen päin ajatellen noita olisi aivan hyvin saattanut meidät myrkyttääkin – vaan lähdin lääkkeideni ja saamieni uutisten kanssa takaisin Jadarin luokse.

Ennen kuin lähdin, varoitti nainen minua vielä ympärilläni loistavasta maansa menettäneen hallitsijan aurasta, ja että kohtaloni yhyttäisi vielä minut, vaikka kuinka sitä pakenisin. Hän oli nähnyt samanlaisen kohtalon kanssa painivan miehen kerran aikaisemmin, kymmenen vuotta sitten, eikä tuokaan mies ollut kohtaloaan pakoon päässyt. Minä pidin nyt saaristolaisten ennustusten sankaria vankina sielussani, ja saisin tämän vielä maksaa.

Tuolloin en ottanut naisen puheista selkoa, joten jätin ne omaan arvoonsa kuten jätin naisenkin kusen hajunsa ja aarteidensa keskelle.

***

Oli nainen sitten ennustaja tahi seinähullu, niin ainakin hänen rohtonsa osoittautuivat toimiviksi; ottamani tahna kirveli haavoissamme, mutta tappoi haavoista säteilevän kuumeen ja tulehduksen, ja saamamme kitkerä juoma toi takaisin hieman voimiamme vaikka juoman jälkimaku maistuikin suussamme kammottavalle. Käteni oli edelleen murtunut, mutta ainakaan sitä ei enää särkenyt, ja Jadarkin pystyi laittamaan hieman enemmän painoa jalkansa päälle ja pysyisi vauhdissani niin kauan kuin meidän ei tarvitsisi juosta.

Nyt kun kuolema haavakuumeeseen oli vältetty, oli meidän päätettävä, mitä tekisimme. Lopulta päätimme, että kunniamme vaati meitä ainakin yrittämään vapauttaa vielä elossa oleva Vemakin miehistön jäsen, joka oli vankina saaren toisessa päässä. Se osoittautui kuitenkin odotettua helpommaksi, sillä vanki, itse kapteeni Vemak, oli sysätty vartiomattomaan kuoppaan, josta yön hämärässä onnistuimme hänet kalastelemaan ylös. Merimies oli väsynyt ja nälissään, mutta pitkää naarmua lukuun ottamatta päässään hän oli huomattavasti paremmassa kunnossa kuin me. Hän kiitteli meitä vuolaasti pelastumisestaan, mutta muistutimme häntä vielä, että vielä oli paljon tehtävä ennen kuin olisimme turvassa.

Seuraavaksi varastimme saaristolaiskylän rannasta yhden pienemmistä, kolmelle matkustajalle sopivammista veneistä, ja suunnistimme kohti toista saarta, jonne Rautamonni oli hylätty. Kaksi karavelia vartioivaa saaristolaista osoittautuivat lähes ylivoimaiseksi vastukseksi kovia kokeneelle kolmikollemme, mutta lopulta onnistuimme surmaamaan vastustajamme. Otimme laivalta sen, mitä veneemme kantoi, eli mahdollisimman paljon varusteitamme, ruokaa, kultaa ja suuren saaristolaissoturin hylätyn miekan. Ratsumme ja kuormamuulimme löytyivät hylättyinä Rautamonnin ruumasta – saaristolaiset eivät olleet uskaltaneet edes niihin koskea – mutta koska emme kykenisi niitä veneessämme kuljettamaan, lopetimme eläinraukat ja suuntasimme takaisin merelle.

***

Soutuveneellämme emme uskaltaneet edes yrittää koko Sisämeren ylitystä Piperiaan, vaan suuntasimme sen sijaan lähempänä sijaitsevan, Alabar-joen suulle kohonneeseen satamakaupunkiin. Sinnekin matka veneellämme vei kokonaisen viikon, joista viimeiset päivät hourailimme ja kinastelimme nälästä tuskaisina. Alabarin satamassa merimiehet katselivat kummastuneina resuista, nälästä ja kuumeesta laihtunutta joukkoamme, jolla kuitenkin pussit pullistelivat Vemakin laivasta kannetuista kolikoista.

Kuudennen luvun loppu