Valdir Nothosin Praedor-kronikat: Luvut 8-9

Nämä ovat Valdir Nothosin praedor-kronikoiden viimeiset luvut toviksi. Aloitan varmaan jonkin toisen tarinajatkumon tämän rinnalle.

Kahdeksas luku:
Verirutto eli katalat kyläläiset


Koska tekemisistämme Galthissa olivat kiinnostuneet paitsi ainakin yksi velho, niin myös varkaiden kilta, päätimme pyyhkiä kaupungin tomut pois ja Frellacin saamilla rahoilla hevoset ostettuamme suuntasimme itään, Justiaa kohti. Matkan aikana voisimme tehdä alustavat suunnitelmat Borvariaan matkustamista varten, ja Justiassa voisimme hankkia tarvittavat varusteet ja mahdollisesti lisää kiinnostuneita praedoreita matkaamme. Matkan aikana Jadar ehtisi myös toipua varkaiden kourissa saamistaan vammoista, joten olisimme kaikki parhaassa mahdollisessa kunnossa kun olisi aika kohdata Borvarian vaarat.

***

Hevosilla ja hyviä kauppateitä pitkin matka Galthista Justiaan sujui välikohtauksitta ja tapahtumaköyhänä. Ainut yllättävä tapahtuma kohtasi meitä jo Galthista poistuessamme, sillä tuskin kaupungin taakse jätettyämme huomasimme perässämme juoksevan nuoren pojan, kerjäläislapsi Arnon, joka aneli päästä mukaamme. Ilmeisesti kiltapäällikkö Velaris oli syyttänyt paitsi sormuksen kuin kostonkin menettämisestä avutonta kerjäläispoikaa, jolloin tämä oli päättänyt myös jättää Galthin vähäksi aikaa.

Frellac olisi mielellään antanut petturille korvatillikan ja lähettänyt tämän matkoihinsa, mutta minä ja Jadar säälimme poikaa sen verran, että lupasimme saattaa tämän Justiaan saakka; Borvariaan nuorta lasta olisi ollut vastuutonta ottaa. Tämä näytti sopivan pojalle paremmin kuin hyvin, ja niinpä seurueemme oli venynyt peräti neljähenkiseksi. Ruokaa meidän oli kuitenkin ostettava matkalla lisää, sillä olimme varautuneet ruokkimaan vain kolme miestä, emme vielä yhtä kasvavaa lasta siihen lisäksi.

Matkan aikana Jadar jatkoi edelleen kirjainten ja lukutaidon pänttäämistä päähäni, ja nyt Arnokin osallistui harjoituksiimme. Närkästyneenä tajusin nuoren lapsen oppivan kirjaimet minua huomattavasti etevämmin, ja osaavan pian jo sujuvasti lukea jo oman nimensä ja useita lyhyitä sanoja, kun minun opintoni tuntuivat vain junnaavan paikallaan. Vastapalvelukseksi minä taas aloin koulimaan Jadarista erämiestä, vaikka mukavaan elämään tottuneelle ylimyksellä oli yhtä paljon vaikeuksia luonnonlakien oppimisessa, kuin minulla hänen kirjaintensa kanssa.

Tuon viikon aikana tutustuin myös serkkuuni Frellaciin uudelleen, ja sain ilokseni huomata, että hän oli pysynyt edelleen rehtinä miehenä, vaikka perheen kuolema ja vuodet praedorina olivat jättäneet häneen jälkensä. Hän oli aina ollut hiljaisempi kuin veljensä Ralac, eivätkä vuodet olleet muuttaneet tätä miksikään, joskin hän kertoili mielellään tarinoita seikkailuistaan ja retkistään Borvariaan. Hän oli arvistaan ja ryhdistään päätellen selvästi taitava soturi, ja kantoi tottuneesti ketjupaitansa painoa – toisin kuin esimerkiksi minä, vaikka hiljalleen totuttelinkin ketjupaitaani kantamaan.

Panin tyytyväisenä merkille, että Frellac ja Jadar tulivat kohtuullisen hyvin toimeen, kuten myös Jadar ja Arno, vaikka kaksikko ei olisi voinut olla taustoiltaan enempää poikkeavia. Frellac sen sijaan kantoi kaunaa Arnoa kohtaan, ja suhtautui tähän nuivasti. Tämä ei tosin Arnoa näyttänyt haittaavan, vaan molemmat pysyttelivät toisistaan mahdollisimman kaukana, ja Arno vietti aikaansa Jadarin kanssa kun minä juttelin Frellacin kanssa, ja toisin päin. Matkamme Justiaan sujui siis ihan kohtuullisesti ottaen huomioon kuinka erilaisista ihmisistä seurueemme oli muodostunut.

***

Justiassa meitä kuitenkin odotti huolestuttava uutinen; kaupungin köyhemmillä alueilla oli syttynyt kuin tyhjästä kulovalkean lailla leviävä tauti, jonka rahvas oli jo nimennyt verirutoksi uhrien lähes ihosta ulos paisuvien verisuonien, verisen yskän ja verenpunaisiksi muuttuvien silmien takia. Tautiin kuului nopea, alle päivän kestävä heikotuksen ja sekavuuden täyttämä itämisaika, jonka jälkeen uhrit vaipuivat kuumeensekaiseen, vain kammottavien yskäkohtauksien keskeyttämään, tajuttomuuteen jota seurasi kuolema heikkojen kohdalla tunneissa ja vahvimpienkin kohdalla päivissä.

Taudista ja sen kammottavuudesta eräällä Justian lähellä sijaitsevalla maatilalla kuultuamme päätimme yhteistuumin, ettei Justia olisi meidän paikkamme, vaan meidän olisi yritettävä löytää tarvitsemamme varusteet pienemmistä maalaiskaupungeista. Toki suhtautuminen praedoreihin olisi nuivempaa pienemmissä kaupungeissa ja kylissä, kuin suurkaupungin kaduilla, mutta kyllä praedorien raha maalaisillekin kelpasi, ja mieluummin kärsin pientä töykeyttä kuin kuolisin johonkin kammottavaan kulkutautiin.

Jadar yritti vielä kysellä uutisista kertoneilta maalaisilta, että tiesikö kukaan kuinka moinen kammottava tauti oli saanut alkunsa, mutta kukaan ei asiaa tiennyt. Syksy oli ollut kuiva ja kuuma, mikä tietenkin loi taudeille hyvät perustat, mutta alkusyksyn kuumuus oli jo vaihtumassa vilpoisten vesisateiden kaudeksi, eikä mahdollisesta kulkutaudista oltu kuultu mitään ennen kahta viime viikkoa, joiden ajan se oli Justiaa kiusannut.

***

Suuntasimme pieneen Kaarnakukkulan kylään, joka oli minulle tuttu paikka, sillä vain vuotta aikaisemmin olin osallistunut kylän puolustukseen varna-paimentolaisten hyökkäyksen torjumisessa. Toivoinkin kyläläisten vielä muistavan vielä minut ja toivottavan seurueemme tervetulleeksi ja myyvän meille kaipaamiamme varusteita ja tarvikkeita; kylässä oli poikkeuksellisen taitava seppä jolta löytyisi myös aseita ja muita tarvittavia työkaluja. Olimme ostaneet Galthista Jadarille uuden miekan ja puukon varkaille menettämiensä tilalle, mutta nuori ylimys kaipasi vielä jonkinmoisen haarniskan suojakseen, ennen kuin uskaltaisimme uhmata Borvarian vaaroja.

Jo kauempaa kuitenkin tajusimme, että Kaarnakukkulassa ei ollut kaikki ihan kohdallaan, ja lähemmäs tultuamme erotimme kauhuksemme siellä täällä makaavia kuolleita tai kuolevia. Heidän silmänsä olivat verestä punaiset, ja verisuonet kulkivat heidän ihonsa alla selvinä, kuin punaiset virrat. Muutamat liikkuivat sinne tänne sekavina ja tarmonsa menettäneinä, mutta suurin osa erottamistamme hahmoista oli jäänyt makaamaan siihen, mihin oli sattunut kaatumaan veriruton herätessä heidän sisällään.

Emme edes kulkeneet kylään asti, vaan käänsimme saman tien vaaran tajuttuamme hevosemme takaisin lounaaseen, tulosuuntaamme, ja suunnistimme mahdollisimman kauas Justiasta ja sen lähiympäristöstä. Kulkiessamme suunnistimme erään toisen kylän kautta, jonka nimeä emme tienneet, ja varoitimme kyläläisten naapureita koskeneesta onnettomuudesta, mutta epäluuloiset maalaiset eivät meitä uskoneet. Olihan tunnettu tosiasia että taudit syntyivät kaupunkien huonosta ilmasta, eivätkä voineet menestyä maaseudun puhtaammassa, paremmassa ilmassa. Tuohon olisi riittänyt meillä kyllä sanomista, mutta pidimme viisaasti suumme kiinni ja jatkoimme matkaamme.

Lopulta pysähdyimme turvalliseksi näkemämme matkan päähän Kaarnakukkulasta ja Justiasta, ja pystytimme leirin suojaisaan laaksoon yöpyäksemme ja syödäksemme viimeiset matkaeväämme. Leirin pystytys sujui jo rutiinilla, eikä aikaakaan kun iloinen nuotio valaisi ja lämmitti meitä ja viittamme ja huopamme oli levitetty istumisalustoiksi valkean ympärille.

Syötyämme keskustelimme siitä, mitä meidän tulisi tehdä. Tämä outo tauti oli ilmeisesti leviämässä jo Justian ulkopuolellekin, joten alueelle ei olisi selvästikään viisasta jäädä. Siksipä ehdotinkin, että suuntaisimme kaakkoon, Viheriöille niityille. Siellä kylät olivat harvemmassa, mutta ihmiset karaistuneempia ja tottuneita huolehtimaan omista tarpeistaan, joten löytäisimme ainakin tarpeellisimmat varusteet Borvariaan lähtöä varten.

Ehdotukseni sai kannatusta, ja kävimmekin päättäväisinä ja helpottuneina nukkumaan. Pääsisimme pois veriruton tieltä, ja palatessamme säät olisivat luultavasti jo niin kylmiä, että kulkutauti olisi syönyt voimansa loppuun – ja ainahan me voisimme palata Piperian kautta, sillä mikäs pakko meidän olisi Justiaan suunnata?

***

Olimme ottaneet tavaksemme Pohjois-Jaconian suhteellisesta rauhallisuudesta jakaa maastossa vietettyjen öiden ajaksi vahdit, ja tämä käytäntö osoittautui seuraavana yönä viisaaksi, sillä keskiyön aikaan vahdissa ollut Jadar herätti meidät. Metsän keskellä näkyi palavia soihtuja, ja tuskin olimme ehtineet hieroa unet silmistämme, kun meidät oli jo ympyröinyt vihaisten maalaisten joukkio, tusinan verran miehiä, jotka osoittelivat meitä aseiksi ottamillaan heinähangoilla ja soihduilla.

Kyläläiset olivat aikaisemmin ohittamastamme Keralenin kylästä, missä olimme varoittaneet asukkaita Kaarnakukkulan kohtalosta. Kyläläisten itseluottamus oli osoittautunut vääräksi, sillä vielä samana päivänä eräs nuorukainen oli muuttunut yhtäkkiä sekavaksi, ja verisuonten punaiset juovat olivat nousseet lähes ihon läpi, ja tuskin tuntia myöhemmin hän makasi sängyssään sekavana ja kuumeissaan. Nyt kyläläiset syyttivät meitä taudin tuomisesta keskuuteensa, sillä nuorukaista oli sairasvuoteeseen seurannut pian lähes tusinan verran kyläläisiä.

Mokomat typerykset eivät kuunnelleet järkipuhetta (kuinka me voisimme kuljettaa tautia, kun yksikään meistä ei ollut sairaana, ei edes heiveröisin Arno), vaan aikoivat selvästi tehdä selvää meistä; he janosivat vertamme, eikä kukaan kaipaisi kaltaisiamme maattomia praedoreiden kuvatuksia.

Talonpojilla oli ylivoima, ja heidän pelkonsa veriruttoa ja kuolemaa kohtaan oli antanut heille väärää rohkeutta ja itsevarmuutta. He kuitenkin oppivat, että praedoreiden kanssa ei kannata haastaa riitaa – ei edes ylivoimalla.

Taistelu alkoi, kun yksi talonpojista survaisi hankonsa kuin keihään minua kohti, mutta minun onnistui väistää kömpelö hyökkäys leikiten. Se oli kuitenkin kuin kehotus toisille talonpojille hyökätä kimppuumme, ja pian puolustimme itseämme ylivoimaa vastaan.

Emme olleet ehtineet vetää panssareita yllemme, mutta miekat olimme onneksi ennättäneet ottaa esiin, sillä töitä niille riittikin. Minä haavoitin heti ensimmäisenä hyökännyttä talonpoikaa pakottaen tämän pudottamaan hankonsa, mutta samassa jouduin torjumaan jo kahden muun kimppuuni hyökkäävän maalaisen iskuja, ja haavoittamani mies sai vedettyä puukon vyöltään.

Kunniallinen Jadar empi hyökätä talonpoikien kimppuun ja yritti epätoivoisesti saada nämä lopettamaan hyökkäyksensä samalla kun torjui miekka ja tikari tanssien vastustajiensa pistoja, huitaisuja ja sohaisuja. Ainoastaan Frellac kävi omien vastustajiensa kimppuun tappoon tähdäten, mutta hänen kimpussaan olikin eniten talonpoikia.

Tikarin miekkani avuksi vetäessäni ehdin vilkaista, kuinka Arno tuijotti taistelua silmät kauhusta selällään, paikoilleen liimaantuneena. Toisaalta se olikin parasta, sillä taistelussa poika olisi ollut vain tiellä. Nytkin meillä oli täysi työ ylivoimaa vastaan taistellessamme, sillä vaikka talonpojat taistelivatkin kömpelösti ja epävarmasti, korvasivat he taidon puutteen hurjuudella ja häikäilemättömällä ylivoimansa hyödyntämisellä. Vasta minun leikattuani käden irti yhdeltä vastustajalta ja Jadarin vihdoin Frellacin karjaiseman käskystä hyökättyä ja seivästettyä toisen talonpojan suurin osa muista maalaisista pakeni tai antautui – pakenijoiden kärjessä juoksi taistelun alun perin aloittanut talonpoika.

Tästä huolimatta Frellac oli kuitenkin kokea kohtalonsa, sillä hänen vastustajistaan yhden onnistui haavoittaa häntä, ja vain yhtäkkiä apuun ryntäävän Arnon miehen vatsaan survaisema tikari pelasti serkkuni hengen. Tämä sankariteko oli kuitenkin käydä Arnolle kalliiksi, sillä yksi jäljellä olevista talonpojista kävi pelkurimaisesti pojan kimppuun ja tätä sirpillään haavoitettuaan koetti paeta. Tämä ei kuitenkaan ehtinyt kauas kun pelastajansa kaltoin kohtelemista todistanut, hurja Frellac niitti tämän viimeisen vastarintaa tehneen hyökkääjän maahan.

Vielä tovi sitten rauhaisa leirimme oli muuttunut veriseksi näyttämöksi; kolme maalaista makasi elottomina verisellä nurmella, ja kaksi muuta piteli haavojaan. Vain kaksi haavoittumatonta talonpoikaa oli pitänyt antautumista pakenemista viisaampana vaihtoehtona, mutta nyt Frellacin hurjan ilmeen nähdessään he luultavasti alkoivat epäillä päätöstään, ja anelivat armoa kuin vain pelkurit osaavat. Nyt ainoastaan Jadar kuitenkin pelasti heidät kovalta kohtalolta, sillä edes minulta ei riittänyt nyt ymmärrystä tällaiselle raukkamaiselle vääryydelle. Jos Frellacista tai minusta olisi ollut kiinni, olisivat sekä haavoittuneet että antautuneet saaneet liittyä kuolleiden toveriensa seuraan, mutta loppujen lopuksi päädyimme päästämään antautuneet yhdessä haavoittuneiden ja kaatuneidensa kanssa vapaaksi.

Maalaisten lähdettyä siivosimme leirimme ja Frellacin jäädessä hoitamaan Jadarin avustuksella omia ja Arnon saamia haavoja minä lähdin etsimään taistelun pelästyttämiä hevosiamme. Ilman niitä matkasta Viheriöiden niittyjen poikki tulisi pitkä ja vaivalloinen. Onneksi minulla oli onni matkassa, ja elikot löytyivät, ja seuraavana aamun hämärissä pääsimme jatkamaan matkaamme poispäin Justiasta ja sen asukkaista.

Matkaan lähtiessämme uskoin näkeväni yöpymispaikkaamme varjostavan mäen päällä ihmismäisen, mutta epätavallisen pitkän hahmon, mutta katsoessani tarkemmin näyn suuntaan en nähnytkään mitään. En kuitenkaan voinut olla tekemättä vaistomaisesti pahoilta voimilta suojaavaa merkkiä, vaikka taikauskoinen en ollutkaan; sen verran ahdistavat tuntemukset minuun olivat hahmosta ulottuneet. Lisäksi mielessämme painoi raskaana epävarmuus tästä oudosta sairaudesta, joka oli ajanut talonpojat häikäilemättömiin raakuuksiin. Kuinka tauti oli saattanut levitä niin nopeasti ja varoittamatta varsinkin kun tautien aika alkoi kuluneelta vuodelta olla ohi?

Kahdeksannen luvun loppu



Yhdeksäs luku:
Ensimmäinen Borvarian retki


Justiasta suuntasimme kaakkoon, Borvariaa kohti, sillä meistä kenelläkään ei ollut halua pitkittää matkaamme näin myöhäiseen aikaan vuotta pitkälle, emmekä toisaalta halunneet pysytellä Justiankaan lähettyvillä yhtään kauempaa kuin olisi tarvis.

Itse matka sujui kohtuullisesti, ilman ongelmia niin kauan kuin pysyttelimme Viheriöillä niityillä. Olihan meitä jo sentään neljä matkustajaa joista kolme oli asekuntoisia ja vaarallisen näköisiä miehiä, joten kaikki pienemmät rosvojoukkiot harkitsivat tarkkaan kannattiko kimppuumme käydä, eikä suurempia rosvojoukkoja juurikaan Viheriöillä niityillä noihin aikoihin liikkunut. Eräästä kylästä onnistuimme ostamaan välttämättömimmät tarvikkeet Borvarian retkeämme varten – soihtuja, ruokaa, köyttä, vesiastioita, telttoja, muuleja kaiken tavaran kantamiseen ja jopa pienen kattilan ruoan lämmittämistä varten, sillä kypärän käyttäminen kattilana antoi ruoalle turhan vivahteikkaan sivumaun – ja löysimme jopa eräältä sepältä rautanahkapaidan ja nahkaiset säärystimet. Lisäksi ostimme nuolia ja muutaman kirveen vara-aseiksi.

Olimme kuitenkin menettää kaikki varusteemme – ja suurimman osan niihin sijoitetuista rahoistamme! – jos seuraavassa kylässä, kun äkkipikainen Frellac juovuspäissään ajautui tappeluun paikallisten kyläläisten kanssa. Frellac sai mustan silmän ja kohmelon, kyläläiset parantelisivat ruhjeitaan luultavasti päiviä, mutta kyläläisten kerääntyessä piestäkseen paitsi Frellacin niin myös hänen toverinsa arvelimme, että olimme kuluttaneet vieraanvaraisuutemme tässä kylässä loppuun, ja poistuimme vähin äänin kylästä talonpoikien kerätessä vielä rohkeuttaan. Ostamamme telttakangas tuli siis tarpeeseen.

Loppujen lopuksi päädyimme pitämään Arnon matkassamme; poika itse oli vastahakoinen jäämään Viheriöiden niittyjen pieniin kyläkuntiin rahattomana muukalaisena, emmekä mekään moista kohtaloa halunneet pojan harteille syytää. Lisäksi Frellac oli tuntunut unohtavan kaiken kaunansa poikaa kohtaan tämän pelastettua hänet justialaisten maalaisten hyökätessä, joten galthilainen irtolaispoika kulkisi ainakin tovin meidän matkassamme. Se, mitä tekisimme Arnon suhteen, kunhan pääsisimme Borvariaan, oli kysymys jota kukaan ei halunnut miettiä.

Arno osoittautui kuitenkin nuoruudestaan huolimatta kekseliääksi pojaksi, joka jo aikaisemmin oli osoittanut nokkeluutensa ja älynsä oppimalla samat kirjoitustaidon alkeet minua paljon nopeammin. Hän oli oppinut Galthin kujilla kantapään kautta monia hyödyllisiä taitoja, ja kun minä ryhdyin opettamaan hänelle erätaitoja, poika osoittautui myös tässä varsin taitavaksi.

Arnon opastamisen lisäksi myös itse jatkoin Jadarin opissa lukutaidon opiskelua ja miekkailutaitojeni kehittämistä; harjoittelusta tuntuikin olevan apua, sillä vaikka en edelleenkään taitavammalle Jadarille tai Fernacille kalpa kädessäni pärjännyt, niin ainakaan heidän ei onnistunut enää lannistaa minua kolmen ensimmäisen iskunvaihdon aikana. Kenties minusta ei koskaan mitään miekkamestaria tulisi, mutta ainakin pystyisin nyt paremmin puolustamaan itseäni myös lähitaistelussa, ajattelin toiveikkaana.

Tämän lisäksi Frellac valisti meitä kaikkia Borvariassa liikkumisesta ja kaikista Kirotun maan vaaroista, joita hän oli itse matkoillaan kohdannut. Kuitenkin näitä tarinoita kerrottiin lähinnä vain tylsyyden pitämiseksi loitolla, sillä Frellac itsekin sanoi että ainoa tapa todella oppia Borvarian vaaroista oli käydä Kirotulla maalla – ja selvitä hengissä takaisin.

***

Vaikka matka Viheriöiden niittyjen yli olikin kohtuullisen tapahtumaköyhä, ei matka kokonaisuudessaan ollut vaaraton, ja ensimmäiset koettelemukset odottivat meitä jo ennen kuin olimme lähelläkään Kirottua maata, itäisen Suden autiomaan aroilla kulkevien paimentolaisten muodossa.

Saimme vinkkejä alueella liikkuvista paimentolaisista jo ennen kuin saavuimmekaan varsinaiselle Suden autiomaalle, sillä kohtasimme pienen, maan tasalle poltetun ja tuhotun rajakylän, jonka harvat jäljellä olevat asukkaat makasivat elottomina ja häväistyinä pitkin kylän tannerta. Olin nähnyt sen verran usein tämänkaltaisia näkyjä paimentolaisia vastaan näillä seuduilla sotiessani, että tunnistin jäljet varnojen, Jaconian paimentolaisista verenhimoisimpien tekosiksi. Heidän mustista velhoistaan ja raakalaismaisista tavoistaan kerrottiin Galthin, Piperian ja Justian sivistyneemmillä seuduilla kammottavia tarinoita, eikä minusta tällaisia näkyjä useampaankin kertaan nähtyäni ollut noita tarinoita täysin kieltämäänkään. Lisäksi paimentolaiset olivat sen verran vaarallisia taistelijoita, ettei meidän hyvin varustautunut joukkommekaan voinut toivoa suuremmalle joukolle vaeltelevaa kansaa pärjäävän.

Niinpä pikku hiljaa kitukasvuiselle Suden autiomaan arolle siirtyessämme oli minun tiedoistani yhtä paljon hyötyä kuin Frellacin kokemuksesta, ja kulkumme muuttui varovaiseksi ja hitaan puoleiseksi, eikä tuo hitaus johtunut vain varovaisuudestamme. Suden autiomaa ei ollut nimestään huolimatta erityisen kuivaa seutua, ja syyssateet muodostivat alueella hurjia tulvia jotka saivat joenylitykset muodostumaan melkoisiksi koettelemuksiksi, ja avomaallakin kulkemisen jatkuvaksi mudan ja välillä polviinkin ulottuvia lammikoita vastaan taistelemiseksi. Yöt olivat kurjia, ja matkustaminen kävi meistä jokaisen voimillemme, ja räkätauti heikensi meitä ja vei parhaimman terän kunnostamme.

Kun aurinko sitten vihdoin useita päiviä mudassa tarpomisen jälkeen paistoi, toi lämpö ja seesteisempi sää mukanaan paimentolaiset. Näimme heidät jo kaukaa, sillä itsevarmat soturit eivät juurikaan vaivautuneet lähestymistään peittelemään; heitä oli kymmenen meitä neljää (tai oikeastaan kolmea, sillä Arnosta tuskin olisi paljon apua taistelussa) vastaan, joten katselimme hädissämme suojaisampaa paikkaa, jossa voisimme edes hieman puolustautumalla tasoittaa voimasuhteita. Meillä oli onnea, sillä silmääni osui kohtuullisen lähellä kohoava mäki, jonka toinen puoli oli tulvavesien mutavelliksi muuttama, ja yksi harjanne kallioinen ja vaikeakulkuinen; tuollaisen mäen päällä odotellessamme eivät paimentolaiset voisi rymistää ylitsemme ylivoimansa ja hevosten voimin.

Kiiruhdimmekin nopeasti mäen päälle ratsujamme ja kuormajuhtiamme hoputtaen, ja samalla yksinkertaisen toimintasuunnitelman tehden: Jadar ja Frellac olivat joukkomme miekkamiehet, joten he pyrkisivät pitelemään paimentolaiset aloillaan, kun minä tekisin parhaani kaarijouseni kanssa, ja Arno yrittäisi pitää hevosemme ja muulimme kurissa. Toivoimme surmaavamme riittävän monta paimentolaista, että loput lähtisivät karkuun, mutta varnojen kanssa ei voinut olla koskaan varma; yhtä todennäköistä oli, että joutuisimme surmaamaan hyökkääjistä jok’ikisen, tai että he surmaisivat meidät. Miten lohdullinen tulevaisuudenkuva se olikaan.

Kapusimme ripeästi turvapaikkamme harjalle, annoimme ratsujemme suitset suurisilmäiselle Arnolle ja ryhdyimme vetämään haarniskoita niskaamme. Emme olleet löytäneet Jadarille ketjupanssaria ohittamistamme kylistä, mutta koska minä aioin taistella jousellani, päädyimme antamaan ylimykselle minun ketjuliivini, ja minä turvautuisin pelkkään nahkanuttuuni ja siivekkääseen avokypärääni. Frellacilla oli oma rengaspaitansa, joten ainakin miekkamiehemme olivat raskaasti suojautuneet verrattuna paimentolaisten kevyisiin nahkaliiveihin ja keihäisiin. Se olikin ainoita etuja mitä meillä oli vihollisiimme verrattuna.

Laskimme, että paimentolaisia oli kymmenen, kunhan he tulivat lähemmäksi, ja jokainen heistä oli nahkaan ja mustaan huntuun kääriytynyt soturi. Kahdella heistä oli aseinaan kaksoistaivutetut ratsujouset, muilla oli joko keihäs tai varnojen suosima outo, sirppimäinen lyömäase. Sotahuutojaan ulvoen he kävivät kimppuumme uskoen ylivoimansa ja ratsujensa riittävän viemään terän puolustusasemistamme ja paremmista varusteistamme.

Meitä oli kuitenkin kolme kokenutta – tai Jadarin tapauksessa taitavaa – praedoria, jotka eivät pelänneet mitään maallista uhkaa, eivätkä paimentolaiset saaneet meistä helppoa vastusta; heti taistelun alkuvimmassa Frellac iski kärjimmäisenä rinnettä kapuavan paimentolaisen hevosen lähes kahtia ja minun onnistui ampua nuoli joukkion johtajalta vaikuttavan soturin olkapäähän. Jadar leikkasi ensimmäiseltä vastustajaltaan lähes koko käden irti ja torjui helpon oloisesti myös tämän perässä tulevien paimentolaisten keihäät miekallaan ja tikarillaan.

Taisteluparit jakaantuivat siten, että sekä Frellac että Jadar saivat vastaansa neljä soturia minun yrittäessä pitää jousia kantaneet paimentolaiset kiireisinä. Pian onnistuinkin haavoittamaan toista jousiampujaa niin pahoin, että uskoin tämän kuolevan verenhukkaan ennen taistelun loppua, mutta samalla sokealta puoleltani – vasemmalta – ampunut paimentolainen haavoitti minua käteen niin, että pudotin hyödyttömäksi käyneen jouseni ja vedin miekkani ja tikarini.

Kahakointi ratsujen selästä iskeviä, ylivoimaisia vihollisia vastaan ei ole yhdenkään soturin ihannetapaus, mutta taistelun tuoksinassa sellaisia vähäpätöisiä asioita kuin omaa henkeä, alivoimaisuutta tai huonoa onnea ei ehdi ajatella. On vain vihollinen ja sinä; hänen aseensa ja sinun aseesi. Vasemmalla puolellani Frellac torjui kilvellään ja iski raskaalla lyömämiekallaan raivosta ja kivusta karjuen, haavojen kuitenkaan hänen säiläänsä yhtään hidastamatta; oikealla puolellani Jadarin säilä ja tikari kutoivat kuolettavaa verkkoa, jonka silmikon läpi paimentolaisilla ei ollut toivoakaan päästä. Jopa minä – kolmikon heikoin miekkamies – onnistuin pitämään puoleni kahta vastustajaani vastaan niin kauan, että Jadar ehti avukseni.

Lopulta pienempi joukkiomme osoittautui voittoisammaksi, sillä kymmenestä hyökkääjästä viisi surmattuamme tai taistelukyvyttömäksi haavoitettuamme ryntäsi kaksi paimentolaista pakoon. Vielä yhden onnistuimme surmaamaan tämän yritettyä pakoa jalkaisin, ja viimeisen, joukkion johtajan, saimme vangiksi sillä tämä ei haavoiltaan kyennyt juoksemaan. Taistelun jäljiltä olimme verestä ja hiestä märkiä, minun kättäni jomotti ja oli ihme että Frellac pysyi edes pystyssä – niin monta pienempää viiltoa ja verta vuotavaa haavaa hänellä oli. Varusteemme olivat verestä märkiä, naarmuilla ja lommoilla, ja Frellacin kilvestä oli lohjennut melkoinen pala.

Tosin oli myös myönnettävä, että sotasaalis oli vaivan arvoinen: paimentolaisjoukon johtajan hieno, harmaavartinen ja mustalla kärjellä varustettu keihäs oli koristeltu hienoin höyhenin ja luukoruin, ja tuntui käteen hämmästyttävän keveältä ja tasapainotetulta. Kaksi paimentolaisten hevosta olivat jääneet taistelun näyttämön lähelle ja saimme ne kiinni. Lisäksi muutama paimentolaisten arkisemmista keihäistä ja sirppimäisistä aseista olivat edelleen ehjiä ja löysivät tiensä meidän kuormamuuliemme kannettavaksi, ja jokaisella paimentolaisella oli vyöllään kohtuullisen laadukas, käyräteräinen tikari tai eräpuukko. Yhdellä kuolleista hyökkääjistä löytyi kaunis luin ja puuhelmin koristeltu amuletti, jonka toisella puolella oli kaksoisäidin pyhä tunnus ja toisella puolella jokin outo riimu. Kuolleen jousiampujan jousi ja nuolet olivat edelleen käyttökelpoisia, ja tämän kaulan ympärille oli kiedottu mitä hienoin silkkihuivi, epäilemättä ryöstösaalista sivistyneemmille maille suunnatulta sota- tai ryöstöretkeltä. Yhtä kuolleista eivät hänen kauniit nahkarannekkeensa olleet suojanneet, mutta minun käsivarsiani ne koristivat varsin hienosti.

Näistä mikään ei kuitenkaan ollut niin hieno saalis kuin itse paimentolaisten johtaja, jonka hienosti koristeltu nuttu ja lukuisat korut kertoivat hänen luultavasti olevan tärkeäkin johtaja.

***

Arnon osoittautuessa jälleen paitsi erinomaiseksi eläinten rauhoittelijaksi – yksikään ratsuistamme tai muuleistamme ei ollut paennut taistelun aikana – niin myös riittävän taitavaksi haavuriksi hoitamaan naarmujamme ja haavojamme kuulustelimme parhaamme mukaan paimentolaisten johtajaa. Tämä oli kuitenkin työlästä, sillä kukaan nelikostamme ei puhunut paimentolaisten outoa kieltä, eikä paimentolainen itse puhunut kovin hyvin Jaconian sydänmaiden kieltä.

Lopulta onnistuimme saamaan paimentolaisen murteellisesta selityksestä selville, että kimppuumme hyökännyt joukkio oli osa suurempaa ryöstelyjoukkiota, joka oli hyökännyt aikaisemmin ohittamaamme, tuhottuun kylään. Paimentolaiset eivät varsinaisesti olleet tuolloin ryöstöretkellä, vaan olivat etsineet karannutta heimonsa velhon oppipoikaa, joka oli karatessaan varastanut jonkin tärkeän taikajuoman heimoltaan. Tietäen, millainen kohtalo häntä odottaisi varnojen parissa, oppipoika oli ilmeisesti suunnannut Viheriöiden niittyjen länsipuolelle, kunnes tämän jäljet olivat kylmenneet ja paimentolaisten oli ollut pakko kääntyä takaisin Suden autiomaata kohti.

Olin kuullut tarinoita paimentolaisten velhoista, Circolin vallan ulkopuolella elävistä mahtavista kuolemattomista, mutta koskaan en ollut heitä nähnyt tai heistä tarkempia tarinoita kuullut; paimentolaiset suojelivat mustasukkaisesti tietäjiään. Sen verran kuitenkin tiesin, että tämä paennut oppipoika oli luultavasti kirjoittanut kuolemantuomionsa, ja hänen kohtalonsa olisi mitä kammottavin jos sattuisi koskaan jäämään heimoveljiensä kynsiin.

Koska kyseessä oli alun perin ollut suurempi joukkio, tiedustelimme vangiltamme olivatko muut paimentolaiset jossain lähellä – kokonainen ryöstöjoukkio olisi jopa kaltaisillemme koville praedoreille ehkä liikaa. Paimentolainen myönsikin joukkion odottavan suhteellisen lähellä, joten paimentolaisen rauhallinen ja itsevarma käytös selittyi saman tien; tämä selvästi uskoi, että hänet kohta tultaisiin pelastamaan.

Koska lähistöllä kuljeskeli edelleen suuri joukko verenhimoisia paimentolaisia, oli meidän keksittävä miten toimisimme ja mitä tekisimme vankimme kanssa. Frellacin ratkaisu oli yksinkertainen ja odotetusti raaka, mutta minä ja Jadar emme voineet hyväksyä aseettoman vangin teloitusta – varsinkaan kun tämän hengissä pysymisestä riippuisi myös meidän hengissä selviytymisemme.

Keskustellessamme toimintasuunnitelmasta vankimme oli päästä pakoon, sillä Frellacin tehdessä ilkeän huomautuksen tämän oudoista, paimentolaisille tunnusomaisista tatuoinneista, kävi paimentolainen haavoistaan ja sidotuista käsistään huolimatta kirkuen serkkuni kimppuun. Hän löikin Frellacin kaikkien yllätykseksi helposti maahan, ja ehti jo lähes sivummalla odottaville hevosille, ennen kuin minun ja Jadarin onnistui kaataa hänet uudelleen. Sen jälkeen sidoimme myös hänen jalkansa, ja Frellac olisi luultavasti yksin ollessaan pitänyt huolen, ettei paimentolainen tekisi enää koskaan mitään.

***

Tilanteemme vaikutti kovin pulmalliselta, kunnes tovin kuluttua näimme kukkuloiden takaa lähestyvän, yksinäisen ratsastajan rauhanlippu olkapäällään. Tämä paljastui paimentolaisten lähettämäksi puhemieheksi, joka tiedusteli vankimme vointia ja tiedusteli – paimentolaiseksi kohtuullisen kohteliaasti – millaisin ehdoin olisimme valmiit vapauttamaan paimentolaisen. Paljastui, että vangiksi saamamme paimentolainen olikin kohtuullisen arvovaltainen heimonsa jäsen, jonkinlainen heimopäällikön sukulainen, joten paimentolaiset olivat valmiit käymään kauppaa jopa muukalaisten kanssa tämän hengen säilyttääkseen.

Loppujen lopuksi päädyimme vapauttamaan paimentolaisen ilmaiseksi, läpikulkuoikeutta vastaan. Tämä sopi paimentolaisille paremmin kuin hyvin, joskin läpikulkuoikeus tämän heimon maiden läpi ei meitä muilta paimentolaisilta suojelisikaan. Kun sopimukset oli sovittu, antoi paimentolaisten puhemies meille oudon sauvan, jonka päähän oli sidottu jonkin linnun kallo ja lukuisia sulkia. Tämä kuulemma suojelisi meitä paitsi pahoilta hengiltä, niin myös jonkin verran muilta paimentolaisilta. Tämän toteemin lisäksi saimme pitää saamamme ryöstösaaliin – olihan se voitettu reilussa taistelussa – joten tyhjin käsin emme joutuisi ainakaan palaamaan, vaikka Borvarian retki ei hedelmälliseksi osoittautuisikaan. Kiitimmekin lahjasta, päästimme vankimme vapaaksi ja kiiruhdimme nopeasti Borvariaa päin ennen kuin paimentolaiset muuttaisivat mielensä.

***

Matka Justian lähettyviltä Borvarian rajoille kesti meiltä loppujen lopuksi lähes kolme viikkoa kiitos huonojen säiden ja matkalla kohdattujen sattumusten. Paimentolaisten kanssa emme onneksi joutuneet enää kahinoimaan, ja viimeinen kaksikymmenvirstainen yli Suden autiomaan sujuikin ihastuttavan tapahtumaköyhänä.

Hiljalleen Suden autiomaan arot muuttuivat Kirotun maan kuolleeksi valtakunnaksi; kasvit kasvoivat luonnottomasti sisämaahan päin kääntyneinä ja ikivanhoja paimentolaisten suojatoteemeja ja surmaamia muukalaisten luurankoja roikkui siellä täällä. Kun sitten lopulta saavuimme Jaconian ja Borvarian rajalle loppui elävä kasvillisuus kuin kivellä leikaten, Frellac kertoi meidän astuneen Suden autiomaan ja Borvarian väliselle Rajamaalle, ja että leiri olisi parasta perustaa hieman Suden autiomaan puolelle.

Nyt meidän olisi myös päätettävä kuinka Arnon kanssa toimittaisiin; vaikka poika oli osoittautunut hyödylliseksi toveriksi ja selviytyjäksi, niin hänen viemisensä Kirotulle maalle oli jopa Frellacista vastuutonta. Siksipä päätimme – Arnon vastustuksesta huolimatta – että kerjäläispoika jäisi hevosten kanssa leiriin meitä odottamaan. Frellac antoi pojalle vielä seuraavana aamuna ennen lähtöämme piiloutua jos näkisi paimentolaisia ja lähteä kohti Jaconiaa jos me emme palaisi viimeistään seuraavaan keskipäivään mennessä.

***

Borvariaa kutsuttiin yksinkertaisemmin Kirotuksi maaksi. Se oli kuoleman ja kaaoksen valtakunta, jota asuttivat kammottavat mutantit ja hirviöt, nimettömät olennot jotka muinainen villi taikuus oli vääristänyt verenhimoisiksi, petollisen viekkaiksi pedoiksi. Tällaiset hirviöt eivät kuitenkaan olleet Borvarian ainut vaara: sama villi taikuus, joka oli romahduttanut aikoinaan Borvarian ja luonut nimettömät olennot ja muut hirviöt, oli edelleen valloillaan osissa Borvariaa, ja näillä villin magian alueilla odotti niin myrkyllisiä kaasupilviä, kuin todellisuuksia vääristäviä porttejakin, joissa ihmistä odotti kuolemaakin kammottavampi kohtalo. Kasvillisuus, joka oli vallannut vuosisatojen – ei, vaan vuosituhansien – aikana raunioituneet rakennukset, oli usein myrkyllistä, eikä Borvarian vettä ollut viisasta juoda, tai Kirotun maan antimia ollut järkevää syödä. Se oli maailma, joka oli suunniteltu ihmisten tappamiseen – tavalla tai toisella.

Siksi olikin outoa, kuinka rauhalliselta tämä kirottu valtakunta tuntui kun ensimmäistä kertaa astuimme Borvarian puolelle. Rauniokaupunki oli selvästi ollut luonnon – tai luonnottoman – armoilla satoja ja taas satoja vuosia, vuosituhansiakin: mitä kirjavin kasvillisuus peitti jokaista romahtanutta rakennusta, pilaria ja patsasta, ja kivetty katu oli muuttunut ruohomatoksi. Ilma oli Jaconian syksyn koleuteen ja kosteuteen verrattuna lämmin, lähes kesäinen, ja pilvisyydestä huolimatta tuntui, kuin aurinko olisi paistanut kasvoillemme kirkkaalta taivaalta.

Luonnotonta säätä ja kasvillisuuden valtaamasta kaupungista huokuvaa villiyttä lukuun ottamatta Kirottu maa ei kuitenkaan tuntunut erityisen kirotulta. Toki näimme taivaalla lentävän outoja, hirviöitä ja kohtasimme useita maallakin kulkevia olentoja, joille ei nimiä Jaconiassa löytynyt, mutta kaikki olennot olivat niin pieniä ettei niistä ollut meille vaaraa – päinvastoin, ne juoksivat meitä pakoon heti kun niitä lähestyimme.

Borvarian vaarattomuudesta huolimatta Frellac pysytteli selvästi valppaana, ja otti johdon seurueestamme. Hän käski olla koskematta mihinkään, ja pitämään silmämme auki ja korvamme tarkkoina, ja hän itse kulkisi kärjessä; meidän tulisi vahtia hänen selustaansa. Moinen varovaisuus ja autiolta vaikuttavissa raunioissa hiippailu tuntui naurettavuudelta, johon oli vaikea suhtautua vakavasti, mutta pian Frellacin varovaisuus osoittautui aiheelliseksi, ja minun ja Jadarin väärä turvallisuudentunne ainoaksi naurettavaksi asiaksi.

Borvaria osoitti kuolettavan vaarallisuutensa meille ensimmäistä kertaa seuraavalla tavalla. Olimme juuri kulkemassa poikkeuksellisen tiheän kasvillisuuden peittämän kadunpätkän poikki, ja pienten itikoiden kiusaamina katselin kiroillen enemmän jalkoihini kuin ympärilleni. Tarkkaavaisuuteni herpaantuminen oli kuitenkin virhe, sillä samassa tunsin jonkin nykäisevän minut jaloistani kumoon, eikä aikaakaan kun ympäröivä vesakko oli tarttunut käsivarsiini, jalkoihini, kaikkialle. Se yritti tunkeutua suuhuni, nenääni ja vaatteideni alle, raapi ihoni verille terävillä neulasillaan, ja kiertyi kaulani ympärille ikään kuin kuristaakseen minut.

Sain vain vaivoin koristen huudettua Frellacin ja Jadarin apuun, ja yhdessä toverini leikkasivat miekoillaan minua pitelevät kasvit irti, ja kun hetken kuluttuakin tunsin oloni hyväksi – joskin säikähtäneeksi – Frellac totesi helpottuneena, etten luultavasti ollut saanut minkäänlaista myrkytystä. Tuon jälkeen Borvarian pelkääminen oli huomattavasti helpompaa.

Siellä täällä näimme vanhoja jälkiä meitä edeltäneistä retkueista, ja Frellac kertoikin että saalis jäisi luultavasti hyvin laihaksi, ellei meitä sattuisi onni jotenkin erityisesti potkimaan. Borvarian Jaconiaa lähimpänä olevat korttelit ja alueet oli putsattu kuluneiden vuosisatojen aikana jo putipuhtaiksi, mutta syvemmällä rauniokaupungin sokkeloissa oli edelleen paljon ryöstösaalista – paha vain, että mitä syvemmälle Borvariaan vaeltaisimme, sitä vaarallisemmiksi ja röyhkeämmiksi myös nimettömät ja muut hirviöt kävisivät, ja sitä yleisempiä olisivat myös villin magian kirotut alueet.

Lopulta, kun olimme ohittaneet Frellacin mukaan kaikkein putsatuimman kaupunginosan, ryhdyimme tutkimaan ympärillämme levittäytyviä raunioita. Frellac komensi minua ja Jadaria pysymään yhdessä liikkuessamme, ja huutamaan heti jos jokin vaara meitä kohtaisi; hän itse kulkisi yksin, mutta ei epäröisi huutaa meitä apuun.

Kaupunginosa, jota ryhdyimme tutkimaan, oli epäilemättä ollut aikoinaan paremman keskiluokan asuinaluetta, ja nykyisen Jaconian mittapuulla Borvarian keskiluokkakin oli elänyt keskellä majesteettista runsautta ja sanoinkuvaamattomia rikkauksia. Jopa ajan ja luonnon jättämien jälkien alta kykenimme näkemään sortuneista patsaista, porttiholveista ja taivaita kohti kurottelevista torneista huokuvan suuruuden ja taianomaisen mahdin. Kun raotimme kivisiä seiniä peittävää kasvillisuutta, erotimme köynnösten alla levittäytyvät, oudoin taikariimuin ja haalistunein kuvin koristellut seinät, jotka kertoivat tarinoita jotka olivat olleet legendoja jo Borvarian suuruuden aikana. Meille ne olivat täysin merkityksettömiä.

Ensimmäinen etsintämme tulokset osoittautuivat varsin vähäisiksi; vain noin seitsemäntoista hopearahan arvosta Borvarian sormina tunnettuja, pitkulaisia kolikoita. Turhautuneina katselimme taivaalle ja yritimme arvioida kuinka paljon meillä olisi vielä aikaa tutkia raunioita – yön tullen kuolevaisen eliniän odotus Borvariassa laski hälyttävän nopeasti – ja suuntasimme syvemmälle kaupungin raunioihin.

Frellac huomautti hermostuneena, että olimme saaneet olla yllättävän rauhassa; yksikään suurempi Borvarian peto tai hirviö ei ollut meitä ahdistellut. Serkkuni kertoi, että yleensä nimettömien liikehdintä lisääntyi mitä kauemmaksi Jaconian rajan tuntumasta Borvariaan vaelsi. Se, ettei nimettömiä tai muita petoja näkynyt saattoi merkitä sitä, että lähistöllä oli jotain niin vaarallista, että jopa Borvarian olennot pelkäsivät sitä. Moinen ei lupaillut meille hyvää.

***

Lopulta saavuimme pienelle toriaukealle, jonka toisella päädyllä kohosi pieni, linnamainen rakennus. Tosin pieni on ehkä väärä sana, sillä rakennukseen olisi mahtunut sisälle helposti ainakin sata Sinitornia ja tilaa olisi jäänyt vielä ylikin, mutta kaukana horisontissa erottui rakennuksia, joiden rinnalla tämä linna olisi kyllä ollut kääpiö. Frellacin mukaan linnan tutkiminen olisi yhtä hyvä ajatus, kuin minkä tahansa muunkin rakennuksen tutkiminen; ainakin luonto oli selvästi valloittanut linnoituksen, joten villistä magiaa tai epäkuolleita tuskin tarvitsisi pelätä – nimettömiä olentoja tai petoja kylläkin. Toisaalta yksikään praedor ei rikastunut, jos vältteli vaaroja, joten Frellac ja Jadar sytyttivät mukaan ottamansa soihdut ja lähdimme kohti linnaa.

Frellacin epäilykset nimettömistä olennoista osoittautuivat aiheellisiksi, sillä tuskin olimme astuneet jo vuosisatoja sitten murentuneen oviaukon läpi linnan valtavaan eteishalliin, kun kuulimme huoneen varjoista rapinaa, murinaa ja naksuttavaa ääntä. Pian punaisina ja valkoisina hohtavat, petomaiset silmät erottivat soihtujemme jättämän valopiirin takana. Kääntyessämme kohti takanamme odottavaa oviaukkoa ulos oli tiemme jo tukkinut kaksi kookasta nimetöntä, joiden torahampaat ja saksimaiset kynnet hohtivat kuin timantit soihtujemme ja ovesta paistavan iltapäiväauringon valossa.

Suurin osa yli tusinan olennon joukkiosta oli ihmisen kokoisia ja muotoisia nimettömiä, joista osalla niistä oli kammottavat sarvet, pimeässä hehkuvat silmät, muutamalla siivet tai poikkeuksellisen pitkä häntämäinen uloke. Yksin niistä ja niiden seassa luikkivista rääpäleistä olisimme luultavasti selviytyneet helposti, mutta niiden johtaja oli jättiläismäinen, turpea hirviö jonka silkka massasta huokuva voima vaativat muiden nimettömien kunnioitusta. Sen kelmeä iho oli kammottavien paiseiden ja suomujen peitossa, ja sen jalat olivat vääristyneet ja irvokkaat lyhyen valtavaan keskiruumiiseen ja pitkiin käsiin verrattuna. Kaikista kammottavin oli sen pää – tai päät, sillä nimettömien olentojen johtajalla oli kahdet kasvot. Toinen naama oli kuin pahimmista painajaisistamme, vain epämääräisesti ihmistä muistuttava, mutta toinen oli kuin viattomalla, tuskin viisivuotiaalla lapsella, joskin sen silmistä paistoi pahansuopa älykkyys, jollaista ei yhdestäkään ihmislapsesta löytyisi. Tuon kammottavan kuvatuksen käskystä muut nimettömät olennot syöksyivät kimppuumme.

Nimettömiä olentoja vastaan taistellessa ei muodostelmista, suunnitelmista tai hienoista liikkeistä ollut hyötyä. Oli kyse selviytymisestä, hengissä pysyttelemisestä ja veren vuodattamisesta. Ensimmäinen nuoleni kaatoi yhden taaksemme syöksyneistä nimettömistä saman tien, mutta toinen oli jo silloin kimpussani ja jouduin hylkäämään jouseni ja survaisemaan tikarini sokeasti vastustajaani kohti. Frellac seivästi kimppuunsa syöksyvän nimettömän, ja löi soihdullaan toisen maahan. Muut nimettömät eivät kuitenkaan tovereidensa ruumiista piitanneet vaan loikkivat vain kaatuneiden yli kimppuumme.

Veri vuosi puolin ja toisin, ja linnan autiot holvit täyttivät kiroukset, karjaisut ja tuskan parkaisut; taistelun ikuiset äänet. Taistelimme alkukantaisella vimmalla, jossa aika, tuska ja väsymys menettivät merkityksensä. Nyt oli kyse selviytymisestä.

Jadar huitoi soihdullaan ja pisti miekallaan pitäen suurimman osan nimettömistä paikoillaan, mutta samassa ylimyksen huulilta karkasi parkaisu yhden hirviön purressa hänen miekkakätensä lähes poikki. Purija sai soihdun naamaansa ja karkasi ulvoen varjoihin, mutta vahinko oli jo tehty, sillä samassa suuri johtaja oli kimpussamme iskien omia lajitovereitaan tieltään kimppuumme päästäkseen. Minä syöksyin miekka ja tikari kourissani Jadarin avuksi, mutta näytti siltä, että ylimyksen päivät olisivat luetut nimettömän suuren nuijan iskiessä ilmat jo valmiiksi haavoittuneen ylimyksen keuhkoistaja. Jadar horjui lähes kaatuen ja näin veren vuotavan hänen haavoittuneesta kädestään ja rengasliivien silmukoiden välistä.

Jollain ilveellä Frellac onnistui kuitenkin irrottautumaan omista vastustajistaan ja syöksyi rynnistävän nimettömien johtajan eteen ja iskevän miekkansa syvälle tämän kylkeen. Hirviön horjuessa hurjan piston saatuaan serkkuni jatkoi hyökkäystään ja huitaisi kantamansa soihdun suoraan olennon naamaan. Olennon syttyessä ulvoen tuleen taistelu tuntui taukoavan, ja tuskin ehdimme silmiämme räpäyttää kun suurin osa nimettömistä jo perääntyi kauhusta ulvoen niiden johtajan huitoessa liekkejä kasvoistaan sammuksiin omalla nuijallaan. Kauaa hirmun ei tarvinnut kärsiä, sillä Frellac iski sen käden ja pään irti yhdellä sulavalla sivalluksella.

Sen jälkeen viimeisten nimettömien päihittäminen oli helppoa, sillä ne olivat menettäneet taistelutahtonsa. Taistelu oli ollut hurja, mutta palkintokin oli sen arvoinen, sillä varmistuttuamme, että nimettömät olivat todella paenneet ja ettei Jadar vuotaisi saman tien kuiviin, ryhdyimme tutkimaan linnaa. Aarre osoittautui vaivan arvoiseksi, sillä löysimme lukuisten kultarahojen edestä arvoesineitä, kuten muinaisia kynttilänjalkoja, peilejä, koruja, jalokiviä ja lautasia, muutaman hopearahan edestä Borvarian kultasormia ja hienon, satojen kultarahojen arvoisen kruunun joka lojui hylättynä ja unohdettuna pölyisessä nurkassa, rojun alla.

Lisäksi peremmältä linnasta löysimme jonkin aikaisemman praedorseurueen jäännökset. jälkiä oli vaikea tulkita, mutta lopulta päättelin praedorien kinastelleen juuri aarteen jakamisesta kun nimettömät tai jokin muu Borvarian vaara oli heidät yllättänyt. Yhden päällä oli hieman ruostunut, mutta muuten upean näköinen ja kauniisti koristeltu koko haarniska, joka oli koristeltu kukkaiskuvioin ja hyppäävin peuroin. Haarniskan peuransarvisen kypärän oli lävistänyt hurja isku, mutta epäilemättä senkin saisi korjattua, jolloin panssarista saisi joko hyvät rahat tai erinomaisen, ritarin arvoisen varustuksen. Muut praedoreiden ruosteisista aseista ja varusteista jätimme rauhaan, mutta haarniskan, yhden ruumiin alta löytämämme nyrkin kokoisen timantin ja ehjänä säilyneen alkemistisen liemen otimme mukaamme.

***

Pakkasimme aarteemme löytämäämme, jollain ilveellä ehjänä ja uudenveroisen säilyneeseen arkkuun, ja suuntasimme takaisin Suden autiomaata kohden. Aurinko oli jo laskemassa, ja ilmassa tuntui jo Borvarian öisten kauhujen paino, jota yhdenkään kuolevaisen ei ole hyvä uhmata.

Löysimme Arnon ja elikkomme sieltä, minne ne olimme jättäneetkin, ja tarinoiden täyteisen illan ja yön leirissä vietettyämme suunnistimme takaisin länteen. Emme ottaneet riskejä, vaan suunnistimme suoraan Piperiaan välttääksemme mahdolliset hankaluudet Justiassa. Piperiaan päästyämme myimme paimentolaisilta sieppaamamme hevoset, ylimääräiset varusteet ja osan löytämistämme aarteista, joista osan jaoimme ja osalla ostimme itsellemme matkan Sisämeren länsirannalle. Aikomuksenamme oli myydä suurin osa saaliistamme vasta Farrigniassa, sillä siellä siitä saisi parhaan hinnan.

Matka Farrigniaan sujui ongelmitta, joskin kylmenevä sää ja ensimmäiset lumimyrskyt meitä hieman hidastivatkin. Kun vihdoin saavuimme Farrigniaan, oli syksy murtunut jo kylmäksi talveksi, ja olimme valmiita etsimään jonkin lämpöisen majatalon jossa viettäisimme lopputalven.

Farrigniassa saimme todella hyvän hinnan viimeisistä aarteistamme, ja loppujen lopuksi laskeskelimme koko saaliimme arvoksi nousevan noin 800 kultarahaa. Frellac itse otti täyshaarniskan ja korjautti kypärän kuntoon, kun taas minä pidin alkemistisen liemen joka paljastui rautasalvaksi. Hienosta arkusta ja lopuista aarteista saamamme rahat jaoimme keskenämme siten, että Arno sai 20 kultarahaa ja me muut 260 kultarahaa.

Siinä rahoillamme juhliessamme teki Jadar kuitenkin yllättävän ehdotuksen: koska näin talvikuukausina Borvariaan matkustaminen oli vaikeaa, kutsui ylimystoverimme meidät sukunsa linnaan vieraiksi kunnes kevään tullen voisimme tehdä uuden matkan Borvariaan. Luonnollisesti otimme tarjouksen vastaan, erityisesti Arno oli kiinnostunut näkemään oikeiden ylimysten linnan ja elämää.

Siispä aarteet ja rahat jaettuamme suuntasimme kohti Farallacien maita, joilla vietimme seuraavat pari kuukautta lepäillen, haavojamme parannellen ja voimiamme keräten. Siteemme vahvistuivat, ja meistä neljästä tuli hyviä ystäviä noiden kuukausien aikana – ja pikku hiljaa Jadarin sisar Nelissakin vieraisiinsa lämpeni, varsinkin kun minä luovutin suurimman osan omasta osastani saalista Jadarille tämän velkojen maksuksi. Mitäpä minä noilla kolikoilla olisin tehnyt…

***

Kevään tullen teimmekin uuden Borvarian matkan, koimme kauhistuttavia seikkailuita Justiassa ja lopulta myös menneisyytemme itäisessä Oftissa tuli kummittelemaan. Ne ovat kuitenkin tarinoita toiselle ajalle.


Yhdeksännen luvun loppu