keskiviikko 4. maaliskuuta 2009

Valdir Nothosin Praedor-kronikat: Luku 4

Jatkoa Valdir Nothosin seikkailulle. Perustuu Warthin Vanki -valmisseikkailuun.

Neljäs Luku:
Warthin vanki eli kuinka Valdir tapasi Jadar ja Nelissa Farallacin



Yhteisestä lapsuudestamme huolimatta huomasimme loppujen lopuksi Frellacin kanssa, että elämänpolkumme ei kulkisi enää samaan suuntaan. Olimme loppujen lopuksi hyvin erilaisia, ja Ralacin kuolema ja koko entisen elämämme tuhoutuminen tuntui tuovan kaikki erot vain korostuneemmin pintaan.

Frellacia painoi selvästi hänen perheensä kuolema; seurasin öisin vahtia pitäessäni, kuinka painajaiset piinasivat hänen lepoaan, ja päivisin todistin vain, kuinka hän vaipui yhä syvemmälle synkkyyteen ja kaunaan. En voi olla varma, mutta luulen hänen syyttäneen myös jollain tasolla myös minua kohtalostamme, ja lopulta käytimme yhtä paljon aikaa keskenämme kinasteluun, kuin tietojemme tarkentamiseen ja mahdollisen kostoretken suunnitteluun. Lopulta, muutamia kuukausia keskenämme kinasteltuamme ja matkustettuamme Sisämeren rannikkoa pitkin Pohjois-Jaconian rikkaampia valtakuntia kohti kiistamme äityi eräässä majatalossa niin pahaksi, että kiivas Frellac iski minua miekallaan. Onneksi olin ketterä ja väistin, sillä muuten tuo hurja sivallus olisi varmasti vienyt henkeni; nytkin se vei vasemman silmäni ja jätti kasvoihini ilkeän arven, jota kannan varmasti elämäni loppuun saakka.

Tuon välikohtauksen jälkeen tajusimme, että aikamme oli erota; Frellac oli pahoillaan, mutta siitä huolimatta en voinut antaa anteeksi moista tekoa omalta sukulaiseltani ja henkilöltä, jota olin oppinut pitämään, jos en nyt veljenäni, niin ainakin hyvänä ystäväni. Niimpä lähdimme eri suuntiin; Frellac lähti pohjoiseen ja länteen, kohti Farrigniaa, missä toivoi saavansa selville lisää Dranacien amuletista ja Curarim-velhokuninkaasta. Minä en suostunut kertomaan Frellacille suunnitelmiani, vaan lähdin hyvästejä jättämättä pohjoiseen, Gorfar-jokea ja sen rannalla sijaitsevaa Galthin kaupunkia kohti.

***

Galthiin päästyäni, rahan ja varusteiden tarpeessa, ajauduin lopulta praedoriksi, ja seuraavien vuosien aikana en kuullut Frellacista juuri mitään praedorien parissa kulkevia satunnaisia huhuja lukuun ottamatta. Elämäni täyttyi sotaretkistä paimentolaisia tai riiteleviä ylimyksiä vastaan. Erätaitoni pitivät minut hengissä silloin, kun rahat kukkarossa olivat vähissä, ja vaikka en vielä Borvarian Kirotussa maailmassa ollut vielä käynytkään, huomasin pitäväni itseni ihan hyvin leivässä taidoillani ja tiedoillani. Kesät olivat luonnollisesti helpompia kuin talvet, mutta onnekseni löysin praedorien keskuudesta kohtuullisen luotettavia tovereita, jotka tiesivät halvimmat majatalot, jotka sietivät myös hieman rästiin jääviä vuokria.

En käynyt ensimmäisten praedorvuosieni aikana ollenkaan Borvariassa, vaan keskityin pikemminkin toimimaan metsänvartijana apua tarvitseville ylimyksille, tai karavaaninvahtina Galthista Piperiaan tai Justiaan suuntaaville kauppiaille. Pikku hiljaa opin lisää noiden alueiden ihmisistä ja tavoista, ja omatkin taitoni kehittyivät. Nothosin ja Spurioksen kaltaiset äpäränimet olivat jostain syystä praedorien keskuudessa varsin yleisiä, joten mahdolliset etsijät ja vainoojat eivät päässeet useinkaan kannoilleni; vain kerran kohtasin Galthissa kolme hyökkääjää, jotka saattoivat olla palkkionmetsästäjiä, mutta aivan yhtä hyvin he saattoivat olla vain tavanomaista röyhkeämpiä ja paremmin varustautuneempia katuvarkaita.

***
Olin juuri saapunut Galthiin, ja etsin itselleni vapaata huonetta majatalosta levätäkseni ja suunnitellakseni mitä tekisin seuraavaksi. Oli jo myöhä, ja pitkä päivä ja menneisyyden muistot painoivat harteillani, kun huomasin kolmen epäilyttävän miekkosen seuraavan minua. Heidän kulkunsa kertoi heidän olevan tottuneita käyttämään vyöllään kantamiaan aseita, ja pian oli selvää, että he seurasivat minua. Kun yhtäkkiä kaksi kolmesta seuraajasta katosi sivuun kääntyvälle kujalle, päätin ottaa aloitteen omiin käsiini, ja iskin lähes selkäni taakse päässeen miehen kimppuun. Tämä ehti tuskin kohottaa miekkaansa, kun hurja sivallukseni iski jo aseen hänen kädestään, ja mies kaatui seinää vasten parkaisten.

En kuitenkaan ehtinyt voitonriemusta juhlia, sillä kuulin vastustajani tovereiden lähestyvän selkäni takaa, ja käännyin ottamaan heidät vastaan. Haavoittamani miehen tavoin he olivat pukeutuneet tavallisesti, mutta heidän aseensa olivat hyvälaatuisia; toinen kantoi miekkaa ja tikaria sen näköisenä, että osasi niitä käyttää, ja toinen heilutti ilkeännäköistä piikkinuijaa.

Onni oli puolellani, sillä miekalla iskevän vastustajani sivallusta väistäessäni onnistuin iskemään kyynärpäälläni nuijaa kantavan miehen vatsaan, ja tämä perääntyi ilmaa haukkoen. Miekkaa ja tikaria kantavan vastustajani hyökkäyksissä oli kuitenkin riittävästi työtä, ja kiroten reiteeni ilmestynyttä tikarin viiltoa tiesin ensimmäisen iskuni saaneen hyökkääjän nostavan miekkaansa maasta selkäni takana.

Vaihdoin iskuja vastustajieni kanssa muutaman kiihkeän hetkisen, mutta vaikka onnistuinkin välttämään suuremmat haavat, tajusin pian, että kolmen miehen onnistuisi voittaa minut viimeistään ylivoimansa avulla. Miekalla ja tikarilla taisteleva mies yksinkin olisi ollut minulle paha vastus, mutta kaksi vastustajaa hänen lisäkseen olivat minun taidoilleni liikaa; minun valintani taistelussa oli jousi, ei miekka.

Toivoen tasoittavani ainakin hieman tilannetta syöksyin aukean reunalla kulkevalle, kapealle kujalle, jossa vastustajani voisivat tulla kimppuuni vain yksi kerrallaan. Taitavin hyökkääjistä seurasikin perässäni ahdistaen minua jatkuvasti taitavin sivalluksin ja pistoin lyhyellä miekallaan ja tikarillaan hänen kahden kumppaninsa rynnätessä jonnekin; epäilemättä etsimään reittiä selkäni taakse. Tämä mielessäni peräännyin kujaa niin kauan, että sain tilaisuuden rynnätä juoksuun, ja onneksi toiminkin näin; juuri kujan päähän päästyäni huomasin pois rynnänneen kaksikon lähestyvän minua, ja vain onnen ja Galthin kapeiden kujien tuntemukseni ansiosta onnistuin takaa-ajajani eksyttämään.

Seuraavana päivänä, edellisen yön tapahtumat mielessäni, otin jälleen uuden pestin, tällä kertaa Farrigniaa kohti; jos hyökkääjät olivat todellakin olleet Dranacien vihollisten lähettämiä, niin he varmasti tiesivät minun liikkuvan yleensä Vihreiden niittyjen alueella, ja länteen suuntaaminen saattaisi hämätä heidät jäljiltäni. Lisäksi toivoin hieman tapaavani serkkuni Frellacin; muisto ja tuntemani kauna hänen antamistaan haavoista eivät olleet enää yhtä polttavia sielussani, ja halusin jo kovasti tietää, oliko hän ollut onnekkaampi etsinnöissään amuletin historian jäljillä kuin minä.

***

Matka Farrigniaan kului välikohtauksitta, mutta harmikseni Frellacista en Farrigniassa kuullut sanaakaan. Muutamissa praedorien suosimissa majataloissa ja juottoloissa hänet kyllä muistettiin, mutta kukaan ei tuntunut tietävän missä hän tällä hetkellä oli – eikä tämä näyttänyt ketään harmittavan. Ilmeisesti vuodet praedorina eivät olleet lauhduttaneet serkkuni kiivasta ja synkkää luonnetta, eikä Etelän Frecillä ollut paljon ystäviä Farrigniassa.

Frellacin sijaan kohtasinkin Punaisen rukoilijasirkan majatalossa oudon näköisen kaksikon: Trevius-nimisen, rotevahkon miehen ja varsin sievän, ulkonäöstään ja ylpeästä käytöksestään päätellen ylimysnaisen. Kaksikosta roteva mies hoiti puhumisen, ja kertoikin kovaäänisesti olevansa etsimässä praedoreita, jotka lähtisivät heidän mukanaan etsimään erästä henkilö Warthista. Paikalla olevia praedoreita, kaikki arpisia ja kokeneita miehiä, ei näyttänyt kiinnostavan kaksikon tarjoama palkkio ja vaatimaton matka Warthiin, ja huomasin tuntevani yllättävää sääliä kahta minulle täysin vierasta henkilöä kohtaan. Tietämättä oikein mikä minuun meni kohotinkin käteni ja pyysin heitä tulemaan pöytääni ja kertomaan lisää; kyllähän minulle raha aina kelpaisi, eikä kaksikon tarjoama työ vaikuttanut kovin haastavalta.

Kunhan sain Nelissan (sievän, mutta ylpeän neidon, joka tosiaan oli ylimys) ja Treviuksen (edellisen palvelijan) vakuutettua, että nuoruudestani huolimatta olin kohtuullisen kokenut seikkailija ja sanani mittainen mies, kertoi kaksikko tarkempia yksityiskohtia pestistäni. Nelissan veli, vasta nimetty paroni Jadar Farallac oli saanut paronin arvonsa lisäksi myös isänsä velat niskoilleen, ja oli päättänyt ryhtyä praedoriksi nuo velat mahdollisimman nopeasti kuitatakseen. Kokemusta kerätäkseen hän oli lähtenyt tuntemattoman praedorjoukkion kanssa Warthiin, mutta ei ollut palannut huolimatta siitä, että oli luvannut palata jo monta päivää sitten. Nelissa oli luonnollisesti huolissaan, ja aikoi lähteä Treviuksen kanssa tutkimaan, mitä Jadarille ja praedoreille on tapahtunut. Jos lähtisin avuksi ja saattajaksi, saisin kultarahan jokaiselta matkaan kuluvalta päivältä ja lisäksi vielä 10 kultarahaa jos Jadar löytyisi. Lisäksi Trevius järjestäisi minulle hevosen matkaan vaadittavaksi ajaksi, ja matkamuonaa.

Tehtävä vaikutti kohtuullisen yksinkertaiselta, vaikka en voinutkaan sanoa mitään sen suhteen, kuinka helppoa Warthista olisi yksittäistä praedorien seuruetta löytää. Nyt kun Frellacistakaan ei kuulunut mitään, olin hyvinkin halukas auttamaan pulassa olevia Farallaceja, joskin minua hieman arvelutti – ja sanoin sen ääneenkin Treviukselle – ottaa naista tällaiselle retkelle; Nelissa nimittäin olisi tulossa mukaamme. Neito itse kuitenkin käski minun huolehtia vain itsestäni, ja hän pitäisi huolen omasta turvallisuudestaan, ja koska Trevius ei näyttänyt emäntänsä päätöstä kyseenalaistavan, niin päätin itsekin antaa asian olla; kyllä tyttö hieman nöyrtyisi, kunhan matkaan päästäisiin ja kaupungin mukavuudet jäisivät taakse.

Emme jääneet aikailemaan, vaan suuntasimme saman tien pohjoisessa kohoavia Warthin raunioita kohden vielä samana iltana. Trevius järjesti sanojensa mukaan minulle kelpo hevosen, ja muonaakin meillä oli satulalaukuissa riittävästi, ettei minun tarvinnut eväistä tuolla matkalla huolehtia.

***

Warthin rauniot sijaitsevat näköetäisyyden päässä Farrignian muureista, eikä matka rauniokaupungin rajalle kestänyt kuin pari tuntia. Tuon lyhyen matkan aikana yritin tutustua kumppaneihini, mutta Nelissa oli lähes tylyn vähäpuheinen, ja Treviuskin tyytyi vastailemaan kohteliaasti kysymyksiini. Olipa sisäänpäin lämpiävää sakkia, ajattelin. Kuluneiden vuosien aikana olin kuitenkin oppinut unohtamaan Dranacin huoneen edustajalle tyypillisen ylpeyden, enkä välittänyt matkakumppaneideni varauksellisuudesta.

Warthin Kirotun maan reunamille on noussut aikojen saatossa lukuisia pieniä kyläkuntia, sillä tiuhaan asutetussa pohjoisessa jokainen aari maata käytetään hyväksi. Treviuksen mukaan Jadar oli kertonut seurueen suuntaavan Warthiin yhden tällaisen kylän, Trulesin, kautta, joten sieltä olisi meidänkin hyvä aloittaa etsintämme, ja myöntelin tämän kuulostavan viisaalta ajatukselta.

Trules paljastui pieneksi, mutta varsin varakkaan oloiseksi kyläksi, jonka ihmiset eivät suhtautuneet seurueeseemme rahvaan tavanomaisella epäluuloisella varauksella. Tajusimme nopeasti, että kyläläisten oli täytynyt tottua Warthiin suuntaaviin praedoreihin, ja kylän lukuisat seikkailijoille suunnatut kaupat ja puodit kertoivat kyläläisten oppineen myös lyömään rahoiksi praedorien kustannuksella. Pistin paikan muistiin mielessäni, sillä tämän kaltaisia rauhallisia, vaatimattomia paikkoja esimerkiksi talven kylmiksi kuukausiksi oli praedorina vaikea löytää.

Kylään saapuessamme aurinko oli jo laskemassa taivaanrantaan, ja painostuksestani seurueemme asettuisi yöksi Trulesiin sen sijaan, että suuntaisimme Warthiin. Nelissa ei tästä ilahtunut, mutta kun selitin millaisia vaaroja olin muilta praedoreilta kuullut jopa Warthin kaltaisella aikaa sitten kesytetyllä Kirotulla maalla saattavan piilotella, myönsi jopa ylpeä ylimys sanojeni viisauden.

Trulesissa oli yksi ainoa majatalo, Mustan koiran kievari nimeltään, jota piti Cladon-niminen, kaljuuntuva miekkonen. Tämä paljastui nopeasti vieraanvaraiseksi isännäksi, ja omien sanojensa mukaan entiseksi praedoriksi, joka otti meidät vastaan paljon miellyttävämmin, mitä erityisesti Nelissan etäinen käytös olisi antanut edes edellyttää. Majatalossa ei ollut tällä hetkellä muita vieraita, ja meille järjestyi vaivattomasti jokaiselle omat huoneet, vettä peseytymiseen ja lämmintä ruokaa vatsoihimme – ja vielä kohtuulliseen hintaankin. Lämmin ruoka ja kievarinisännän miellyttävä käytös sulattivat jopa Nelissan etäisen kylmyyden ja ennen kuin hän vetäytyi omiin huoneisiinsa, kiitti hän lämpimästi Cladonia, joka punasteli sievän neidon lämpimistä kiitoksista.

Minä ja Trevius emme kuitenkaan vielä kiivenneet huoneisiimme, vaan kyselimme vielä Cladonilta, josko hän olisi nähnyt Jadaria tai hänen matkassaan olleita, vasta-alkaneita praedoreita. Cladon muistikin nähneensä kuvailuumme sopivaan seurueen, mutta kertoi nähneensä seurueen kulkeneen Warthiin jo useampia kertoja. Tässä vaiheessa Trevius rypisti kulmiaan huolestuneena ja kertoi, että Jadarin matkaan lähteneet miehet olivat nimenomaan sanoneet olevansa ensimmäistä kertaa matkalla Warthiin.

Tajusimme, että jotain kummaa oli tekeillä, eikä Jadarin mukana olevilla miehillä välttämättä olisi aivan puhtaita jauhoja pussissa. Kyseltyämme Cladonilta vielä lisää ei tämä kuitenkaan osannut kertoa enempää, kuin että oli nähnyt seurueen suuntaavan Warthiin yhdessä Jadarin kanssa, mutta ainakaan Trulesin kautta he eivät olleet raunioista poistuneet.

Pian tämän jälkeen Trevius suuntasi huolestuneena nukkumaan sanoen, että kertoisi emännälleen nämä huolestuttavat uutiset vasta aamun tullen. Minä jäin kuitenkin vielä juttelemaan Cladonin kanssa, sillä omien sanojensa mukaan hän oli kokenut, Borvariaakin nähnyt praedor, joten häneltä saisi varmasti hyviä neuvoja Warthin retkeämme varten. Neuvoja kievarinisännällä riittikin, joskin mieleeni hiipi pian epäilys, että miekkonen ei välttämättä ollut aivan niin kokenut praedor, kuin mitä antoi ymmärtää. Joka tapauksessa hänen kertomansa niksit ja neuvot Kirotulla maalla selviytymisessä ja liikkumisessa vaikuttivat aivan päteviltä, ja olin keskustellut sen verran monen Borvariaakin nähneen praedorin kanssa että uskoin Cladonin tietävän mistä hän puhui. Lopulta huomasin kiipeäväni huoneeseeni levolle paljon myöhemmin, kuin mitä olisi kenties ollut viisasta, Cladonin neuvot ja tarinat mielessäni.

***

Aamun tullen pakkasimme tavaramme ja suuntasimme Kirotulle maalle. Nelissa ei ollut mielissään kuulemistamme uutisista Jadarin mukana kulkevia praedoreita koskien, mutta huoli näytti pikemminkin tehneen neidosta vain entistäkin päättäväisemmän. Kunnioitin hänen rohkeuttaan; hän muistutti paljon enemmän kotiseutujeni vahvoja naisia, kuin heikkoja prinsessoja, joina olin oppinut sivistyneempien maiden naisia ja erityisesti aatelisnaisia pitämään.

Vaikka yleisen käsityksen mukaan Warthin rauniot olivat autiot ja suhteellisen vaarattomia, niin emme ottaneet riskejä, vaan varustauduimme pahimpaan varautuen; kaivoin nahkaisen nuttuni repustani, painoin teräksisen avokypärän päähäni ja tarkistin aseideni kunnon useaan kertaan; se oli tapa jonka sotaretket olivat opettaneet. Treviuksella oli ollut koko matkamme ajan yllään nahkakyrassinsa ja miekka vyöllään, mutta olin yllättynyt nähdessäni myös Nelissan vyöllä lyhyen miekan. Tähän asti se oli roikkunut satulalaukussa, mutta neito tuntui kantavan miekkaansa riittävän mukavasti että uskalsin epäillä hänen osaavan sitä myös käyttää. En kuitenkaan tiennyt, kuinka paljon neidosta olisi taistelussa hyötyä.

***

Warthia ympäröivä autiomaa, tasaisen harmaa ja autio hiekkaerämaa alkoi aivan Trulesin pohjoisepuolella, eikä meillä ollut esteettömässä maastossa vaikeuksia suunnistaa yhä suurempana ja suurempana edessämme levittäytyvää rauniokaupunkia kohti. Hiljalleen, aamupäivän muuttuessa päiväksi hiekkaerämaan yksitoikkoisuuteen ilmestyi vaihtelevuutta suurien ajan ja tuulen kuluttamien pilarien ja patsaiden muodossa, ja iltapäivään mennessä kuljimme kivettyjä, muinaisia katuja, raunioiden keskellä.

Tuuli ja luonnonolot, niin luonnottomasti kuin ne Kirotulla maalla käyttäytyivätkin, olivat pyyhkineet kaikki merkit kulkijoista edeltämme, mutta Cladonin neuvot muistissamme suunnistimme aivan Warthin laitamilla sijaitsevalle aukealle, jonka edelleen toimivasta suihkulähteestä olisi mahdollista saada juomakelpoista vettä. Sieltä olisi hyvä aloittaa Jadarin ja tämän kanssa kulkevien praedorien etsinnät.

Kuten jo aikaisemmin kerroinkin, oli tämä ensimmäinen kerta, kun astuin Kirotulle maalle, eikä kaikista praedoreilta kuulemistani tarinoista huolimatta sellaiseen ollut mahdollista valmistautua. Vaikka Warth oli ollut kuollutta ja hyljättyä erämaata jo vuosisatoja, leijui vieläkin sen ilmassa outo, rikinkatkuinen haju, joka täytti sieraimeni jokaisella henkäyksellä. Vaikka Jaconiassa oli poikkeuksellisen kuuma syyskuu, niin Warthin rajan yli astuttuamme oli sää muuttunut kuin taikaiskusta – mitä se saattoi hyvinkin olla – koleaksi, lähes kylmäksi, eivätkä syysviittamme olleet riittää moisella säällä lämpimänä pysyttelemiseen. Vaikka autioissa raunioissa ei liikkunutkaan mikään elävä pieniä ötököitä lukuun ottamatta, huomasimme kaikki oudon tuntemuksen, kuin meitä olisi tarkkailtu. Silloin tällöin tuuli tuntui tuovan kuiskauksia ja kaukaisia huutoja korviini ja välillä olin varma, että olin nähnyt silmäkulmastani jotain, mutta kääntyessäni katsomaan näin vain kuolleita raunioita.

Sellainen oli Kirottu maa, villiksi päässeen taikuuden vääristämä, ja mahtavien velhojen ikuisiksi ajoiksi tappama maailma. Emme voineet uskoa mitään minkä näimme tai kuulimme.

***

Matkallamme suihkulähteelle emme kohdanneet ketään taikka mitään elävää. Muutamat tutkimamme talot olivat olleet tyhjiä; luultavasti jo vuosisatoja sitten tyhjiksi ryöstettyjä. Warthista ei enää löytynyt praedoreille aarteita. Ainoa huolestuttava osoitus hylätynkin Warthin vaarallisuudesta olivat löytämämme raadeltu ruumis, jonka jäljellä olevista varusteista saatoimme päätellä kyseessä olevan luultavasti praedor. Tunnistaminen oli kuitenkin mahdotonta, niin pahasti ruumis oli raadeltu. Onneksi Nelissa vannoi kuolleen olevan paljon Jadaria pidempi, eli etsimämme ylimys ei ainakaan ollut kyseessä. Hautasimme ruumiin parhaamme mukaan, ja jatkoimme matkaa entistä levottomampina ja varovaisempina.

Kun vihdoin saimme aukean, jolla määränpäämme sijaitsi, olimme vaeltaneet jo useita tunteja Warthin raunioissa, ja aurinko oli laskeutumassa länteen. Idässä näkyi jo muutamia tähtiä tummuvalla taivaalla, ja tähtien lisäksi taivaalla näkyivät jo ensimmäiset Kirotun maan öitä valaisevat revontulet; vihreinä ja kellertävinä tanssivat liekit. Päätimme, että parasta olisi asettua johonkin suihkulähteen lähistöllä sijaitsevista taloista, ja aloittaa aamulla Jadarin etsinnät – niin turhilta kuin ne Warthin suuruuden tajuttuamme tuntuivatkin.

Vaikka Warthissa yöpyminen ei ollut hengenvaarallista kuin Borvariassa, ei yöstä tullut helppo, vaan äänet ilman hahmoja ja hahmot ilman ääniä pitivät meitä hereillä. Välillä outo ulvonta ja näkymättömät, kylmät kädet havahduttivat meidät, välillä yöpymistä varten valitsemamme rakennus tuntui rymisevän niin että uskoimme sen kaatuvan niskaamme. Autioita katuja tanssivat oudot valot saivat kaupungin hehkumaan, kuin päiväsaikaan, eikä vahdissa olevalla ollut vaikeuksia pysytellä hereillä.

Kammottavimpia olivat näyt muinaisista ihmisistä; vuosisatoja sitten kuolleet miehet, naiset ja lapset, joiden viimeiset hetket kertautuivat kymmeniä kertoja yön aikana kerta toisensa jälkeen. Ylpeänä voin kertoa, että vaikeasta yöstä huolimatta onnistuin pitämään hermoni kurissa, ja sain levättyä riittävästi seuraavan päivän koitoksia varten, vaikka löytämämme ruumis mielessämme sovimmekin vartiovuorot yöksi. Vahdin tärkeimpänä tehtävänä oli kuitenkin pikemminkin pitää Kirotun maan näkyjä ja ääniä säikkyvät hevoset kurissa, kuin vahtia untamme tunkeilijoiden varalta.

Oman vahtini aikana huomasin, kuinka Treviuksella ja Nelissalla oli vaikeuksia saada unta. Kun vuoroni vihdoin loppui ja tuli Treviuksen aika valvoa – Nelissa oli ollut vahdissa alkuyön – olin taas valmis sulkemaan silmäni, mutta tuskin ehdin kuitenkin nukahtaa, kun havahduin jonkun koskettaessa minua. Valppaana, käsi tikarin kahvalla avasin silmäni, mutta tajusinkin vain vihdoin nukahtaneen Nelissan vain kierähtäneen unissaan lähemmäksi minua, ja laskeneen käden kyljelleni.

Annoin tytön nukkua, sillä yhteinen kehojemme lämpö piti yön kylmyyden loitolla, ja myönnän omankin oloni tuntuneen turvallisemmalta, kun vierelläni oli elävä, hengittävä matkakumppani. En tiedä mitä Trevius ajatteli siitä, että hänen emäntänsä nukkui kylki kyljessä pahaisen praedorin kanssa, mutta ainakaan hän ei sanonut mitään.

***

Aamun tullen kukaan, ei edes yönsä huonoiten nukkunut ja väsyneen näköinen Trevius, halunnut nukkua pidempään kuin oli tarpeen, ja nousimmekin jo aamuhämärissä aloittaaksemme Jadarin etsinnät. Aamulla herätessäni huomasin Nelissan jo nousseen, eikä neito maininnut sanallakaan viime yötä; pikemminkin hän tuntui entistäkin kylmemmältä ja etäiseltä ja moitti minun nukkuneen välittämättä siitä, että Treviusparka valvoi väsyneenä. Mieleni teki mieli loukkaantuneena huomauttaa, että oli uni maistunut Nelissallekin, mutta lopulta pidin hienotunteisesti suuni.

Pakkasimme tavaramme ja astuimme ulos yöpaikastamme virkistäytyäksemme suihkulähteen luona ja syödäksemme hieman aamupalaa, kun sattumalta huomasin hämärästä huolimatta aukion vastakkaisella reunamalla liikkuvan jonkun, ja pian erotin kyseessä olevan elävän ihmismiehen, eikä minkään Kirotun maan näyn.

Kohotin käteni ja huusin tervehtiäkseni miestä, ja ilmeisesti pelästytin tämän pahanpäiväisesti, sillä tämä säpsähti silmin nähden. Hän lähestyi meitä varovaisesti, mutta ennen kuin ehdimme vaihtaa sanaakaan, tarttui Trevius minua kiihtyneenä kädestä ja kirosi miestä osoittaen. Mies, Lerod nimeltään, oli yksi Jadarin mukaan lähteneistä praedoreista!

Samassa mies ampaisi juoksuun, kohti aukion toisella laidalla avautuvaa katua kohti huudoistamme välittämättä. Pudotin nopeasti matkapakkaukseni ja hevoseni suitset maahan, ja ryntäsin pakenevan Lerodin perään huutaen Treviusta seuraamaan minua. Palvelija lähtikin samassa perääni, mutta yllätyksekseni tajusin myös Nelissan juoksevan vierelläni vaatien Lerodia pysähtymään. En kuitenkaan yrittänyt saada neitoa pysähtymään, vaan keskityin saamaan kaarijouseni selästäni; tuskin hän olisi minua kuunnellutkaan.

Lopulta Lerod pysähtyi, mutta tajusimme samassa, ettei meidän huudoillamme ollut mitään osuutta asiaan. Raunioista oli rynnännyt kolme muukalaista lisää Lerodin hälyttäminä, kaikilla aseet käsissään. Päättelin että kaikki olivat Jadarin mukaan lähteneitä praedoreita, sillä Nelissa puhutteli yhtä miehistä nimeltä Hadrasiksi ja vaati saada tietää missä hänen veljensä oli. Hadras vastasi nauraen, että Nelissa näkisi veljensä riittävän pian, ja vaati meitä laskemaan aseemme; olimmehan alakynnessä kolme neljää vastaan, ja yksi meistä oli vieläpä heikko nainen!

Minulla oli kuitenkin nuoli jo jouseni jänteellä, ja neljällä praedorilla – jos he nyt edes olivat praedoreita – oli aseinaan miekat, ja vain Hadrasilla oli kilpi suojanaan. Kohotinkin jouseni ja ammuin nuoleni yhtä aikaa Hadrasin miehineen hyökätessä.

Olisin osunut Hadrasiin, mutta nyt nuoleni jäi kiinni hänen kilpeensä, ja vedin kiroillen uutta nuolta viinestäni. Ellei Trevius olisi syöksynyt ottamaan roistoja vastaan miekkoineen, olisivat he varmasti rynnänneet ylitseni.

Hadrasilla miehineen oli ylivoima, ja he ahdistivat yksinäistä Treviusta pahasti; onnistuin haavoittamaan sekä Hadrasia että yhtä hänen miehistään, mutta siitä ja Nelissan apuun ryntäämisestä huolimatta näytti pahasti siltä, että taistelu kääntyisi meidän kohtaloksemme. Trevius pysyi pian tuskin pystyssä kaikista saamistaan haavoista, ja jopa Nelissalla oli ilkeän näköinen viilto otsassaan.

Myös minä liityin pian käsikähmään, mutta en kyennyt pelastamaan Treviusta, vaan palvelija kaatui Hadrasin miekka sisuksissaan. Saadessani itsekin ilkeän pistohaavan kylkeeni tajusin, että pelimme oli menetetty, huusin Nelissaa pakenemaan iskettyäni Lerodin sivuun hänen tieltään, ja jäin itse pidättelemään Hadrasia miehineen. Kenties Nelissa olisi onnekas ja ehtisi hevosille ennen kuin minä kaatuisin ylivoiman edessä, ja pääsisi pakenemaan.

Nelissa totteli, joskin epävarmana, mutta yksi Hadrasin miehistä ryntäsi hänen peräänsä, enkä minä ehtinyt tätä estää, sillä minulla oli vastassani edelleen kolme vastustajaa; Hadras ja kaksi hänen miehistään. Tajusin synkkänä, että kaikki oli menetetty; Nelissa jäisi luultavasti kiinni ja minä kuolisin pian. Päätin kuitenkin viedä ainakin yhden noista kirotuista koirista mukanani manalaan, mielellään joukkion johtajan Hadrasin.

Samassa kuulin takaani Nelissan kirkaisun, ja arvelin hänen jo hänen takaa-ajajansa saaneen neidon kiinni, mutta vastustajieni kauhistuneet katseet nähdessäni ja miehen parkaisun kuullessani uskaltauduin vilkaisemaan olkani ylitse ja olin pudottaa aseeni järkytyksestä.

***

Edellisenä päivänä löytämämme raadeltu ruumis kertoi meille, että Warthissa oli edelleen vaarallisia otuksia, ja nyt edessämme oli jälleen todiste, ettei Warth ollut vielä täysin eloton.

Hirviö oli hieman keskipituista miestä kookkaampi, ja sen limaisen ihon alla pullisteli eläimellisen kookkaat lihakset, ja sen valtavissa etu- ja takajaloissa oli pitkät ja terävän näköiset kynnet. Sen turpea naama oli sekoitus jotain etäisesti ihmismäistä ja liskoa, tuoden mieleen jonkinlaisen kieroutuneen sammakon. Sen kuolleista silmistä paistoi viekkaus, verenhimo ja viha ihmiskuntaa kohtaan.

Se oli Kirotun maan hirviöitä, nimetön olento. Se repi terävillä kynsillään kaatamansa, Nelissan perään lähteneen miehen kasvot veriseksi sotkuksi, ja loikkasi vahvojen taka-jalkojensa avulla meidän taistelijoiden keskelle. Se ei välittänyt, vaikka me olimme aseistautuneita, ja se oli yksin; ylivoima ja hengenvaara olivat käsitteitä, joille sillä ei ollut merkitystä.

Hadras komensi kahta miestään käymään olennon kimppuun, mutta vain toinen miehistä, Lerod, totteli johtajaansa; palkaksi käskyläisensä uskollisuudesta Hadras itse otti mallia toisesta toveristaan, joka otti saman tien jalat alleen ja ryntäsi Warthin raunioiden labyrinttiin. Lerodin taistellessa hirviötä vastaan minä ja Nelissa ryntäsimme myös pakoon, mutta emme suunnaneet hevosillemme, vaan ohitimme Treviusin ruumiin ja lähdimme suuntaan, josta Hadras miehineen oli tullut. Toivoimme löytävämme Jadarin sieltä.

Takaamme kuulimme jonkun kuolonkarjaisun, mutta emme tienneet kuuluiko se Lerodille, vai jollekin muulle praedoreista.

***

Hadras miehineen oli meidän tapaamme asettunut yhteen Warthin hyväkuntoisemmista rakennuksista, ja heidän leiristään löytyneiden varusteiden ja ryöstösaaliin määrästä päätellen he olivat viettäneet Warthissa tovin, ja aikoivat luultavasti viipyä kauemminkin. Nelissan iloksi ja helpotukseksi löysimme myös sidotun ja suukapuloidun, mutta muuten kunnossa olevan Jadar Farallacin.

Farallacin paroni oli suurin piirtein Nelissan ikäinen, eli luultavasti minua vuoden tai pari nuorempi, keskimittainen ja rehellisen näköinen nuorukainen. Sisarensa syleilystä vapauduttuaan hän kertoi, kuinka Hadras miehineen oli kääntynyt häntä vastaan heti joukkion saavuttua Warthin raunioihin. He olivat pakottaneet Jadarin kirjoittamaan kirjeen sisarelleen, jossa ilmoitettiin nuoresta ylimyksestä vaadittavan lunnaita, mutta ilmeisesti kirjettä viemään lähteneelle miehelle oli tapahtunut jotain, sillä kirje ei ollut koskaan saapunut Farallacien maille.

Hadras miehineen olikin siis tavallisia ryöväreitä, jotka olivat yrittäneet vain hyötyä epätoivoisesta ylimyshuoneesta. Emme kuitenkaan vieläkään tienneet miksi he piileskelivät Warthissa, niin hyvä piilopaikka se kuin olikin. Joka tapauksessa jälleennäkemiseen johtaneet tapahtumat ja Treviuksen surullisen kohtalon kerrattuamme päätimme kolmistaan, ettei meitä juuri tällä hetkellä edes kiinnostanut saada tietää Hadrasin ryöväreiden tarinaa, vaan löydettyämme Jadarille ja miekkansa kahinassa menettäneelle Nelissalle aseet, kirveen ja veitsen, suuntasimme varuillamme takaisin suihkulähdettä kohti, missä toivoimme hevostemme edelleen odottavan.

***

Ohitimme taistelun näyttämöksi muuttuneen kadun, mutta sekä hirviö, että ryövärit olivat poissa; paenneet tai hirviön pesään joutuneet. Vain Treviuksen ruumis makasi verisenä ja kalpeana katukiveyksellä. Nelissa ja Jadar olisivat halunneet ottaa uskollisen palvelijan mukaansa, mutta muistutin heille pahoitellen mutta päättäväisenä, että nyt olisi tärkeintä vain päästä itse hengissä pois Warthista ennen kuin hirviö tai mahdollisesti elossa olevat roistot meidät yhyttäisivät. Trevius eläisi kunnioitettuna Farallacien muistoissa; se oli enemmän kuin moni Kirotulle maalle lähtenyt saattoi kuolemaltaan toivoa. Poimimme jättämämme varusteet, Nelissan miekan ja minun jouseni, ja lähdimme pois.

***

Kaksoisäiti ja muut jumalat olivat meille suopeita, sillä emme kohdanneet hirviötä taikka Hadrasia miehineen. Sen sijaan hevosemme olivat joko viety tai paenneet syystä tai toisesta, joten jouduimme suuntaamaan Trulesia kohti jalkapatikassa. En pitänyt tästä, sillä kuljimme haavoittuneina ja väsyneinä hitaasti, mutta tein parhaani että meidän jälkiä olisi mahdollisimman vaikea seurata.

Joko minun onnistui peittää jälkemme, tai meillä ei ollut ketään perässämme, sillä myöhään illalla saavuimme väsyneinä, nälkäisinä ja haavat kivistäen Trulesiin. Cladon otti meidät vastaan anteliana ja miellyttävänä, vaikka meillä oli taskuissamme hädin tuskin rahaa ruokaan, saati sitten yösijaan taikka parantajaan, jota haavamme kipeästi kaipasivat. Kievarinpitäjä kuitenkin sanoi, että tarinamme ja tuomamme uutiset siitä, että ryövärit käyttivät Warthia piilopaikkanaan, oli riittävä maksu huoneista ja Trulesin parantajan palveluista.

***

On hämmästyttävää, mitä yön lepo ja ruoka voivat tehdä haavoittuneella ja väsyneelle miehelle; seuraavana aamuna koko ruumiini oli jäykkä, ja haavoittunutta kylkeäni aristi, mutta pystyin liikkuman ilman apua. Nousinkin pirteänä, ja Cladonin meille järjestämät puhtaat vaatteet niskaani, ja siirryin alakertaan. Pian myös Nelissa ja Jadar liittyivät seuraani, jolloin vakavailmeinen Cladon tuli puheillemme.

Kievarinpitäjä kertoi, että Trulesilaiset olivat hyvin huolissaan siitä, että ryövärit käyttivät Warthia piilopaikkanaan. He aikoivatkin suunnata Warthiin suuremmalla joukolla, ja ajaa rosvot pois, ja nyt Cladon pyysi minua ja Jadaria mukaan; olimmehan me luultavasti kokeneimmat soturit kylässä. Palkkioksi luvattiin kaikki, mitä ryövärien leiristä irtoaisi, ja vielä vapaavalintaisia varusteita Trulesin puodeista.

Koska meiltä, erityisesti petetyltä Jadarilta, löytyi hieman kaunaa ryöväreitä kohtaan, suostuimme lähtemään kyläläisten matkaan haavoistamme ja väsymyksestämme huolimatta. Nelissa olisi halunnut tulla mukaan, mutta neito uskoi Jadaria huomattavasti paremmin kuin minua tai Treviusta, ja jäi Cladonin kanssa majataloon odottamaan paluutamme Warthista.

Matkamme takaisin Kirotulle maalle sujui ongelmitta, eikä edes Warthissa koettu muita kauhuja kuin ne, mitä olimme jo edellisellä matkallamme todistaneet. Myös monet kyläläisistä olivat sen verran Warthin puolella kierrelleet, että kestivät Kirotun maan näyt ja outoudet, eikä yöpyminen tuottanut ongelmia.

***

Seuraavana päivänä hiivimme takaisin Hadrosin ja muiden rosvojen leirille, muta varovaisuutemme oli varsin turhaa, sillä uskaltauduttuamme rosvojen asuttamaan rakennukseen löysimme vain Hadrasin makaamassa maassa veitsenpisto selässään, suurin osa leiristä tyhjättynä.

Leirin hätäisestä tyhjentymisestä ja Hadrasin kohtalosta päättelimme, että eloon jääneet ryövärit olivat kiistelleet keskenään, ja riidan päätteeksi yksi tai molemmat rosvoista oli hyökännyt johtajansa kimppuun takaa päin. Sen jälkeen ryövärit olivat luultavasti hylänneet leirin ja suunnanneet kuka tietää minne.

Warthissa piileskelevät ryövärit olivat siis historiaa, ja kyläläiset saattoivat huokaista helpotuksesta. Leiristä ei ikävä kyllä löytynyt paljoakaan saalista, mutta rosvot olivat jättäneet jälkeensä pienen tynnyrin, jonka kylkeä koristi outo, heraldinen merkki. Itse en tuntenut pohjoisen vaakunoita kovin hyvin, mutta Jadar tunnisti merkin erään velhosuvun merkiksi; se miten ryövärit olivat saaneet käsiinsä velhojen omaisuutta, jäi meille arvoitukseksi. Otimme joka tapauksessa tynnyrin mukaamme, sillä Farrignian kautta suunnatessamme voisimme jättää tynnyrin siellä sijaitsevaan velhojen lähetystöön – kenties siitä olisi löytöpalkkiokin luvassa.

Treviuksen ruumis oli suruksemme kadonnut joko Warthin hirviön suihin tai jonkin Kirotun maan taikuuden ansiosta.

***

Trulesiin palattuamme Jadar ja Nelissa lähestyivät minua. Olin tehnyt oman osani sopimuksestamme, ja Nelissa maksoi minulle luvatun palkkion; kultarahan jokaiselta päivältä ja vielä kymmenen kultarahaa Jadarin löytymisen ansiosta.

Yllätyksekseni Jadar kuitenkin kutsui minut kiitoksenosoitukseksi vierailulle Farallacien linnaan. Hämmentyneenä otin kutsun vastaan, ja niinpä varusteemme täydennettyämme ja uudet hevoset ostettuamme suuntasimme Farrignian kautta Farallacien maille.


Neljännen luvun loppu

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti