Valdir Nothosin Praedor-kronikat: Luku 7

Seitsemäs luku:
Galth eli Valdirin ja Frellacin jälleennäkeminen


Alabariin päästyämme jätimme Vemakin seuran ja suuntasimme Piperiaan, missä toivoimme saavamme joitain vinkkejä serkkuni Frellacin kulkusuunnasta, Piperiasta olisi helppoa jatkaa minulle tuttuja reittejä Galthiin ja Justiaan, jotka molemmat olivat koilisen Jaconian suosittuja praedorien kokoontumispaikkoja.

Vemak otti yllättävän rauhallisesti sen, että oli menettänyt juuri paitsi lastinsa, niin laivansa ja koko miehistönsä. Asiasta kysyessämme kapteeni – jos nimitystä nyt laivattomasta miehestä voi käyttää – totesi tyynesti, että merillä kulkuun liittyi aina omat vaaransa, ja hän saattoi olla onnellinen ja kiitollinen siitä, että oli sentään hengissä. Lisäksi hän vakuutti tuntevansa Alabarissa muutamia mahtavien kiltojen edustajia, joten hänenkaltaiselleen kohtuullisen luotettavalle merimiehelle kyllä uusi pesti löytyisi. Vaivoistamme ja henkensä pelastamisesta Vemak ei meille kyllä kyennyt oikein maksamaan, mutta lohduttauduimme sillä että muutama elikko oli pieni hinta hengen säilymisellä – ja olimmehan saaneet sentään varusteemme ja omat rahamme takaisin Sisämeren saarilta paetessamme.

Koska Vemakilla ei ollut maksaa meille henkensä pelastamisesta, kysyimme, jos hänen onnistuisi järjestää meille pesti johonkin pohjoiseen matkalla olevaan laivaan. Muutaman tuttavansa luona vierailemassa käytyään merimies meille jo seuraavana päivänä pohjoiseen matkalla olevan löytäisi, mutta meidän pitäisi kuulemma maksaa paitsi matkamme, niin myös ruokamme niiden parin päivän ajaksi, jonka matka kestäisi. Onneksi Jadarilla oli vielä sen verran rahaa, ja saimme saaristolaisten soturipäällikön hienon lyhyen miekan myymällä sen verran kolikoita, ettemme matkan rahoittamisen tuottavan meille ongelmia.

Vemakin meille järjestämän laivan, Pirullisen Peracin, kapteeni ei ollut erityisen miellyttävän oloinen mies, vaan luiseva, hillerinnaamainen mies totesi minulle ja Jadarille tylysti ettei halunnut meiltä mitään hankaluuksia, ja oli ottanut meidät mukaansa vain koska oli Vemakille palveluksen velkaa. Mieleni teki kysäistä, josko meiltä haluamillaan rahoilla olisi ollut myös jotain tekemistä asian kanssa, mutta päätin antaa meistä kohteliaamman Jadarin hoitaa puhumisen. Itse asiassa mitä enemmän Pirullisen Peracin kapteenin lähettyvillä olin, sitä kauemmaksi miehestä halusin, ja vietinkin suurimman osan neljä päivää kestäneestä matkasta kannella parhaani mukaan poissa kapteenin tai kymmenenhenkisen miehistön tieltä. Tuo matka ei ollut niitä miellyttävimpiä, sillä Peracin miehistö ei suhtautunut praedoreihin yhtä välittömästi kuin Vemak miehineen, joten minä ja Jadar vietimme matkan käytännössä eristyksissä. Jadar käytti ajan hyväkseen ja jatkoi lukutaidon salaisuuksien opettamista minulle, ja minä yritin parhaani mukaan viihdyttää häntä tietämilläni tarinoilla ja tiedoillani alueesta.

***

Koska Piperiassa kyselymme Frellacin perään vetivät vesiperän, niin suuntasimme seuraavaksi suorinta reittiä Galthiin, jonne luultavasti Frellacin kyselyt perääni hänetkin olisivat johdattaneet. Ellemme serkkuani sieltäkään löytäisi, niin lupasin Jadarille että ryhtyisimme etsimään toden teolla jotain rahaakin tuottavaa työtä, sillä lämmin alkusyksy oli uhkaavalla vauhdilla muuttumassa sateiseksi syyskuuksi, ja näillä seuduilla syystulvia seurasi usein pian lumentulo, jolloin matkustaminen Vihreiden niittyjen tuulessa ja tuiskussa oli hulluutta.

Kahden viikon matka Vihreiden niittyjen kumpujen, laidunmaiden ja peltojen poikki oli tapahtumaköyhä, ja matkaamme toivat vaihtelua vain satunnaiset yöpymisemme maatilallisten ylisillä ja ruokapöydissä, joissa kuulimme satunnaisia huhuja jokaisesta ilman suunnasta: idässä Justia oli julistanut sodan paimentolaisille – niin turha ja hölmö moinen ele olikin, sillä Suden autiomaan paimentolaiset eivät kuulu yhteen kansaan, eivätkä ole kokoontuneet yhtenäiseksi armeijaksi vuosisatoihin – lännessä Holrus kiisteli Farrignian kanssa jostain muodollisuudesta koskien vallanperimystä Madan suvun sisällä; Madan suvun haarat hallitsivat sekä Holrusin että Farrignian kaupunkeja, mutta suvun sisällä ei rakkautta toisen valtakunnan huoneelle juurikaan riittänyt. Jadaria Farrignian uutiset kiinnostivat jonkin verran – olihan kyseessä hänen kotinsa – mutta minulle nuo uutiset olivat kärpäsen surinaa korvissani; minua kiinnosti vain Galthiin pääsy ja serkkuni Frellacin tapaaminen; olimme eronneet vuosia sitten riitaisasti, mutta kenties vuodet olisivat paikanneet välimme.

***

Lopulta, eräänä sateisena päivänä lokakuun ollessa jo ovella, saavuimme Galthin muurien varjoon märkinä, väsyneinä ja nälkäisinä. Reppumme olivat tyhjät viimeisistäkin eväiden rippeistä, ja suojaavat viittamme olivat kastuneet lävitse jo aikoja sitten, ja kylmä kiusasi väsyneitä luitamme. Viimeisten päivien ajan olimme taivaltaneet asutuilla seuduilla, mutta mitä tiuhempaan kohtasimme kyliä ja maatiloja, sitä epäluuloisempia väki tuntui olevan maattomia muukalaisia kohtaan. Se oli maailman tapa; mitä enemmän ihmisellä on menetettävää, sitä enemmän hän pelkää että joku tulee ja vie sen häneltä, ja siksi hänen on oltava varovainen. Tämä tarkoitti tosin sitä, että kaltaiseni praedorit saivat väristellä puskissa kurjalla säällä, vaikka kylästä olisi varmasti löytynyt liiteri väsyneelle matkalaiselle, joten erityisen paljon en tätä yleismaailmallista varovaisuuden lakia arvostanut.

Galth oli ollut praedorurani alkuajoista lähtien lähin vastine, mikä minulla kodille oli, joten tunsin sen kapeat, sokkeloiset kadut niin hyvin kuin kaltaiseni erämaassa viihtyvä kulkija nyt vain saattoi tuntea. Siksipä johdinkin Jadarin erääseen aiemminkin käyttämääni edulliseen kievariin, jonka isännän tiesin olevan entinen palkkasotilas ja siksi lähes virkaveli. Kievari, Tiamatin tervehdys nimeltään, hienoimmasta päästä, vaan sijaitsi Galthin köyhemmällä alueella, minne Galthin kauppakiltojen hienot porvarit vartioineen tai kaupungin kaartilaiset useimmiten eksyneet. Tiesin kuitenkin monien muidenkin praedorien asuvan Galthissa oleillessaan juuri Tiamatin tervehdyksessä, ja itse kievarinisäntä Meler oli hyvä tietolähde, joka tiesi kyllä kaupungin kaikki tärkeimmät juorut.

***

Meler muistikin minut vielä edelliseltä käynniltäni, ja otti minut ja Jadarin kohteliaasti vastaan; niin kauan kuin meillä kolikoita riittäisi, olisimme hänelle yhtä tärkeitä asiakkaita kuin muutkin kievarin vakiovieraista. Tiamatin tervehdyksessä saimme peseytyä matkan pölyjen – ja viimeisten päivien mudan – jäljiltä, syödä mahamme jälleen täyteen ja täyttää päämme halvalla mutta hyvällä galthilaisella viinalla, ja yöksi meitä odottaisivat lämpimät paikat anniskelusalin nurkilta, läheltä tulisijaa; asiat olivat siis paremmin kuin monella köyhällä kulkijalla.

Meleriltä sain lisäksi kuulla uutisia Frellacista, vaikka uutiset eivät kenties olleet aivan sellaisia kuin olisin toivonut; serkkuni oli todellakin ollut Galthissa, mutta oli kadonnut jonnekin kiireen vilkkaa erään galthilaisen varkaiden killan jäsenen riidan päätteeksi murhattuaan. Nyt kiltapäällikkö, Velaris Mordek, oli julistanut palkkion Frecin päästä. Tämän kuultuani mietin synkkänä, kuinka paljon serkkuni olikaan muuttunut. Jo Farrigniassa olin kuullut, että hän ei ollut praedorien keskuudessa pidetty – ja praedorit olivat yleensä varsin avoinmielisiä – ja nyt hän oli Melerin mukaan murhannut miehen.

Jadar vihjasi varsin painokkaasti, että kenties meidän olisi syytä unohtaa varkaidenkin etsimä rikollinen ja murhamies, etsiä praedorjoukkio ja lähteä Borvariaan, mutta minä en kuitenkaan ollut vielä valmis antamaan periksi. Meler ei osannut kuitenkaan kertoa, oliko Frellac – tai Frec kuten hänet Galthissa tunnettiin – lähtenyt kaupungista, vai piileskelikö hän jossain huonommista kaupungin osista, ja seuraavana päivänä lähdinkin etsimään serkkuani, niin toivottomalta kuin se tuntuikin. Jadar sen sijaan suunnisti kyselemään Borvariaan lähdössä olevista praedoreista ja täydentämään varusteitamme, joten jätin hänelle suurimman osan omistakin rahoistani.

***

Yksinäisen, piilossa pysyttelevän praedorin löytäminen oli lähes mahdoton tehtävä Galthin kokoisessa kaupungissa. Etsintäni veivät minut kauppakortteleista aina kaupungin surkeimpiin slummeihin, mutta keneltäkään en kyselyistäni huolimatta löytänyt tietoa missä Frec voisi oleilla. Monet kyllä tunsivat nimen, sillä varsinkin köyhemmissä osissa Velaris Mordekin antamasta tappomääräyksestä oli kuultu; monet epäilivätkin Frecin joko makaavan raatona jossain katuojassa tai viruvan Mordekin tyrmissä Valottomien kujien korttelissa, sillä Galthin varkaiden kiltapäälliköllä oli pitkä käsi.

Olin kuullut Valottomista kujista, niin ahtaalle rakennetuista slummeista että rakennukset ulottuivat jopa katujen ylle siten, että kortteli muistutti pikemminkin luolastoa, kuin kaupunkia, mutta en itse ollut koskaan tuossa pahamaineisessa kaupunginosassa käynyt. Nytkin Valottomille kujille suunnistaminen tuntui tarpeettomalta, sillä tuo alue oli Velaris Mordekin valtakuntaa, eikä Frecin olisi mitään syytä suunnistaa sinne jos hän halusi nimenomaan pysytellä piilossa kiltapäälliköltä. Lopulta, kun Frecin nykyisestä olinpaikasta ei tiedetty mitään yhdessäkään tuntemassani praedorien suosimista kievareista, olin riittävän epätoivoinen suunnatakseni tuolle varkaiden, huumekauppiaiden ja pahimman luokan irtolaisten pesään. Olihan mahdollista, että Frec olikin jo Velariksen vankina.

***

Suunnistaessani Galthin ruuhkaisten, ahtaiden katujen läpi Valottomia kujia kohti tunsin, kuinka minua tarkkailtiin. Aluksi en erottanut seuraajiani kaupunkilaisten ihmisvilinästä, mutta lopulta arvelin paikantaneeni kolme yksinkertaisiin kaupunkilaisviittoihin verhoutunutta hahmoa tarkkailijoikseni. Samassa muistin edellisellä kerralla kimppuuni käyneen kolmikon, mutta keskipäivällä moinen hyökkäys olisi turhaa uhkarohkeutta, eikä seuraajillani näyttänyt olevan mielessään muuta, kuin tarkkailuni ja kannoillani pysyttely. He myös tunsivat kaupungin kujat ja kadut minua paremmin, eikä minun onnistunut karistaa heitä kannoiltani, vaikka kuinka yritin.

Lopulta päätin turhautuneena ottaa selville, ketä varjostajani olivat, ja pysähdyin odottamana heitä erään kujan päähän. Takanani oli vilkasliikkeinen katu, eivätkä kaikki kolme pääsisi hyökkäämään kimppuuni kerralla, jos heillä oli konnuudet mielessään, joten tunsin oloni kohtuullisen turvalliseksi sormeillessani lyhyen miekkani ja tikarini kahvoja.

Onneksi en tarvinnut aseitani, sillä varjostajani paljastuivat tavallisiksi varkaiden killan jäseniksi, jotka halusivat vaihtaa kanssani muutaman sanan. Huhu oli kiertänyt Galthin kaduilla nopeasti, ja Velaris Morek oli kuullut jonkun toisenkin etsivät Frec Eteläistä, ja nyt varkaiden kiltapäällikkö oli utelias tietämään kuka etsi Freciä ja miksi, joten hän halusi puhua kanssani. Varkaiden puheista sain sellaisen käsityksen, että minun olisi syytä ottaa Velariksen kutsu vastaan, joten päätin koettaa onneani, ja lähdin heidän matkaansa toivoen, että vuosien aikana näillä seuduin hankkimani maine kohtuullisen taitavana soturina suojelisi minua edes jonkin verran. Tosin arvelin myös Velarikselta löytyvän omat tappelupukarinsa, joten maineestani ei minulle luultavasti olisi hyötyä.

***

Velaris Mordek otti minut vastaan vaatimattomassa, ahtaassa ja likaisessa kievarissa, joka ei erottunut edukseen tai häpeäkseen muista Valottomien kujien juottoloista. Saattajieni johdattaessa minut sisään Velaris pelasi juuri muutaman miehen kanssa outoa, minulle tuntematonta noppapeliä, joten minulla oli tovi aikaa tarkkailla tätä galthilaisten varkaiden päällikköä.

Velaris oli lihavahko, mutta asuinpaikkansa mittapuulla siististi pukeutunut mies, jolla oli siististi leikattu parta ja tukka. Hänen hymyilemään alttiita kasvojaan rumensi ilkeännäköinen arpi, joka väänsi hänen suutaan vinoon virneeseen, mutta muuten hän toi ulkonäkönsä puolesta mieleen enemmän rehellisen kauppiaan kuin varkaiden ja kurkunleikkaajien päällikön, mutta praedorina olin oppinut että ulkonäkö saattoi aina pettää.

Lopulta Velaris sai pelinsä päätökseen, komensi miehensä pois ja kutsui minut pöytään puheilleen. Hän puhui hienostunutta jaconiaa, mutta hänen puheessaan oli vihjaus slummien puheenparresta, josta päättelin hänen olevan kenties irtolaistaustainen – yksi niitä harvoja onnekkaita kerjäläisiä joiden oli onnistunut rakentaa itselleen elämä köyhyyden, nälän ja kurjuuden yli, vaikka sitten toisten köyhyyttä hyödyntämällä. Hän puhui kohteliaasti, mutta vasta nyt huomasin hänen silmissään vaarallisen pilkkeen, joka kertoi hänessä olevan kenties enemmän, kuin päällepäin näytti.

Velariksen kanssa keskustelu paljasti, että serkkuni ei ollut ainakaan vielä varkaiden killan kynsissä, mutta kiltapäällikkö itse uskoi jostain syystä Frecin piileskelevän todellakin edelleen kaupungissa. Minun syytäni Frecin etsintään Velariksen kysellessä en uskaltanut valehdella kovinkaan paljoa, vaan kerroin matkustelleeni joskus aikoinaan hänen kanssaan, ja että erottuamme aikoinaan riitaisasti halusin tavata vanhan toverini uudelleen. Velaris vain totesi hymyillen että toivoi minun löytävän Frecin ennen Galthin varkaita, sillä sitten kun kiltapäällikkö saisi Frecin käsiinsä, olisi tällä paljon suurempia murheita kuin sovintoon pääseminen vanhan toverinsa kanssa.

***

Helpotuksekseni ei Velaris kuitenkaan kostanut mielipahaansa Freciä kohtaan minulle, vaan varoitti minua vain olemaan astumasta hänen miestensä tielle, kun nämä lopulta takaa ajetun praedorin löytäisivät. Pian sen jälkeen lähdin Velariksen luota, tällä kertaa yksin – joskin arvelin Velariksen lähettäneen jonkun perääni, sillä tunsin minua tarkkailtavan – ja mietin miten minun tulisi toimia.

Frellac oli serkkuni, ja aikoinaan olimme olleet hyviä ystäviä, mutta kaiken kuulemani perusteella en ollut kovin mielissäni minkälainen mies Frellacista – Frecistä, miksi minun pitäisi häntä edes kutsua? – oli tullut. Hänellä oli riitaisen miehen maine, eikä kukaan näyttänyt hänestä pitävän, ja nyt hänellä oli vielä murhakin kontollaan, joskin kyseessä oli vain varkaiden killan jäsen. Toisaalta olin myös Jadarille luvannut auttaa hänen sukunsa varallisuuden palauttamisessa, ja se tarkoittaisi matkaa Borvariaan, ellei keinoja ansaita järjettömiä määriä rahaa jostain tyhjästä ilmaantuisi.

Mieleni ja kunniani repi minua kahteen suuntaan, ja kuljin loppu päivän pitkin Galthin katuja miettien, mitä minun pitäisi tehdä; mikä olisi oikein. Lopulta tein kuitenkin päätökseni, ja suuntasin takaisin Tiamatin tervehdystä, missä Jadar jo luultavasti minua odottaisi. Olin antanut sanani, että auttaisin häntä, mutta Frellac Dranac oli sukulaiseni, ja meitä yhdisti salainen menneisyys ja ratkaisemattomat arvoitukset.

Olin pahoillani, että joutuisin syömään sanani, mutta minun olisi löydettävä Frellac.

***

Jadar ei luonnollisestikaan ottanut kovin tyynesti tietoa, että jättäisin hänet oman onnensa nojaan, ja hän häipyikin saman tien Tiamatin tervehdyksestä mukanaan suurin osa rahoistamme (jotka olivat alun perinkin kyllä hänen) ja varusteista Borvariassa selviytymistä varten. Tilanne oli kirotun vaikea, ja kokemattoman sanani pettäminen Jadarille sai kitkerän sapen nousemaan suuhuni, mutta päätös oli tehty, ja sen mukaan minun olisi toimittava.

Jadarin lähdettyä maksoin kievarinpitäjä Melerille vähistä rahoistani koko viikon asustelun edestä, ja aloitin toden teolla Frecin etsinnät. Seuraavat päivät täyttyivät turhauttavista, tuloksettomista tiedusteluista. Muutaman kerran näin Jadarin kaukaa, ja hän näytti liittyneen joidenkin praedoreilta vaikuttavien muukalaisten seurueeseen. Miehistä yksi näytti hämärästi tutulta, mutta en uskaltanut mennä nuoren ylimyksen puheille; hän ei luultavasti vielä ollut antanut anteeksi petostani.

Frellacista en kuitenkaan saanut mitään tietoja, ainoastaan turhauttavia jo aikaisemmin kuulemieni uutisten erilaisia versioita. Lopulta olin jo varma että Frec oli häipynyt Galthista, ja minä olin syönyt sanani Jadarille turhaan, kun onni tuntui vihdoin minua potkivan, ja eräs irtolaispoika väitti tietävänsä minne Frellac oli piiloutunut, ja paljastaisi paikan minulle hopearahaa vastaan. Moinen hinta oli jopa minunkin laihalle kukkarolle kova hinta maksettavaksi, mutta poika pysyi jääräpäisesti kannassaan, ja lopulta suostui myöntymään sen verran, että antaisin rahan hänelle vasta kun hän olisi minut johdattanut Frellacin luokse.

Irtolaislapsi johdattikin minut kyllä Frellacin luokse, mutta saavuttuamme serkkuni piilopaikkaan paljastui minulle, että itse asiassa poika teki Frellacille töitä, ja tämä oli käskenyt lasta johdattamaan minut luokseen. Huhut kaduilla olivat nimittäin kiertäneet, ja kerjäläispoika oli kertonut serkulleni praedorin etsivän tätä, ja minua odottikin aseistautunut ja epäluuloinen soturi yllättyneen sukulaismiehen sijaan.

Frellac malttoi onneksi sen verran mieltään, ettei iskenyt saman tien kimppuuni tai iskenyt tikaria kujan varjoista selkääni vaan halusi ensin nähdä kuka häntä etsi. Serkkuni hämmästys olikin suuri, kun hän palkkionmetsästäjien tai saalistajien sijaan kohtasikin sukulaisen menneisyydestä, mutta alkuyllätyksestään toivuttuaan hän syleili minua kuin kauan kadoksissa ollutta… no, sukulaistaan.

***

Frellacin piilopaikka paljastui hylätyksi, käytännössä luhistuneeksi hökkeliksi Valottomien kujien reunamilla. Aluksi ihmettelin, kuinka serkkuni oli saattanut pysytellä piilossa niin lähellä häntä kissojen ja koirien kanssa etsivän Velariksen valtakuntaa, mutta Frellac kertoi minulle, ettei kukaan yksinkertaisesti osannut kuvitella hänen asustelevan täällä, ja se oli hänen paras turvansa. Frellacin palveluksessa oleva irtolaispoika, Arno nimeltään, hoiti hänelle ruokaa ja toi uutiset kaupungilta, joten serkkuni ei tarvinnut kuin pysytellä paikoillaan ja odottaa pölyn laskeutumista, että hän pääsisi pois kaupungista.

Aluksi Frellac oli selvästi kiusaantunut ja vältteli katsettani ja jättämäänsä, toisen silmäni puhkaissutta arpea, mutta kun lopulta totesin reippaasti näkeväni yhdellä silmällä yhtä hyvin kuin useimmat kahdella ja kehotin häntä unohtamaan koko jutun, rentoutui hän silmin nähden, ja aloimme vaihtaa kuulumisia Arnon tuodessa eteemme leipää ja olutta. Frellac kertoi irtolaislapsen olleen suureksi avuksi aina siitä asti kun serkkuni saapui Galthiin – ja auttaisi niin kauan kuin Frellacilla riittäisi kolikoita.

Seuraavaksi Frellac kertoi, että erottuamme vuosia sitten serkkuni oli suunnistanut länteen ja pohjoiseen, kierrellen Jaconian sivistyneimpiä seutuja ja etsien tietoa Dranacien omistuksessa olleesta amuletinpalasesta ja kuulemastamme Curarim-sanasta, mutta tietoa oli liiennyt hänelle vain vähän; velhot eivät mielellään salaisuuksiaan levitelleet, ja jopa historioitsijat ja kirjanoppineet olivat mieluummin puuttumatta heidän asioihinsa demoniritarien ja velhojen kostotoimien pelossa. Hiljalleen Frellac oli käynyt yhä epätoivoisemmaksi ja sekaantunut yhä hämäräperäisempiin piireihin tiedonjanossaan ja rahoittanut Borvariasta tuomillaan aarteilla – Frellac oli, toisin kuin minä, kokenut praedor ja vieraillut Borvariassa jo neljä kertaa – toinen toistaan synkempiä tutkimuksia ja tietolähteitä.

Hiljalleen Frellac oli saanut tietää, että Curarim oli jonkinlainen velhojen salaseura, tai pikemminkin kultti, jonka opit erosivat jyrkästi velhojen valtavirrasta. Nämä Curarimin velhot piileskelivätkin poissa velhojen kaupunki Circolin neuvoston ulottumattomissa. Tämä Curarim kuulosti sellaiselta ryhmältä, joka saattaisikin lähettää salamurhaajia hengiltä tai kiinni haluamiensa ihmisten kannoille, ja kysyinkin Frellacilta, oliko hän joutunut outojen hyökkääjien kiinnostuksen kohteeksi. Serkkuni myönsikin kulmiaan rypistellen, että viimeisen vuoden aikana hän oli joutunut kahdesti puolustautumaan oudon päättäväisiä katuvarkaita ja hamppareita vastaan, mutta molemmilla kerralla ei ollut ehtinyt kuulustella häviöllä ollessaan pakoon ryntääviä hyökkääjiä. Kerroin Frellacille minua vastaan suunnatusta hyökkäyksestä Galthissa, ja hänkin oli sitä mieltä että tietenkin tämän hyökkäyksen takana saattoi olla Curarimin velhot.

Se, että mitä Curarim oli halunnut suvustamme tai ottamastaan amuletinpalasesta, oli vielä Frellacille salaisuus, mutta juuri tämän tiedon saaminen oli ajanut Frellacin koilliseen Jaconiaan, sillä Galthissa eli kenties eniten velhoja itse Circolia tai Farrigniaa lukuun ottamatta. Frellac olikin löytänyt erään velhon, joka oli ollut halukas selvittämään mahdollisuuksien mukaan amuletin historiaa, mutta oli palkkioksi halunnut Frellacin hankkivan hänelle erään esineen, mahtavan taikaesineen Rinatarin piirinä tunnetun taikasormuksen.

Velhon haluama esine taas oli ollut erään galthilaisen varkaiden killan johtohahmon omistuksessa, ja kohtaaminen varkaan kanssa oli ajanut Frellacin siihen tilanteeseen missä hän nyt oli, eli varkaiden killan etsimäksi. Frellac arveli, että Velaris halusi pikemminkin mahtavan taikaesineen takaisin varkaiden killalle, kuin varsinaista hyvitystä tapetusta killan jäsenestä, joskaan ei ollut epäilystä etteikö kiltapäällikkö siitä huolimatta tekisi Frellacin viimeisistä hetkistä maan päällä mahdollisimman tuskallisia.

Serkullani oli siis melkoinen pulma. Hän oli saanut velhon haluaman esineen, mutta ei voinut viedä sitä velholle koska ei uskaltanut liikkua Galthin kaduilla, eikä Arnokaan päässyt liikkumaan Galthin paremmissa osissa, missä velho asui, vapaasti.

Sitten me tajusimme sen, yhtaikaa: minähän voisin toimia välikätenä, viedä sormuksen velholle ja palata takaisin Frellacin – meidän – haluamien tietojen kanssa. Innostuimme suunnitelmasta sen verran, edes huomanneet kun illan hämärä alkoi laskeutua ja Arnokin häipyi jo omille teilleen. Kun Frellac oli kertonut minulle velhon asuinpaikan ja mitä minun tulisi sanoa päästäkseni hänen puheilleen, ja olin jo suuntaamassa suorittamaan tehtävääni, kun kuulimme Velaris Mordekin äänen Frellacin piilopaikan ulkopuolelta.

***

Ryntäsimme samassa pienen hökkelin ikkunoille, ja näimme Velariksen odottamassa ulkopuolella mukanaan melkoinen joukko varsijousin piilopaikkaamme tähtääviä käskyläisiään, eikä Frellac voinut olla mutisematta tulikivenkatkuista kirousta nähdessään rehvakkaasti kiltapäällikön vierellä seisovan nuoren irtolaispojan. Ilmeisesti serkkuni kolikot eivät olleetkaan olleet riittävän kiiltäviä Arnon makuun…

Minut sai kuitenkin levottomaksi toinen näky: kaksi Velariksen miehistä roikotti välissään päätään roikottavaa, pahoinpideltyä Jadaria, jonka omat jalat eivät näyttäneet kantavan. En nähnyt, oliko nuorukainen tajuton vai vain sekaisin saamistaan iskuista, mutta siitä huolimatta tunsin palan nousevan kurkkuuni. Toinen Jadaria pitelevistä miehistä oli yksi niistä, joiden kanssa olin Jadarin nähnyt, ja nyt muistin missä olin tämän nähnyt; Velariksen piilopaikassa tämä mies oli ollut yksi niistä nopanpelaajista, jotka olivat olleet kiltapäällikön seurassa. Olisihan minun pitänyt tietää, kuinka paljon varkaiden killan päällikön sanaan voisi luottaa, ajattelin katkerana nähdessäni tikarin matkatoverini kurkulla.

***

Velariksen vaatimus oli yksinkertainen: Frellac tulisi ulos Rinatarin piirin kanssa ja lähtisi varkaiden killan mukaan – luultavasti varmaan kuolemaan – tai Jadarin kurkku viillettäisiin auki. Vastatarjousta ei otettaisi vastaan, vaan Frellacin olisi oltava ulkona, kun Velaris olisi laskenut kymmeneen.

Kiltapäällikön olisi pitänyt tietää, ettei praedoreita kannata kiristää.

Minun tehtyä serkulleni selväksi, etten voisi hylätä Jadaria, serkkuni ryntäsi varusteilleen ja kaivoi esiin pienen pullon. Hän käski minun valmistautua toimimaan ja sulkemaan silmäni ja viskasi pullon ikkunasta ulos. Varkaat eivät ehtineet toimia ollenkaan, kun pullo, alkemistinen liemi, jollaista en ollut koskaan ennen tavannut, iskeytyi maahan hajoten sirpaleiksi ja vapauttaen sokaisevan valon. Minä ja Frellac olimme ehtineet sulkea silmämme, mutta hökkelin edustalla seisseet varkaat olivat sokaistuneet, ja me ehtisimme toimia ennen kuin he olisivat toipuneet. Samassa miekka ja tikari olivat ilmestyneet serkkuni käsiin ja hän ryntäsi ulos, ja minä seurasin hänen vanavedessään omaa kalpaani esille vetäen.

***

Taistelu oli lyhyt ja meille voittoisa, sillä sokaistuneet varkaat eivät voineet mitään kahdelle kokeneelle seikkailijalle. Yhdessä silmänräpäyksessä minä olin kaatanut toisen Jadaria pitelevistä varkaista, ja Frellac oli ottanut itsensä Velariksen vangiksi ja piti tikaria kiltapäällikön kurkulla. Tämän jälkeen, varmistuttuani että Jadar oli kunnossa ja pystyi kävelemään, peräännyimme paikalta Velaris suojanamme, ja kun arvelimme olevamme turvallisen matkan päässä killan sotureista, iskimme Velariksen tajuttomaksi ja pakenimme. Frellac olisi viiltänyt miehen kurkun auki, mutta minä – ja Jadar – vastustin moista kunniatonta tekoa.

Koska nyt olimme joka tapauksessa paljastaneet Frellacin piilopaikan, suuntasi serkkuni viemään Rinatarin piiriä velholle, ja minä lähdin etsimään Jadarille parantajaa. Ainut kukkarolleni sopiva välskäri oli kuitenkin eräs vanha ja ilmeisesti kohtuullisesti viinamäelle kiipeilevä olmi, mutta ainakin tämän onnistui sitoa nuoren toverini haavat. Parantajan hoitaessa hänen haavojaan Jadar kertoi kuinka oli jälleen tullut petetyksi; Velariksen miehet olivat esiintyneet praedoreina, mutta heti nuorukaisen luottamuksen ansaittuaan ylimys oli kaapattu ja vangittu odottamaan, että minä löytäisin Frellacin. Minä pyytelin kovasti Jadarilta anteeksi, että nuorukainen oli joutunut osaksi Frellacin ja varkaiden kiistoja, mutta nuorukainen oli vain onnellinen, että kaikki olisi nyt kunnossa. Hän kuitenkin vihjasi, että paras anteeksipyyntö olisi, jos pitäisin aikaisin antamani sanan, ja auttaisin häntä Borvarian retkellä, enkä minä voinut kuin suostua; Frellac oli löytynyt, mutta sanani pitäminen oli minulle nyt tärkeämpää kuin tajusinkaan.

***

Tapasimme myöhemmin Frellacin Tiamatin tervehdyksessä, jolloin serkkuni kertoi närkästyneenä, ettei huomattavaa rahallista palkkiota lukuun ottamatta ollut juurikaan saanut haluamiaan uusia tietoja irti velhosta. Tämä oli kertonut, että amuletti oli osa jotain Curarim-kultin ikivanhaa ennustusta ja että yksi sen palasista olisi Circolissa ja kaksi oli kateissa, mutta kieltäytyi kertomasta mistä tämä mainittu ennustus kertoi, ja miten se saattaisi liittyä Dranacin huoneen omistuksessa olleeseen amuletinpalaseen. Sen historia kuitenkin ulottuu kirjoitettua historiaa kauemmaksi ja oli ilmeisesti todella arvokas, sillä velho oli yrittänyt kalastella mahdollisimman paljon tietoja Frellacilta kertoen itse mahdollisimman vähän. Serkkuni oli kuitenkin pitänyt pintansa ja väistellyt kysymyksiä, mutta nyt ainakin yksi velho tiesi kuolevaisten etsivän tietoa tuhoutuneesta amuletista, kenties jopa taikaesineestä.

Nyt Frellacin jäljet amuletin salaisuuden selvittämiseksi olivat kuitenkin kylmenneet, ja aistin serkkuni olevan hyvin turhautunut. Siksi minua hieman hermostuttikin kertoa lupauksestani lähteä Jadarin matkaan Borvariaa kohti, mutta yllätyksekseni ja ilokseni Frellac kysyikin vain kiinnostuneena, voisiko hän lähteä mukaamme. Jadaria kysyvästi katsoessani toverini totesi, ettei kokeneesta praedorista olisi haittaa vaan päinvastoin vain apua, joten siltä seisomalta aloitimme suunnitelmien laatimisen ensimmäistä Borvarian retkeäni varten.


Seitsemännen luvun loppu