Seuraava seikkailu tulee olemaan todennäköisesti Fallonin ja Palonin viimineinen; Fallon alkaa jo tuntemaan seikkailujen painon ja kivistykset, ja Palon on kohonnut Modredin huoneen metsänvartijasta ja entisestä palkkasoturista maineikkaaksi ritariksi.
Seikkailujen loppu tarkoittaa kuitenkin, että meidän pitää keksiä mitä teemme seuraavaksi. Tämän voisi hoitaa varmaan mesessäkin, ja olemme sitä yrittänytkin, mutta jotenkin keskustelu on jäänyt aina jonkin verran ilman lopputulosta; jokaisen lopullisen vastauksen perässä on ollut vielä se kysymysmerkki, ja jonkin verran nurkumistakin on esiintynyt suunnasta jos toisesta.
Minusta on kuitenkin tärkeää, että pääsemme jonkinlaiseen "sovitteluratkaisuun", joten listataanpa 2 vaihtoehtoa, jotka tällä hetkellä ovat suosituimpia:
Yksi mahdollisuus on että, jatketaan suoraan praedoria tavalla tai toisella. Minulla riittää kyllä seikkailuideoita ja idea seuraavaan kampanjaan on jo mielessä. Tällöin voisin aivan hyvin ottaa myös vastuun PJ:nä. PJ:n homma sopii minulle, eikä minulla pakottavaa tarvetta ole seikkailijana toimia, sillä Praedorissa PJ:n homma on minulle tuttua ja turvallista.
Earthdawnin 3. sääntöjärjestelmää on ryhmässämme ehdotettu. Juho omistaa kirjat, ja olisi kiinnostunut systeemistä. Kuitenkin PJ:n vastuusta on vielä kiistaa, samoin kuin ED:n mielekkyydestä. Minun kantani on, että ED:iä voimme kokeilla, mutta maailma on minulle sen verran vieras paitsi lähtöasetelmiltaan niin myös teemoiltaan, etten oikein mielelläni lähtisi siitä PJ:n päävastuuta ottamaan. Kuitenkaan muiltakaan ryhmästä ei oikein halukkuutta PJ:n roolin ottamiseen ollut.
Jos Earthdawniin kuitenkin löytyy kiinnostusta, niin miten olisi tämä vaihtoehto: Juho toimii PJ:nä, koska omistaa kirjat ja tekee jonkinasteisen "tutustumisseikkailun" tai "one-shotin", jonka kokeilemme. Koska ED:n systeemi ja hahmonluonti vaikuttaa kuitenkin varsin raskaalta, niin käytetään ED:n tutustumisseikkailun valmishahmoja, vaikka Juho ei itse valmisseikkailua kehittäisikään. Jos tästä seikkailusta jää niin hyvä fiilis, että PJ:n hommat esimerkisi minua ED:ssä alkavat kiinnostaa, niin jatketaan, mutta jos ED ei iske tulta eikä halukkaita kampanjan pyörittäjiä löydy, niin siirrytään takaisin Praedoriin.
Jälkimmäinen vaihtoehto toisi vaihtelua ja mahdollisuuden tutustua ED:n maailmaan ilman, että tarvitsi raskaita hahmonluonnin sääntöjä opetella.
Mitä mieltä pelaajat ovat: Suoraan uutta praedoria ja minä toimin enimmäkseen PJ:nä kuten tähänkin asti, vai Juhon pyörittämä tutustumisseikkailu Earthdawniin?
Nuo vaikuttavat kaikille parhaiten sopivilta vaihtoehdoilta: valitkaa jompi kumpi!
torstai 29. lokakuuta 2009
maanantai 26. lokakuuta 2009
14. Praedor-sessio: Koettelemukset Kantaskissa
Vuosi 513 Valiarin aikaa, loka-marraskuu.
Syyskuun antaessa poikkeuksellisen - lähes luonnottoman - ripeästi tietä talvelle Fallon ja Palon viettivät muutamia viikkoja Miradissa jälkimmäisen toipuessa kaksintaistelussa saamistaan haavoista. Kreivit Enith ja Adros sen sijaan suuntasivat etelästä kantautuneiden uutisten huolestuttamina takaisin kotimailleen, sillä Idamarin piirityksen huhuttiin loppuneen Tutusille huolestuttavin tuloksin: Idamarin herttua Teran oli antautunut, vannonut uskollisuutta Holrusin kruunulle ja julistanut viimeisenä tekonaan Etelä-Tutusin suurimpana herrana kaikki Tutusille uskolliset joukot lainsuojattomiksi.
Oli hyvin todennäköistä, että etelässä odotti vain uusia vaikeuksia, mutta Enith ei halunnut hylätä sotaansa holrusilaisia vastaan tai jättää maanmiehiään pulaan; tämän ymmärtäen Fallon antoi suurimman osan herttua Isgimnurin hänelle ja Palonille määräämistä joukoista Enithin alaisuuteen; vain 50 Modredin miestä ja Fallonin palkkaamat 100 palkkasoturia jäivät Fallonin ja Palonin alaisuuteen. Näin ollen alunperin arat välit Enithiin saatiin kohtuullisiksi, eikä tätä uutta kumppanuutta horjuttaneet edes Fallonin kimppuun iltasella käynyt kostonhimoinen Enithin Galenos-soturi, jota Fallon oli aikaisemmin rankaissut niskuroinnista.
Lopulta Palon parani parahultaisiksi herttua Isgminurin vierailua varten. POhjoisesta saapunut ylimys kertoi tulleensa Jorum Engelinpojan hälyttämänä auttamaan Miradin puolustajia, mutta saatuaan Fallonin vain pari päivää aikaisemmin pohjoiseen lähettämältä sananviejältä uutisen tutusilaisten voitosta oli herttua lähettänyt joukkonsa takaisin pohjoiseen, ja tullut itse kiittämään taitavia sotureita. Herttua luovutti Palonille ja Fallonille paitsi Tutusin valtakunnan puolustajien arvon, niin myös maaomistuksia idästä - tosin Holrusin miehittämiltä alueilta. Viimeinen, mutta tuskin vähäisin lahjus oli Tutusin teränä tunnettu hieno miekka, joka kulki perintönä Tutusissa kuntoisuutensa osoittaneelta ylimyssuvulta toiselle. Sota on kauhea asia, mutta ainakin tähän mennessä se oli tuonut Modredin huoneelle vain menestystä ja mainetta.
Pelkkiä ylistyksiä ja lahjoja Isgimnur ei kuitenkaan tarjonnut; hänellä oli myös tehtävä valtakunnan uusille suojelijoille. Etelästä oli saapumassa demoniritarien ja velhojen lähetystö neuvottelemaan rauhaa Tutusin ja Holrusin välille, ja herttua Isgimnur halusi luotettavia miehiä saattamaan lähetystön oikealle puolelle rajaa - Tutusin puolelle, siis. Fallon ja Palon saamistaan palkkioista liikuttuneina luonnollisesti suostuivat, ja komennettuaan Eskilin komentamat palkkasoturit ryöstelemään Holrusin valloittamia maita Miradista itään kaksikko otti jäljellä olevat miehensä ja suuntasivat etelään. Ennen lähtöään Fallon oli kuitenkin "neuvotellut" kaupungin taitavimman alkemistin "lahjoittamaan" Modredin huoneen sotaponnisteluihin kaksi Elämän eliksiiriä ja neljä Parantavaa juomaa. Fallon alkoi todellakin päästä jyvälle tästä "neuvottelu"-hommasta...
Varenaan päästyään Modredin huoneen joukot saivat kuitenkin todistaa Miradin piirityksessä länteen karanneiden holrusilaisten tuhoja, jotka kävivät lopulta niin järkyttäviksi, että Varenaan päästyään Fallon komensi 50 miestään jäljittämään länteen pesiytyneitä holrusilaisia ryöstelijöitä. Varenassa näihin joukkoihin saatiin vahvistukseksi vielä Enithin mukaan lähteneiden joukkojen rippeet, sillä tapahtumat etelässä olivat olleet onnettomia: Enithin joukot oli savustettu esiin piilopaikoistaan Skelin lähiympäristön metsissä, kreivi itse oli vangittu ja Adros oli ottanut haltuunsa Varenaan paenneiden joukkojen rippeet. Etelän tilanne näytti synkentyvän entisestään.
Varenasta etelään holrusilaisten valloittajien mielivallasta saatiin yhä enemmän todisteita. Kun seikkailijat sattumalta onnistuivat pelastamaan vanhan tuttunsa, Myllytornin vanhan ritari Raudricin saatiin myös vahvistus Idamarin synkälle kohtalolle: Enithin pää koristi tätä nykyä Idamarin ja koko itäisen Tutusin käskynhaltijan Matias Harnakin muureja. Enithin turmiosta kiertäneiden huhujen myötä yhä useamman tutusilaisen lordin päättäväisyys oli murtunut, ja Holrusin miehitys tuntui vakiintuneen. Lähtökohdat rauhanneuvotteluihin eivät tuntuneet erityisen lupaavilta.
Lopulta Palon ja Fallon kuitenkin saapuivat Tutusin etelärajalla sijaitsevaan Beresin kaupunkiin, jossa heidän oli määrä tavata demoniritareiden ja velhojen lähetystö. Huolestuneina kovaa vauhtia lähestyvästä talvesta - vaikka oli lokakuun puoliväli, oli lunta jo satanut useampaan kertaan - kaksikko sijoittikin melkoisen osan rahoistaan viljaan, josta saattaisi talvella tulla pulaa. Viljaostokset saatiin sopivasti järjestettyä ennen velhojen lähetystön saapumista ja paluumatkaa takaisin pohjoiseen.
Velhojen lähetystön saavuttua seikkailijat kohtasivat jälleen jo aikaisemmin tapaamansa demoniritarit Trelauksen ja Vernan, jotka eivät olleet unohtaneet Palonin ja Fallonin rohkeutta ja apua Kurarimin kulttia vastaan taisteltaessa. Ikävä kyllä velhot olivat nimittäneet velhojen edustajaksi Trenac Verannoksen, ja seikkailijoille selvisi pian, ettei Verannoksen sukukaan ollut unohtanut Fallon Modredin ja Palon Reysin aiheuttamaa häpeää suvulle. Oli sanomattakin selvää, että seikkailijat välttelivät parhaansa mukaan Trenacia matkallaan pohjoiseen.
Sata mustaa kissaa, kaksi demoniritaria ja velho mukanaan kaksikko sai matkustaa ongelmitta Kantaskiin, jossa neuvottelut Tutusin ja Holrusin välisestä rauhasta oli tarkoitus aloittaa. Matkalla seikkailijat panivat merkille että jos ennusmerkit pitivät paikkansa, niin tänä vuonna talvi kouraisisi ankaralla kädellä pohjoista, ja Tutusissa tavallisemmat, leudot talvet tekisivät tietä pakkaselle ja hyytäville lumimyrskyille.
Varenassa seikkailijat saivat Varenaan saapuneelta Kandarilta tietää miestensä ajavan edelleen takaa horlusilaisia ryöväreitä lännempänä. Fallon ja Palon kuitenkin päättivät, että neuvottelut pohjoisessa olivat nyt tärkeämpiä, varsinkin kun Verna ja Trelaus olivat vihjanneet neuvotteluihin liittyvän enemmän kuin päälle päin näytti.
Kuningas Delaron, herttua Isgimnur ja ritari Aron Modred ottivat vastaan lähetystön ja seikkailijat, ja pian Fallon ja Palon olivat syrjässä neuvotteluista. Saatuaan kuulla, että Iberas Modred oli jäänyt vangiksi Kantaskin kaksoislinnakkeen holrusilaisille joukoille kaksikko kuitenkin aavisteli, ettei heidän osuutensa tapahtumiin ollut vielä täytetty.
Seikkailijoiden ennakkoaavistukset osoittautuivat oikeiksi, kun neuvottelut rauhasta ajautuivat nopeasti umpikujaan. Kuningas Delaronin, Isgimnurin ja Aronin muodostama Tutusin edustajisto ei yksinkertaisesti voinut hyväksyä Holrusia edustaneiden kuningas Vestar Madan ja suurhettua Tybor Engarin vaatimuksia täydellisestä antautumisesta Holrusille. Jopa Holrusin mahtavan armeijan ja etelän olosuhteet huomioonottaen holrusilaisten vaatimukset tuntuivat naurettavilta, varsinkaan kun demoniritareiden ja velhojen sana ei tuntunut painavan Holrusille mitään.
Lopulta Trelaus, Verna ja Trebac pyysivät Fallonin ja Palonin puheilleen, ja paljastivat epäilynsä. Musta huone epäili velho Alman Verannoksen, Kurarimin kulttiin sekaantuneen velhon, paenneen Holrusiin ja hallitsevan nyt vielä selvittämättömästä syystä Holrusin päättäjiä. Trebacin jäljitysloitsut olivat sijoittaneet Almanin Kantaskin kaksoistornien linnakkeeseen, jonne joukko holrusilaisia oli linnoittautunut Tutusilaisia piirittäjiä vastaan. Demoniritarit selittivät, etteivät he tai mustat kissat nykyisessä herkässä tilanteessa voineet sekaantua Holrusin ja Tutusin asioihin aseellisesti, mutta jos tutusilaiset itse vaikkapa surmaisivat velhojenkin hylkäämän luopion ja kulttilaisen, tuskinpa Circolissa suuremmin kyyneleitä vuodatettaisiin. Demoniritareiden ja Trebacin edustaman Verannoksen huoneen palkkion kannustamina ja Trebacin lupaaman suojan rohkaisemina Almanin loitsuja vastaan Palon ja Fallon lupasivat hankkiutua linnaan jo tutuksi käynyttä salareittiä pitkin, ottaa vangiksi Almanin ja hankkia käsiinsä kaikki mahdolliset Kurarimin kulttiin liittyvät esineet - kenties jopa Pirunsydämen amuletin palasen, joita Kurarimin kultilla oli kaksi. Myöhemmin Trebac muutti sopimusta siten, että Verannoksen suvulle häpeää aiheuttaneen Almanin olisi kuoltava, mutta tuskinpa kukaan tosiaan velhopetturin kuolemalle kyyneleitä vuodattaisi.
Hiipiminen linnoitukseen sujui ongelmitta aina muinaisiin velhojen katakombeihin asti päästessä: siellä Palon ja Fallon kohtasivat neljä katakombeja vartioinutta epäkuollut haamua, jotka tähän asti olivat olleet sidottuina Vecis Vardonin tuhoamiin patsaisiin. Haamut tekivät selväksi, että seuraava kuolevainen, joka katakombien rauhaa häiritsisi, maksaisi siitä hengellään; seikkailijat olivat siis ansassa linnoituksessa, sillä katakombien kautta ei olisi pääsyä pois linnakkeesta. Jäljet kertoivat Almanin ainakin käyneen katakombeissa.
Linnoituksessa neuvokkaat seikkailijat onnistuivat kuitenkin neuvottelemaan lannistuneiden holrusilaisten - joita ei paljoakaan linnakkeessa ollut - kanssa sopimuksen. Jos seikkailijoiden onnistuisi päihittää Alman ja tämän esiinmanaama demoni, antautuisivat linnakkeessa olevat holrusilaiset. Vähäväkiset puolustajat olisivat antautuneet jo aikaisemmin, mutta velho oli sen estänyt. Iberasista kyseltäessä holrusilaiset osasivat kertoa vain, että Alman oli käskenyt tuoda Iberasin eteensä linnakkeen valtaistuinsaliin, eikä ritaria oltu sen jälkeen nähty.
Nopean juonen Almanin ja demonin päihittämiseksi kehiteltyään seikkailijat kävivät toimeen ja kohtasivat kulttilaisen linnakkeen valtaistuinsalissa. Fallonin järkytys oli kuitenkin suuri, kun Almania palvelleeksi demoniksi paljastui kukapa muukaan, kuin kammottavan muodonmuutoksen käynyt Iberas: ritarin aikoinaan Kandarilta varastama, Borvariasta löytynyt haarniska oli yhdessä Almanin loitsujen kanssa muuttanut miehen demoniksi. Kyyneleet silmissään Fallon teki lopulta tarvittavan, ja surmasi Demoni-Iberasin, ja luonnottoman musta veri värjäsi pian Tutusin terää.
Fallonin ottaessa yhteen veljensä kanssa Palon laukaisi seikkailijoiden suunnitteleman ansan velhoa vastaan. Alman järkyttyi sen verran Palonin ampuman nuolen sisuksiinsa, että kulttilaisen loitsut oli nopeasti loitsittu, eivätkä seikkailijat edes tarvinneet Trebacin antamaa, magialta suojaavaa vyönsolkea. Ennen kuin Palon ehti hyökätä miekkoineen velhon kimppuun pakeni tämä kuitenkin salista. Fallonin keskittyessä veljensä voittamiseen ei Palon nähnyt muuta mahdollisuutta kuin seurata velhoa alas kellareihin ja lopulta aina hautakatakombeihin saakka, missä vartijoiden haamut osoittivat olleensa tosissaan. Katakombeihin uskaltautunut Alman koki kammottavan kuoleman. Viimeinen muisto velhosta oli Palonin nappaama pala Pirunsydämen amulettia.
Seikkailijoiden voitto Almanista oli katkeransuloinen, sillä "lupaavamman" poikansa menetyksestä mieletön Aron kielsi Fallonin lopullisesti. Seikkailijoiden koitoksetkaan eivät olleet vielä päättyneet; demoniritarit olivat päättäneet, että Pirunsydän oli palasinakin liian vaarallinen Jaconiassa säilytettäväksi, ja kaksi Kurarimilta pelastettua amuletinpalaa pitäisi viedä Kirotulle maalle tuhottavaksi - mutta se on tarina kerrottavaksi toisena päivänä...
Tällä hetkellä näyttää siltä, että viidestoista lokimerkintä tulee olemaan ainakin toviksi viimeinen merkintä Palonin ja Fallonin tarinaa. Saa nähdä, onnistuuko kaksikko tuhoamaan haltuunsa saadut amuletinpalat, vai viekö Kirottu maa voiton kovia kokeneista seikkailijoistamme...
EDIT: Tutusin karttaan päivitetty edellisissä peleissä kohdattuja paikkoja.
Syyskuun antaessa poikkeuksellisen - lähes luonnottoman - ripeästi tietä talvelle Fallon ja Palon viettivät muutamia viikkoja Miradissa jälkimmäisen toipuessa kaksintaistelussa saamistaan haavoista. Kreivit Enith ja Adros sen sijaan suuntasivat etelästä kantautuneiden uutisten huolestuttamina takaisin kotimailleen, sillä Idamarin piirityksen huhuttiin loppuneen Tutusille huolestuttavin tuloksin: Idamarin herttua Teran oli antautunut, vannonut uskollisuutta Holrusin kruunulle ja julistanut viimeisenä tekonaan Etelä-Tutusin suurimpana herrana kaikki Tutusille uskolliset joukot lainsuojattomiksi.
Oli hyvin todennäköistä, että etelässä odotti vain uusia vaikeuksia, mutta Enith ei halunnut hylätä sotaansa holrusilaisia vastaan tai jättää maanmiehiään pulaan; tämän ymmärtäen Fallon antoi suurimman osan herttua Isgimnurin hänelle ja Palonille määräämistä joukoista Enithin alaisuuteen; vain 50 Modredin miestä ja Fallonin palkkaamat 100 palkkasoturia jäivät Fallonin ja Palonin alaisuuteen. Näin ollen alunperin arat välit Enithiin saatiin kohtuullisiksi, eikä tätä uutta kumppanuutta horjuttaneet edes Fallonin kimppuun iltasella käynyt kostonhimoinen Enithin Galenos-soturi, jota Fallon oli aikaisemmin rankaissut niskuroinnista.
Lopulta Palon parani parahultaisiksi herttua Isgminurin vierailua varten. POhjoisesta saapunut ylimys kertoi tulleensa Jorum Engelinpojan hälyttämänä auttamaan Miradin puolustajia, mutta saatuaan Fallonin vain pari päivää aikaisemmin pohjoiseen lähettämältä sananviejältä uutisen tutusilaisten voitosta oli herttua lähettänyt joukkonsa takaisin pohjoiseen, ja tullut itse kiittämään taitavia sotureita. Herttua luovutti Palonille ja Fallonille paitsi Tutusin valtakunnan puolustajien arvon, niin myös maaomistuksia idästä - tosin Holrusin miehittämiltä alueilta. Viimeinen, mutta tuskin vähäisin lahjus oli Tutusin teränä tunnettu hieno miekka, joka kulki perintönä Tutusissa kuntoisuutensa osoittaneelta ylimyssuvulta toiselle. Sota on kauhea asia, mutta ainakin tähän mennessä se oli tuonut Modredin huoneelle vain menestystä ja mainetta.
Pelkkiä ylistyksiä ja lahjoja Isgimnur ei kuitenkaan tarjonnut; hänellä oli myös tehtävä valtakunnan uusille suojelijoille. Etelästä oli saapumassa demoniritarien ja velhojen lähetystö neuvottelemaan rauhaa Tutusin ja Holrusin välille, ja herttua Isgimnur halusi luotettavia miehiä saattamaan lähetystön oikealle puolelle rajaa - Tutusin puolelle, siis. Fallon ja Palon saamistaan palkkioista liikuttuneina luonnollisesti suostuivat, ja komennettuaan Eskilin komentamat palkkasoturit ryöstelemään Holrusin valloittamia maita Miradista itään kaksikko otti jäljellä olevat miehensä ja suuntasivat etelään. Ennen lähtöään Fallon oli kuitenkin "neuvotellut" kaupungin taitavimman alkemistin "lahjoittamaan" Modredin huoneen sotaponnisteluihin kaksi Elämän eliksiiriä ja neljä Parantavaa juomaa. Fallon alkoi todellakin päästä jyvälle tästä "neuvottelu"-hommasta...
Varenaan päästyään Modredin huoneen joukot saivat kuitenkin todistaa Miradin piirityksessä länteen karanneiden holrusilaisten tuhoja, jotka kävivät lopulta niin järkyttäviksi, että Varenaan päästyään Fallon komensi 50 miestään jäljittämään länteen pesiytyneitä holrusilaisia ryöstelijöitä. Varenassa näihin joukkoihin saatiin vahvistukseksi vielä Enithin mukaan lähteneiden joukkojen rippeet, sillä tapahtumat etelässä olivat olleet onnettomia: Enithin joukot oli savustettu esiin piilopaikoistaan Skelin lähiympäristön metsissä, kreivi itse oli vangittu ja Adros oli ottanut haltuunsa Varenaan paenneiden joukkojen rippeet. Etelän tilanne näytti synkentyvän entisestään.
Varenasta etelään holrusilaisten valloittajien mielivallasta saatiin yhä enemmän todisteita. Kun seikkailijat sattumalta onnistuivat pelastamaan vanhan tuttunsa, Myllytornin vanhan ritari Raudricin saatiin myös vahvistus Idamarin synkälle kohtalolle: Enithin pää koristi tätä nykyä Idamarin ja koko itäisen Tutusin käskynhaltijan Matias Harnakin muureja. Enithin turmiosta kiertäneiden huhujen myötä yhä useamman tutusilaisen lordin päättäväisyys oli murtunut, ja Holrusin miehitys tuntui vakiintuneen. Lähtökohdat rauhanneuvotteluihin eivät tuntuneet erityisen lupaavilta.
Lopulta Palon ja Fallon kuitenkin saapuivat Tutusin etelärajalla sijaitsevaan Beresin kaupunkiin, jossa heidän oli määrä tavata demoniritareiden ja velhojen lähetystö. Huolestuneina kovaa vauhtia lähestyvästä talvesta - vaikka oli lokakuun puoliväli, oli lunta jo satanut useampaan kertaan - kaksikko sijoittikin melkoisen osan rahoistaan viljaan, josta saattaisi talvella tulla pulaa. Viljaostokset saatiin sopivasti järjestettyä ennen velhojen lähetystön saapumista ja paluumatkaa takaisin pohjoiseen.
Velhojen lähetystön saavuttua seikkailijat kohtasivat jälleen jo aikaisemmin tapaamansa demoniritarit Trelauksen ja Vernan, jotka eivät olleet unohtaneet Palonin ja Fallonin rohkeutta ja apua Kurarimin kulttia vastaan taisteltaessa. Ikävä kyllä velhot olivat nimittäneet velhojen edustajaksi Trenac Verannoksen, ja seikkailijoille selvisi pian, ettei Verannoksen sukukaan ollut unohtanut Fallon Modredin ja Palon Reysin aiheuttamaa häpeää suvulle. Oli sanomattakin selvää, että seikkailijat välttelivät parhaansa mukaan Trenacia matkallaan pohjoiseen.
Sata mustaa kissaa, kaksi demoniritaria ja velho mukanaan kaksikko sai matkustaa ongelmitta Kantaskiin, jossa neuvottelut Tutusin ja Holrusin välisestä rauhasta oli tarkoitus aloittaa. Matkalla seikkailijat panivat merkille että jos ennusmerkit pitivät paikkansa, niin tänä vuonna talvi kouraisisi ankaralla kädellä pohjoista, ja Tutusissa tavallisemmat, leudot talvet tekisivät tietä pakkaselle ja hyytäville lumimyrskyille.
Varenassa seikkailijat saivat Varenaan saapuneelta Kandarilta tietää miestensä ajavan edelleen takaa horlusilaisia ryöväreitä lännempänä. Fallon ja Palon kuitenkin päättivät, että neuvottelut pohjoisessa olivat nyt tärkeämpiä, varsinkin kun Verna ja Trelaus olivat vihjanneet neuvotteluihin liittyvän enemmän kuin päälle päin näytti.
Kuningas Delaron, herttua Isgimnur ja ritari Aron Modred ottivat vastaan lähetystön ja seikkailijat, ja pian Fallon ja Palon olivat syrjässä neuvotteluista. Saatuaan kuulla, että Iberas Modred oli jäänyt vangiksi Kantaskin kaksoislinnakkeen holrusilaisille joukoille kaksikko kuitenkin aavisteli, ettei heidän osuutensa tapahtumiin ollut vielä täytetty.
Seikkailijoiden ennakkoaavistukset osoittautuivat oikeiksi, kun neuvottelut rauhasta ajautuivat nopeasti umpikujaan. Kuningas Delaronin, Isgimnurin ja Aronin muodostama Tutusin edustajisto ei yksinkertaisesti voinut hyväksyä Holrusia edustaneiden kuningas Vestar Madan ja suurhettua Tybor Engarin vaatimuksia täydellisestä antautumisesta Holrusille. Jopa Holrusin mahtavan armeijan ja etelän olosuhteet huomioonottaen holrusilaisten vaatimukset tuntuivat naurettavilta, varsinkaan kun demoniritareiden ja velhojen sana ei tuntunut painavan Holrusille mitään.
Lopulta Trelaus, Verna ja Trebac pyysivät Fallonin ja Palonin puheilleen, ja paljastivat epäilynsä. Musta huone epäili velho Alman Verannoksen, Kurarimin kulttiin sekaantuneen velhon, paenneen Holrusiin ja hallitsevan nyt vielä selvittämättömästä syystä Holrusin päättäjiä. Trebacin jäljitysloitsut olivat sijoittaneet Almanin Kantaskin kaksoistornien linnakkeeseen, jonne joukko holrusilaisia oli linnoittautunut Tutusilaisia piirittäjiä vastaan. Demoniritarit selittivät, etteivät he tai mustat kissat nykyisessä herkässä tilanteessa voineet sekaantua Holrusin ja Tutusin asioihin aseellisesti, mutta jos tutusilaiset itse vaikkapa surmaisivat velhojenkin hylkäämän luopion ja kulttilaisen, tuskinpa Circolissa suuremmin kyyneleitä vuodatettaisiin. Demoniritareiden ja Trebacin edustaman Verannoksen huoneen palkkion kannustamina ja Trebacin lupaaman suojan rohkaisemina Almanin loitsuja vastaan Palon ja Fallon lupasivat hankkiutua linnaan jo tutuksi käynyttä salareittiä pitkin, ottaa vangiksi Almanin ja hankkia käsiinsä kaikki mahdolliset Kurarimin kulttiin liittyvät esineet - kenties jopa Pirunsydämen amuletin palasen, joita Kurarimin kultilla oli kaksi. Myöhemmin Trebac muutti sopimusta siten, että Verannoksen suvulle häpeää aiheuttaneen Almanin olisi kuoltava, mutta tuskinpa kukaan tosiaan velhopetturin kuolemalle kyyneleitä vuodattaisi.
Hiipiminen linnoitukseen sujui ongelmitta aina muinaisiin velhojen katakombeihin asti päästessä: siellä Palon ja Fallon kohtasivat neljä katakombeja vartioinutta epäkuollut haamua, jotka tähän asti olivat olleet sidottuina Vecis Vardonin tuhoamiin patsaisiin. Haamut tekivät selväksi, että seuraava kuolevainen, joka katakombien rauhaa häiritsisi, maksaisi siitä hengellään; seikkailijat olivat siis ansassa linnoituksessa, sillä katakombien kautta ei olisi pääsyä pois linnakkeesta. Jäljet kertoivat Almanin ainakin käyneen katakombeissa.
Linnoituksessa neuvokkaat seikkailijat onnistuivat kuitenkin neuvottelemaan lannistuneiden holrusilaisten - joita ei paljoakaan linnakkeessa ollut - kanssa sopimuksen. Jos seikkailijoiden onnistuisi päihittää Alman ja tämän esiinmanaama demoni, antautuisivat linnakkeessa olevat holrusilaiset. Vähäväkiset puolustajat olisivat antautuneet jo aikaisemmin, mutta velho oli sen estänyt. Iberasista kyseltäessä holrusilaiset osasivat kertoa vain, että Alman oli käskenyt tuoda Iberasin eteensä linnakkeen valtaistuinsaliin, eikä ritaria oltu sen jälkeen nähty.
Nopean juonen Almanin ja demonin päihittämiseksi kehiteltyään seikkailijat kävivät toimeen ja kohtasivat kulttilaisen linnakkeen valtaistuinsalissa. Fallonin järkytys oli kuitenkin suuri, kun Almania palvelleeksi demoniksi paljastui kukapa muukaan, kuin kammottavan muodonmuutoksen käynyt Iberas: ritarin aikoinaan Kandarilta varastama, Borvariasta löytynyt haarniska oli yhdessä Almanin loitsujen kanssa muuttanut miehen demoniksi. Kyyneleet silmissään Fallon teki lopulta tarvittavan, ja surmasi Demoni-Iberasin, ja luonnottoman musta veri värjäsi pian Tutusin terää.
Fallonin ottaessa yhteen veljensä kanssa Palon laukaisi seikkailijoiden suunnitteleman ansan velhoa vastaan. Alman järkyttyi sen verran Palonin ampuman nuolen sisuksiinsa, että kulttilaisen loitsut oli nopeasti loitsittu, eivätkä seikkailijat edes tarvinneet Trebacin antamaa, magialta suojaavaa vyönsolkea. Ennen kuin Palon ehti hyökätä miekkoineen velhon kimppuun pakeni tämä kuitenkin salista. Fallonin keskittyessä veljensä voittamiseen ei Palon nähnyt muuta mahdollisuutta kuin seurata velhoa alas kellareihin ja lopulta aina hautakatakombeihin saakka, missä vartijoiden haamut osoittivat olleensa tosissaan. Katakombeihin uskaltautunut Alman koki kammottavan kuoleman. Viimeinen muisto velhosta oli Palonin nappaama pala Pirunsydämen amulettia.
Seikkailijoiden voitto Almanista oli katkeransuloinen, sillä "lupaavamman" poikansa menetyksestä mieletön Aron kielsi Fallonin lopullisesti. Seikkailijoiden koitoksetkaan eivät olleet vielä päättyneet; demoniritarit olivat päättäneet, että Pirunsydän oli palasinakin liian vaarallinen Jaconiassa säilytettäväksi, ja kaksi Kurarimilta pelastettua amuletinpalaa pitäisi viedä Kirotulle maalle tuhottavaksi - mutta se on tarina kerrottavaksi toisena päivänä...
Tällä hetkellä näyttää siltä, että viidestoista lokimerkintä tulee olemaan ainakin toviksi viimeinen merkintä Palonin ja Fallonin tarinaa. Saa nähdä, onnistuuko kaksikko tuhoamaan haltuunsa saadut amuletinpalat, vai viekö Kirottu maa voiton kovia kokeneista seikkailijoistamme...
EDIT: Tutusin karttaan päivitetty edellisissä peleissä kohdattuja paikkoja.
lauantai 24. lokakuuta 2009
Arvostelu: Transitions II - The Pirate King (R. A. Salvatore)
The Pirate King on toiseksi uusin kirja Drizzt Do'Urdenista kertovien kirjojen sarjassa. Tällä kertaa Drizzt ei kuitenkaan seikkaile tutun seurueensa kanssa, vaan vaihteeksi Regis kohotetaan jalustalle drowin ja puolituisen seikkaillessa Mithrilsalista aina Jäätulen laaksoon ja Luskaniin. Luskan on tarinan päänäyttämö.
Product Description
Drizzt returns to Luskan, and the Realms will never be the same!
The Arcane Brotherhood has long held the city of Luskan in their power, but when corruption eats away at their ranks, Captain Deudermont comes to the rescue of a city that has become a safe haven for the Sword Coast's most dangerous pirates. But rescuing a city from itself may not be as easy as Deudermont thinks, and when Drizzt can't talk him out of it, he'll be forced to help.
Drizzt is back in action again, and bringing more changes to the Forgotten Realms setting. This all new hardcover adventure will keep Drizzt fans guessing the whole way, with edge-of-your-seat action and plot twists that even the most casual reader of the Forgotten Realms novel line can't afford to miss!
About the Author
R.A. Salvatore has spent so many years winding himself into fantasy worlds that he's still trying to figure out how to unwind. He is the author of more than forty novels and more than a dozen New York Times best sellers, including The Two Swords, which debuted at or near the top of many best seller lists.
Salvatoren ja Drizzt Do'Urdenin parjaaminen on ollut jo varsin kauan "in" fantasiakirjallisuutta lukevien parissa. Drizzt-tarinat - kuten melkoinen osa "roolipelikirjallisuudesta" jota esimerkiksi Forgotten Realms ja Eberron -kirjat edustavat - nähdään usein korkeintaan viihdyttävänä roskakirjallisuutena. On Drizzt Do'Urdenista mitä mieltä tahansa, jopa tällaisen drowmannunvartijaa täysillä! fanittaneen henkilön, kuin minä, on pakko myöntää, että kenties aika on todellakin ajanut ohitse Drizzt Do'Urdenin ja Mithirsalin kumppanusten. Sääli.
The Pirate King käsittelee "Transitions"-aihetta mielestäni sarjan 1-osaa paremmin. Uuden ja vanhan rajoja ylitetään tarinassa monta kertaa, ja minulle lukijana tuli jotenkin sellainen olo, että Salvatore ehkä itsekin Drizztistä kirjoittavana kirjailijana haikailee "vanhoihin hyviin aikoihin". Tarinassa on omaa haikeuttaan, ja kaipuuta yksinkertaisempiin aikoihin. Mutta liian kauas on kuljettu, että nuo ajat voisivat todella koskaan palata. Välillä kirjan haikeus ja esiin nostetut vuoropuhelut ja pohdinnat yksinkertaisemmista, paremmista ajoista kuitenkin osuivat ja upposivat ainakin minuun. Voi Salvatore, miksi sitten et kirjoita niistä Vanhoista hyvistä ajoista, jos me kaikki niitä kaiholla muistelemme?
Kaiken kaikkiaan tarina on ihan mielenkiintoinen, ja poikkeuksellisen harmaasävytteinen dnd-tarinaksi, mutta toisaalta harmaan sävyt ovat hyvin teennäisiä; "hyvikset" ja "pahikset" erottuvat edelleen selkeästi. Tämä toisaalta kuuluu genreen, mutta miksi harmaasävyjä on sitten ylipäätään lähdetty hakemaan?
Kenties joku harmaasävyisiä tarinoita kertomaan tottuneempi kirjailija olisi onnistunut luomaan tarinan sävyistä oikeasti mielenkiintoisen paketin, mutta nyt kirja tuntui vain ristiriitaiselta ja ponnettomalta. Motiivit jäivät epäselviksi tai pinnallisiksi, ja maailma epäuskottavaksi. Okei, Forgotten Realms ja "uskottava" eivät nyt muutenkaan sovi samaan lauseeseen, mutta minä en vain voi hyväksyä, että tarinaa kuljettavana teemana on kaupungissa kärsittävät taudit ja nälänhätä, kun maailmasta samaan aikaan löytyy sadoittain erilaisiin ruokaa luoviin tai parantaviin loitsuihin kykeneviä pappeja, ja jossa jokaiselta sivuhahmolta löytyy maagisia aarteita. Kun tarinassa esiteltiin merkityksetön, tylsä ja yksiulotteinen merirosvo, jolta löytyi likaa hylkivät taikahousut, niin olin viedä kirjan paperinkeräykseen. Loitsut ja velhot: käy. Taika-aseet: ok. Taikanilkkaimet tai lumotut korut ja kivet: hyvä on, hyväksytään nyt nämä vielä. Lukematon määrä erilaisia taikaviittoja, koruja ja vaatteita jokaisella nimetyllä sivuhahmolla - that's it. Ja ne v**un taikahousut!
Minä pidän Drizztistä - ihan oikeasti. Ensimmäiset kaksi trilogiaa hänen ja hänen kumppanustensa seikkailuista loivat ainakin minulle kuvan vaikuttavasta ja mielenkiintoisesta hahmon, joka taistelee verenperintöään vastaan ja pitää kiinni omista ihanteistaan maailmassa, jossa häntä vieroksutaan. Pakko se on kuitenkin myöntää, että tämä uusi - tai no "uusi" ja "uusi" - BDSM-nahkapanssarissaan pomppiva drow ja epäuskottavasta, inflaatiota kärsivästä taikuudestaan kärsivä Forgotten Realms on minulle vieras paikka. Menneeseen ei ole paluuta, ja uusien lukijoiden myötä kiinnostukset muuttuvat, se on fakta - mutta ei kai kukaan oikeasti pidä Drizztin tai Forgotten Realmsin ottamasta suunnasta? Taikahousut, hei! Miettikää nyt.
En halua antaa tälle arvosanaa. Drizzt-faktori pykäisi sitä kuitenkin liian korkeaksi todellisuuteen nähden.
Huomaan, että en itse asiassa oikeastaan arvostele enää kirjaa, vaan jorisen vain omiani Forgotten Realmsin nykytilanteesta. Anteeksi siis osittain väärää vihjaava otsikko. Haukkukaa vaikka kommenteissa valehtelijaksi. :P
Product Description
Drizzt returns to Luskan, and the Realms will never be the same!
The Arcane Brotherhood has long held the city of Luskan in their power, but when corruption eats away at their ranks, Captain Deudermont comes to the rescue of a city that has become a safe haven for the Sword Coast's most dangerous pirates. But rescuing a city from itself may not be as easy as Deudermont thinks, and when Drizzt can't talk him out of it, he'll be forced to help.
Drizzt is back in action again, and bringing more changes to the Forgotten Realms setting. This all new hardcover adventure will keep Drizzt fans guessing the whole way, with edge-of-your-seat action and plot twists that even the most casual reader of the Forgotten Realms novel line can't afford to miss!
About the Author
R.A. Salvatore has spent so many years winding himself into fantasy worlds that he's still trying to figure out how to unwind. He is the author of more than forty novels and more than a dozen New York Times best sellers, including The Two Swords, which debuted at or near the top of many best seller lists.
Salvatoren ja Drizzt Do'Urdenin parjaaminen on ollut jo varsin kauan "in" fantasiakirjallisuutta lukevien parissa. Drizzt-tarinat - kuten melkoinen osa "roolipelikirjallisuudesta" jota esimerkiksi Forgotten Realms ja Eberron -kirjat edustavat - nähdään usein korkeintaan viihdyttävänä roskakirjallisuutena. On Drizzt Do'Urdenista mitä mieltä tahansa, jopa tällaisen drowmannunvartijaa täysillä! fanittaneen henkilön, kuin minä, on pakko myöntää, että kenties aika on todellakin ajanut ohitse Drizzt Do'Urdenin ja Mithirsalin kumppanusten. Sääli.
The Pirate King käsittelee "Transitions"-aihetta mielestäni sarjan 1-osaa paremmin. Uuden ja vanhan rajoja ylitetään tarinassa monta kertaa, ja minulle lukijana tuli jotenkin sellainen olo, että Salvatore ehkä itsekin Drizztistä kirjoittavana kirjailijana haikailee "vanhoihin hyviin aikoihin". Tarinassa on omaa haikeuttaan, ja kaipuuta yksinkertaisempiin aikoihin. Mutta liian kauas on kuljettu, että nuo ajat voisivat todella koskaan palata. Välillä kirjan haikeus ja esiin nostetut vuoropuhelut ja pohdinnat yksinkertaisemmista, paremmista ajoista kuitenkin osuivat ja upposivat ainakin minuun. Voi Salvatore, miksi sitten et kirjoita niistä Vanhoista hyvistä ajoista, jos me kaikki niitä kaiholla muistelemme?
Kaiken kaikkiaan tarina on ihan mielenkiintoinen, ja poikkeuksellisen harmaasävytteinen dnd-tarinaksi, mutta toisaalta harmaan sävyt ovat hyvin teennäisiä; "hyvikset" ja "pahikset" erottuvat edelleen selkeästi. Tämä toisaalta kuuluu genreen, mutta miksi harmaasävyjä on sitten ylipäätään lähdetty hakemaan?
Kenties joku harmaasävyisiä tarinoita kertomaan tottuneempi kirjailija olisi onnistunut luomaan tarinan sävyistä oikeasti mielenkiintoisen paketin, mutta nyt kirja tuntui vain ristiriitaiselta ja ponnettomalta. Motiivit jäivät epäselviksi tai pinnallisiksi, ja maailma epäuskottavaksi. Okei, Forgotten Realms ja "uskottava" eivät nyt muutenkaan sovi samaan lauseeseen, mutta minä en vain voi hyväksyä, että tarinaa kuljettavana teemana on kaupungissa kärsittävät taudit ja nälänhätä, kun maailmasta samaan aikaan löytyy sadoittain erilaisiin ruokaa luoviin tai parantaviin loitsuihin kykeneviä pappeja, ja jossa jokaiselta sivuhahmolta löytyy maagisia aarteita. Kun tarinassa esiteltiin merkityksetön, tylsä ja yksiulotteinen merirosvo, jolta löytyi likaa hylkivät taikahousut, niin olin viedä kirjan paperinkeräykseen. Loitsut ja velhot: käy. Taika-aseet: ok. Taikanilkkaimet tai lumotut korut ja kivet: hyvä on, hyväksytään nyt nämä vielä. Lukematon määrä erilaisia taikaviittoja, koruja ja vaatteita jokaisella nimetyllä sivuhahmolla - that's it. Ja ne v**un taikahousut!
Minä pidän Drizztistä - ihan oikeasti. Ensimmäiset kaksi trilogiaa hänen ja hänen kumppanustensa seikkailuista loivat ainakin minulle kuvan vaikuttavasta ja mielenkiintoisesta hahmon, joka taistelee verenperintöään vastaan ja pitää kiinni omista ihanteistaan maailmassa, jossa häntä vieroksutaan. Pakko se on kuitenkin myöntää, että tämä uusi - tai no "uusi" ja "uusi" - BDSM-nahkapanssarissaan pomppiva drow ja epäuskottavasta, inflaatiota kärsivästä taikuudestaan kärsivä Forgotten Realms on minulle vieras paikka. Menneeseen ei ole paluuta, ja uusien lukijoiden myötä kiinnostukset muuttuvat, se on fakta - mutta ei kai kukaan oikeasti pidä Drizztin tai Forgotten Realmsin ottamasta suunnasta? Taikahousut, hei! Miettikää nyt.
En halua antaa tälle arvosanaa. Drizzt-faktori pykäisi sitä kuitenkin liian korkeaksi todellisuuteen nähden.
Huomaan, että en itse asiassa oikeastaan arvostele enää kirjaa, vaan jorisen vain omiani Forgotten Realmsin nykytilanteesta. Anteeksi siis osittain väärää vihjaava otsikko. Haukkukaa vaikka kommenteissa valehtelijaksi. :P
Jaconian maailmankirja: Kantask
Kantask on sen verran merkittäväksi näyttämöksi peleissämme muodostunut, että se ansainnee jo muutaman sanan. Lisäksi tämä merkintä aloittaa todennäköisesti hyvin epäsäännöllisesti päivittyvän sarjan meidän peleissämme muodostunutta Jaconian maailmankirjaa.
Päivittelen näitä maailmankirjoja sitä mukaa, kun keksin jotain kirjoitettavaa. Vanhatkin merkinnät saattavat saada silloin tällöin päivityksiä. Mutta tässä siis muutama sana Kantaskista (löytyy Tutusin kartasta aika pohjoisesta)
Kantask on Tutusin ja Holrusin rajakukkuloiden pohjoisimmassa laaksossa sijaitseva kauppakaupunki, joka on saanut nimensä laaksoa hallitsevan, velhokuninkaiden aikaisen linnoituksen mukaan. Sen keskeinen sijainti Pohjoisen kauppatien varrella on tehnyt siitä merkittävän ja vauraan rajakaupungin, joka on vaihtanut omistajaa useamman kerran pitkän historiansa aikana.
Velhokuninkaiden edeltävältä ajalta Kantaskin historiasta on vain vähän tietoja, mutta sen tiedetään olleen Holrusin hallitsija Vortan Aranosin läntisin rajalinnake. Kun Vortan sitten Jaconian sisällissodassa menehtyi vihollistensa salajuoniin, jäivät Holrusin velhokuninkaalle uskolliset palvelijat yksin. Useimmat pakenivat Suden autiomaahan, mutta Kantaskin rajalinnakkeen ruhtinas Shathak jäi taistellakseen.
Trubaduurit osavaat kertoa sekä sankaritaruja, että kauhutarinoita Kantaskin edustalla käydyistä taisteluista, joissa velhojen loitsut ja kuolevaisten teräs surmasivat miehiä puolin jos toisin, kunnes kahdensadan päivän lähes taukoamattomien taistelujen päätteeksi Kantaskin väsyneiden ja vähentyneiden puolustajien rintama sortui. Rajalinna vallattiin, ja velhokuninkaille uskollisina pysyneet surmattiin viimeiseen mieheen.
Voittajat kuitenkin olivat vaikuttuneita Shathakin ja hänen palvelijoidensa uskollisuudesta, eikä kaupunkia ja sen alla levittäytyviä Shathakin suvun katakombeja synkkine salaisuuksineen tuhottu. Sen sijaan ne oli tarkoitus vain tutkia ja muurata sen jälkeen umpeen. Epäilemättä velhot uskoivat pääsevänsä käsiksi Aranosin uskollisten palvelijoiden salaisuuksiin, mutta pian taistelut Remus Thesioporusta vastaan Tulathissa vaativat velhojen kaiken huomion, ja Kantaskin salaisuudet unohtuivat ja hautautuivat.
Sisällissodan jälkeen kaupunki pysyi pitkään osana Holrusin valtakuntaa toimien valtakunnan länsirajan vartioasemana ja tärkeänä kauppapaikkana, mutta vuosien 76-96 aikana paimentolaisten aiheuttama uhka sai pohjoisen valtakunnat sellaiseen kaaokseen, että tutusilaisten paroni Aramus Seldorin onnistui ottaa kaupunki haltuun holrusilaisten nenän alta. Kun paimentolaiset sitten oli voitettu, oli paroni Seldor vakiinnuttanut jo asemansa kaupungin uutena hallitsijana, eikä heikentyneellä Holrusilla ollut varaa aloittaa uusia kahnauksia. Kaupunki jäi Tutusin etuvartioksi, ja kaupungin tuotot kulkeutuivat tästä lähin Seldorin suvun ja Tutusin kuninkaan kukkaroihin.
Jokikaupan aseman korostuessa Kantaskin merkitys kauppa-asemana on heikentynyt, mutta ei koskaan täysin kadonnut. Kaupunki on pysynyt vuosisadasta toiseen merkittävänä rajalinnana - ja suosittuna kiistan aiheena - Tutusin ja Holrusin välillä, ja Seldorin suku pysyi yhtenä Tutusin vanhimmista ylimyssuvuista aina viimeisen paronin kuolemaan Holrusin ja Tutusin sodassa vuonna 513. Sen jälkeen kaupunki oli muunmuassa Modredin ritarihuoneen hallinnon alaisena, ja vaihtoi useita kertoja omistajaa verisen sodan aikana.
Kantask on merkittävä kauppakaupunki, ja siten se on vuosisatojen aikana paisunut ulos muureistaan kerran jos toisenkin. Lähiseudun metsät on hakattu jo kauan sitten pois peltojen tieltä, ja hirret on käytetty kaupungin rakennusaineena, samoin kuin kerta toisensa jälkeen hyödyttömäksi osoittautunut kaupunginmuuri, kunnes vuonna 489 paroni Barec Seldor päätti rakentaa kaupungin ympärille vain nimellisen muurin. Kaupungin merkittävimmäksi suojaksi jäikin itse alkuperäistä rajalinnaketta suojaava, velhojenaikainen muuri, johon ei kuolevaisten miesten hakut ja vasarat pystykään.
Kauppa-asemastaan huolimatta kaupunki on omalla tavallaan hyvin vaatimaton ja maalaismainen: useimmat rakennuksista ovat yksinkertaisia, korkeintaan pari kerrosta korkeita rakennelmia, ja elintärkeät pellot alkavat heti kaupungin viimeisimmän ulkomuurin juurelta. Merkittävistä rakennuksista huomattavin on alkuperäinen rajalinnake, mäen laella kohoavat neulamaiset kaksoistornit muureineen. Mäkilinnan juurella levittäytyvät merkittävät Artanten temppelit ja ylimysten ja kauppahuoneiden hienommat asumukset ja varastorakennukset.
Länsikaupunki on rakennettu rahvaan perinteiseen tapaan savitiilistä. Katot ovat pohjoisessa leviäviltä louhoksilta saatavaa saviliusketta, joka on levinnyt suosittuna lähiseudun kaupunkeihin molemminpuolin rajaa. Itäinen kaupunki on uusinta asutusta, ja se on rakennettu etelän kukkuloilta rahdatuista hirsistä. Itäkaupungista löytyy Kantaskin merkittävimmät majatalot, kuten Karmea Karju, Louhikivi ja Keltainen tuoppi, ja kaupunginosa on perinteisesti kauppakaravaanien ja matkustavaisten suosiossa.
Päivittelen näitä maailmankirjoja sitä mukaa, kun keksin jotain kirjoitettavaa. Vanhatkin merkinnät saattavat saada silloin tällöin päivityksiä. Mutta tässä siis muutama sana Kantaskista (löytyy Tutusin kartasta aika pohjoisesta)
Kantask on Tutusin ja Holrusin rajakukkuloiden pohjoisimmassa laaksossa sijaitseva kauppakaupunki, joka on saanut nimensä laaksoa hallitsevan, velhokuninkaiden aikaisen linnoituksen mukaan. Sen keskeinen sijainti Pohjoisen kauppatien varrella on tehnyt siitä merkittävän ja vauraan rajakaupungin, joka on vaihtanut omistajaa useamman kerran pitkän historiansa aikana.
Velhokuninkaiden edeltävältä ajalta Kantaskin historiasta on vain vähän tietoja, mutta sen tiedetään olleen Holrusin hallitsija Vortan Aranosin läntisin rajalinnake. Kun Vortan sitten Jaconian sisällissodassa menehtyi vihollistensa salajuoniin, jäivät Holrusin velhokuninkaalle uskolliset palvelijat yksin. Useimmat pakenivat Suden autiomaahan, mutta Kantaskin rajalinnakkeen ruhtinas Shathak jäi taistellakseen.
Trubaduurit osavaat kertoa sekä sankaritaruja, että kauhutarinoita Kantaskin edustalla käydyistä taisteluista, joissa velhojen loitsut ja kuolevaisten teräs surmasivat miehiä puolin jos toisin, kunnes kahdensadan päivän lähes taukoamattomien taistelujen päätteeksi Kantaskin väsyneiden ja vähentyneiden puolustajien rintama sortui. Rajalinna vallattiin, ja velhokuninkaille uskollisina pysyneet surmattiin viimeiseen mieheen.
Voittajat kuitenkin olivat vaikuttuneita Shathakin ja hänen palvelijoidensa uskollisuudesta, eikä kaupunkia ja sen alla levittäytyviä Shathakin suvun katakombeja synkkine salaisuuksineen tuhottu. Sen sijaan ne oli tarkoitus vain tutkia ja muurata sen jälkeen umpeen. Epäilemättä velhot uskoivat pääsevänsä käsiksi Aranosin uskollisten palvelijoiden salaisuuksiin, mutta pian taistelut Remus Thesioporusta vastaan Tulathissa vaativat velhojen kaiken huomion, ja Kantaskin salaisuudet unohtuivat ja hautautuivat.
Sisällissodan jälkeen kaupunki pysyi pitkään osana Holrusin valtakuntaa toimien valtakunnan länsirajan vartioasemana ja tärkeänä kauppapaikkana, mutta vuosien 76-96 aikana paimentolaisten aiheuttama uhka sai pohjoisen valtakunnat sellaiseen kaaokseen, että tutusilaisten paroni Aramus Seldorin onnistui ottaa kaupunki haltuun holrusilaisten nenän alta. Kun paimentolaiset sitten oli voitettu, oli paroni Seldor vakiinnuttanut jo asemansa kaupungin uutena hallitsijana, eikä heikentyneellä Holrusilla ollut varaa aloittaa uusia kahnauksia. Kaupunki jäi Tutusin etuvartioksi, ja kaupungin tuotot kulkeutuivat tästä lähin Seldorin suvun ja Tutusin kuninkaan kukkaroihin.
Jokikaupan aseman korostuessa Kantaskin merkitys kauppa-asemana on heikentynyt, mutta ei koskaan täysin kadonnut. Kaupunki on pysynyt vuosisadasta toiseen merkittävänä rajalinnana - ja suosittuna kiistan aiheena - Tutusin ja Holrusin välillä, ja Seldorin suku pysyi yhtenä Tutusin vanhimmista ylimyssuvuista aina viimeisen paronin kuolemaan Holrusin ja Tutusin sodassa vuonna 513. Sen jälkeen kaupunki oli muunmuassa Modredin ritarihuoneen hallinnon alaisena, ja vaihtoi useita kertoja omistajaa verisen sodan aikana.
Kantask on merkittävä kauppakaupunki, ja siten se on vuosisatojen aikana paisunut ulos muureistaan kerran jos toisenkin. Lähiseudun metsät on hakattu jo kauan sitten pois peltojen tieltä, ja hirret on käytetty kaupungin rakennusaineena, samoin kuin kerta toisensa jälkeen hyödyttömäksi osoittautunut kaupunginmuuri, kunnes vuonna 489 paroni Barec Seldor päätti rakentaa kaupungin ympärille vain nimellisen muurin. Kaupungin merkittävimmäksi suojaksi jäikin itse alkuperäistä rajalinnaketta suojaava, velhojenaikainen muuri, johon ei kuolevaisten miesten hakut ja vasarat pystykään.
Kauppa-asemastaan huolimatta kaupunki on omalla tavallaan hyvin vaatimaton ja maalaismainen: useimmat rakennuksista ovat yksinkertaisia, korkeintaan pari kerrosta korkeita rakennelmia, ja elintärkeät pellot alkavat heti kaupungin viimeisimmän ulkomuurin juurelta. Merkittävistä rakennuksista huomattavin on alkuperäinen rajalinnake, mäen laella kohoavat neulamaiset kaksoistornit muureineen. Mäkilinnan juurella levittäytyvät merkittävät Artanten temppelit ja ylimysten ja kauppahuoneiden hienommat asumukset ja varastorakennukset.
Länsikaupunki on rakennettu rahvaan perinteiseen tapaan savitiilistä. Katot ovat pohjoisessa leviäviltä louhoksilta saatavaa saviliusketta, joka on levinnyt suosittuna lähiseudun kaupunkeihin molemminpuolin rajaa. Itäinen kaupunki on uusinta asutusta, ja se on rakennettu etelän kukkuloilta rahdatuista hirsistä. Itäkaupungista löytyy Kantaskin merkittävimmät majatalot, kuten Karmea Karju, Louhikivi ja Keltainen tuoppi, ja kaupunginosa on perinteisesti kauppakaravaanien ja matkustavaisten suosiossa.
maanantai 19. lokakuuta 2009
Arvostelu: Best Served Cold (Joe Abercrombie)
En tiedä, johtuiko Joe Abercrombien Best Served Cold -kirjan erinomaisuus siitä, että kyseessä oli yksinkertaisesti hiton hyvä kirja, vaiko siitä, että edellinen lukemani kirja aiheutti inhonväristyksiä.
Springtime in Styria. And that means war.
There have been nineteen years of blood. The ruthless Grand Duke Orso is locked in a vicious struggle with the squabbling League of Eight, and between them they have bled the land white. Armies march, heads roll and cities burn, while behind the scenes bankers, priests and older, darker powers play a deadly game to choose who will be king.
War may be hell but for Monza Murcatto, the Snake of Talins, the most feared and famous mercenary in Duke Orso's employ, it's a damn good way of making money too. Her victories have made her popular - a shade too popular for her employer's taste. Betrayed and left for dead, Murcatto's reward is a broken body and a burning hunger for vengeance. Whatever the cost, seven men must die.
Her allies include Styria's least reliable drunkard, Styria's most treacherous poisoner, a mass-murderer obsessed with numbers and a Northman who just wants to do the right thing. Her enemies number the better half of the nation. And that's all before the most dangerous man in the world is dispatched to hunt her down and finish the job Duke Orso started...
Springtime in Styria. And that means revenge.
BEST SERVED COLD is the new standalone novel set in the world of Joe Abercrombie's First Law Trilogy.
About the Author
Joe Abercrombie is a freelance film editor, working mostly on documentaries and live music events for bands from Coldplay to Iron Maiden. He lives and works in London. He was nominated for the 2008 John W. Campbell Award for Best New Writer. Visit Joe Abercrombie online at www.joeabercrombie.com.
Kirjasta, josta piti, on huomattavasti vaikeampi kirjoittaa arviota, joten tyydynpä lähinnä sanomaan: Fantasiakirjallisuuden lukijat, lukekaa Abercrombieta! Hän kuuluu siihen samaan "uuden virran" kastiin, joka ei tyydy uudelleenkierrättämään vanhoja kliseitä, vaan vaivautuu keksimään jotain *gasp* uutta tarinoihinsa. Hänen hahmoistaan yksikään ei ole yksiulotteinen stereotyyppi. Mustavalkoisuus on kaukana Abercrombien tarinoista; pikemminkin Best Served Cold on väritetty harmaan eri sävyillä - sieltä tummemmasta päästä harmaata.
Täytyy nyt rehellisesti sanoa, että en keksi kirjasta oikein mitään pahaa sanottavaa. Jotkut ovat kritisoineet että Abercrombien tarinat ovat liian synkkiä, ja että ne eivät oikeastaan ole enää fantasiaa - noh, ihmislihan syömisestä voimaa saavat vampyyrimuumiovelhot ja demonien pirullista taikuutta käyttävät taikurit kirjassa ovat eri mieltä. Synkkä tarina on, siitä ei pääse mihinkään, enkä usko ihan heti pystyväni Best Served Coldia uudelleen lukemaan, mutta juuri tuo synkkyys erottaa Abercrombien tusinafantasiaa tarjoilevista tehtailijoista. Älkääkä ymmärtäkö väärin: joskus on aivan mahtavaa lukea eräästä drowmannunvartijasta ja hänen kuolemattomista tovereistaan, mutta kyllähän Abercrombien Monza, Shivers, Friendly, Logen, Byaz ja Nicomo Cosca ovat ihan eri sarjassa awesome-faktorilla mitattuna...
The First Law -trilogian jo aikaisemmin lukeneneena oli mukava törmätä tässä itsenäisessä teoksessa muutamiin vanhoihin tuttuihin aikaisemmista tarinoista. En mainitse ketään nimeltä sillä eräs blogiani lukeva ystäväni on aloittamaisillaan juuri The First Law -trilogian, enkä halua spoilata tarinaa hänelle.
Yksi asia kirjassa jäi vaivaamaan: Shenkt jäi minulle arvoitukseksi. Oliko hän uusi hahmo, vai joku, jonka ohitin First Lawissa olankohautuksella? Jos joku on kirjat lukenut, ja osaa kertoa minulle, esiintyikö Shenkt jo aikaisemmissa kirjoissa vai oliko hän täysin uusi tuttavuus. Ilmeisesti hän on ollut ennen Juvensin oppipoikia ja siten vähintään yhtä vahva kuin Byaz, mutta miten hän tunsi Shylo Vitarin? Shenktiin liittyi kirjassa hieman liikaa arvoituksia minun makuuni, mutta onneksi hän oli vain sivuhahmo, eikä siten vienyt parkettia paremmin pohjustetuilta hahmoilta kirjassa.
Tälle kirjalle antaisin helposti kiitettävän arvosanan, ehkä 9,5 tai jopa 10.
Kyllä, minusta kirja oli niin hyvä.
Springtime in Styria. And that means war.
There have been nineteen years of blood. The ruthless Grand Duke Orso is locked in a vicious struggle with the squabbling League of Eight, and between them they have bled the land white. Armies march, heads roll and cities burn, while behind the scenes bankers, priests and older, darker powers play a deadly game to choose who will be king.
War may be hell but for Monza Murcatto, the Snake of Talins, the most feared and famous mercenary in Duke Orso's employ, it's a damn good way of making money too. Her victories have made her popular - a shade too popular for her employer's taste. Betrayed and left for dead, Murcatto's reward is a broken body and a burning hunger for vengeance. Whatever the cost, seven men must die.
Her allies include Styria's least reliable drunkard, Styria's most treacherous poisoner, a mass-murderer obsessed with numbers and a Northman who just wants to do the right thing. Her enemies number the better half of the nation. And that's all before the most dangerous man in the world is dispatched to hunt her down and finish the job Duke Orso started...
Springtime in Styria. And that means revenge.
BEST SERVED COLD is the new standalone novel set in the world of Joe Abercrombie's First Law Trilogy.
About the Author
Joe Abercrombie is a freelance film editor, working mostly on documentaries and live music events for bands from Coldplay to Iron Maiden. He lives and works in London. He was nominated for the 2008 John W. Campbell Award for Best New Writer. Visit Joe Abercrombie online at www.joeabercrombie.com.
Kirjasta, josta piti, on huomattavasti vaikeampi kirjoittaa arviota, joten tyydynpä lähinnä sanomaan: Fantasiakirjallisuuden lukijat, lukekaa Abercrombieta! Hän kuuluu siihen samaan "uuden virran" kastiin, joka ei tyydy uudelleenkierrättämään vanhoja kliseitä, vaan vaivautuu keksimään jotain *gasp* uutta tarinoihinsa. Hänen hahmoistaan yksikään ei ole yksiulotteinen stereotyyppi. Mustavalkoisuus on kaukana Abercrombien tarinoista; pikemminkin Best Served Cold on väritetty harmaan eri sävyillä - sieltä tummemmasta päästä harmaata.
Täytyy nyt rehellisesti sanoa, että en keksi kirjasta oikein mitään pahaa sanottavaa. Jotkut ovat kritisoineet että Abercrombien tarinat ovat liian synkkiä, ja että ne eivät oikeastaan ole enää fantasiaa - noh, ihmislihan syömisestä voimaa saavat vampyyrimuumiovelhot ja demonien pirullista taikuutta käyttävät taikurit kirjassa ovat eri mieltä. Synkkä tarina on, siitä ei pääse mihinkään, enkä usko ihan heti pystyväni Best Served Coldia uudelleen lukemaan, mutta juuri tuo synkkyys erottaa Abercrombien tusinafantasiaa tarjoilevista tehtailijoista. Älkääkä ymmärtäkö väärin: joskus on aivan mahtavaa lukea eräästä drowmannunvartijasta ja hänen kuolemattomista tovereistaan, mutta kyllähän Abercrombien Monza, Shivers, Friendly, Logen, Byaz ja Nicomo Cosca ovat ihan eri sarjassa awesome-faktorilla mitattuna...
The First Law -trilogian jo aikaisemmin lukeneneena oli mukava törmätä tässä itsenäisessä teoksessa muutamiin vanhoihin tuttuihin aikaisemmista tarinoista. En mainitse ketään nimeltä sillä eräs blogiani lukeva ystäväni on aloittamaisillaan juuri The First Law -trilogian, enkä halua spoilata tarinaa hänelle.
Yksi asia kirjassa jäi vaivaamaan: Shenkt jäi minulle arvoitukseksi. Oliko hän uusi hahmo, vai joku, jonka ohitin First Lawissa olankohautuksella? Jos joku on kirjat lukenut, ja osaa kertoa minulle, esiintyikö Shenkt jo aikaisemmissa kirjoissa vai oliko hän täysin uusi tuttavuus. Ilmeisesti hän on ollut ennen Juvensin oppipoikia ja siten vähintään yhtä vahva kuin Byaz, mutta miten hän tunsi Shylo Vitarin? Shenktiin liittyi kirjassa hieman liikaa arvoituksia minun makuuni, mutta onneksi hän oli vain sivuhahmo, eikä siten vienyt parkettia paremmin pohjustetuilta hahmoilta kirjassa.
Tälle kirjalle antaisin helposti kiitettävän arvosanan, ehkä 9,5 tai jopa 10.
Kyllä, minusta kirja oli niin hyvä.
lauantai 17. lokakuuta 2009
13. Praedor-sessio: Miradin Mahtavat Puolustajat
Vuosi 513 Valiarin aikaa, syys-lokakuu
Koska seikkailijoilla ei ollut tarkkaa tietoaa Miradiin suuntaavien holrusilaisten aikataulusta, päättivät he suunnata mahdollisimman nopeasti Verana-nimiseen kaupunkiin hakemaan joukkonsa, kun taas seikkailijoita auttanut Jorum Engelinpoika lähetettiin viemään sanaa Solamnurissa taisteleville Tutusin joukoille. Fallon ja Palon toivottivat vuoristolaiselle hyvää matkaa ja suuntasivat itse etelään toivoen, että heidän joukkonsa olisivat siellä, minne ne oli odottamaan komennettu.
Matka sujui ongelmitta, mutta öiden koleus sai huolestuneet seikkailijat tajuamaan, että talvi saattaisi yllättävään sotivan Tutusin nopeammin, kuin alunperin oltiin tajuttukaan. Bansamorin kautta kulkeneet seikkailijat kuitenkin rohkaistuivat, kun kuulivat Kantaskissa Iberasin ja Isgimnurin saaneen voiton Holrusin pohjoisesta armeijasta, ja ajaneen holrusilaiset takaisin rajakukkuloiden itäpuolelle. Kantask oli edelleen Holrusin joukkojen hallussa, mutta Edekin herttua piiritti jälleen kaupunkia, joten epäilemättä se olisi pian tutusilaisten hallussa.
Bansamorissa seikkailijat ostivat myös melkoisen määrän tarvikkeita kuljetettavaksi Miradiin; miekoista, jousista, panssareista ja keihäistä olisi varmasti apua kaupungin puolustuksessa.
Veranassa seikkailijat tapasivat paitsi omat joukkonsa, niin miehiä etelään avuksi hakemaan tulleen kreivi Enithin, joka oli edelleen oma paskapäinen itsensä. Veranan kreivi Androsin ja Enithin kanssa päästiin kuitenkin yhteisymmärrykseen, ja lähtipä Adros ja Enith jopa Palonin ja Fallonin mukaan Miradia auttamaan, vaikka suurin osa Veranan huomattavista asevoimista jäikin kotiseutua puolustamaan. Etelän tapahtumista Enith osasi kertoa Idamaria edelleen piiritettävän holrusilaisten toimesta, samoin kuin monta muutakin tärkeää kaupunkia ja linnoitusta. Myös Enithin koti Skel oli kaatunut, ja kreivi miehineen oli jatkanut taistelua rajakukkuloiden metsistä käsin. Apuaan vastaan Enith halusikin joukkoja itselleenkin avuksi lyömään holrusilaiset koirat takaisin omalle puolelleen rajaa.
Matkalla pohjoiseen Fallonilla ja Enithillä oli useita erimielisyyksiä niin joukkojen johtamiseen ja kuriin liittyvissä asioissa. Joka kerta kreivi kuitenkin antoi Modredin suvun ritarille periksi, vaikkei tilanteesta kovin tyytyväinen näyttänyt olevankaan. Herttua Isgimnurin valtakirjasta koskien joukkojen johtajuutta oli kuitenkin hyötyä.
Palon ja parikymmentä tiedustelijaa lähtivät edeltä käsin pohjoista ja Miradin kauppareittiä kohti, ja kokivat matkalla paitsi röyhkeiksi käyneiden susien tihutöitä, kuin Miradiin saapuessaan kaupunkilaisten röyhkeydenkin. Palon kuitenkin vain ilmoitti tyynen rauhallisesti armeijan olevan matkalla kaupunkiin, ja lähti itse tiedustelemaan itään vihollisen etujoukkojen varalta. Tiedustelusta olikin hyötyä, sillä Palon löysi kuin löysikin kaakosta saapuvan armeijan osan, ja palasi parahiksi Miradiin armeijan saapuessa varoittamaan. Valmistelut kaupungin puolustukseen aloitettiin, joskin kaupunkia hallitseva kauppakiltojen, papiston ja käsityöläisten neuvosto olisi halunnut odottaa holrusilaisten aikeita ennen nostoväen kutsua ja puolustuksen valmistelua. Fallon tovereineen pysyi kuitenkin kovana, ja syystäkin, sillä pian seikkailijat ja Miradin asukkaat huomasivat olevansa piiritetyssä kaupungissa.
Seuraavien päivien ajan tehtiin paitsi valmisteluja hyökkääjien pääjoukkoa vastaan, niin myös siivottiin kaupungin ympäristössä kulkevia vihollisen tiedustelijoita. Armeijan pääjoukon saapuessa komentajansa Elior Vadarin johtamana puolustajat koettivat käydä muutamia neuvotteluja kaupungin kohtalosta, mutta loppujen lopuksi kaupungin itäpuoli piiritettiin ja vihollinen aloitti piiritystornien, katapulttien ja valtaustikkaiden rakennuksen ja hyökkäykset lähistön maaseudulle.
Kaiken kaikkiaan Miradin puolustajat olivat kuitenkin toiveikkaita: kaupungin viljamakasiinit olivat täynnä, ja jos piiritys venyisi äärettömiin niin Holrusin joukot joutuisivat taistelemaan paitsi mahdollisia pohjoisesta tulevia apujoukkoja, niin myös nälkää ja kylmää vastaan. Tämän näytti myös Vadar tajuavan, sillä hyökkäykset kaupunkia vastaan aloitettiin saman tien kun piirityskalusto vain oli saatu valmiiksi.
Kolme kertaa Vadar yritti murtaa kaupungin puolustuksen, ja kolme kertaa Midarin joukot löivät holrusilaiset takaisin. Puolustajat kärsivät kovia tappioita, mutta niin sai hyökkäyksistä maksaa myös vihollinenkin, ja Holrusin taistelijoita kaatui niin kaupungin muureilla kuin maaseudulla käydyissä kahakoissakin. Sankareita kohosi puolin jos toisinkin, ja lähes vihollisina Miradiin tulleet Enith, Fallon ja Palon huomasivat, että yhteinen vihollinen voi luoda erikoisia liittolaisuussuhteita.
Lopulta, kun viimeinen suurhyökkäyskin oli epäonnistunut, ja Elior oli menettänyt kestämättömän paljon sotureita (lähes kaiken nostoväen ja melkoisen osan raskaista ratsujoukoistaan), ehdotti hän viimeisenä epätoivoisena tekonaan muinaista haastetta puolustajien ja hyökkääjien välille: kolme hyökkääjien soturia vastaan puolustajien kolme taistelijaa, ja voittaja saisi kaupungin. Eliorin vielä loukattua Fallonin kunniaa lähtivät Enith, Fallon ja Palon Elioria ja tämän kahta avustajaa vastaan taistelukentälle.
Verinen taistelu vaati lähes Palonin hengen, mutta lopulta Elior Vadar joutui antautumaan: Enith oli surmannut kaksi holrusilaisten taistelijaa, ja Fallon pakotti pitkän ja raskaan taistelun päätteeksi Vadarin antautumaan ja peräytymään. Kaupungin piiritys oli kunniakkaasti ohi, ja Palon ja Fallon olivat jälleen todistaneet kyvykkyytensä - tällä kertaa myös kreivi Enithille.
Kunhan Palon vain parantuisi saamistaan haavoista, jotka epäilemättä vaivaisivat häntä vielä pitkään taistelun jälkeenkin, olisi seikkailijoiden kuitenkin tehtävä päätöksiä. Lähtisivätkö he etelään, kreivi Enithin avuksi holrusilaisia valloittajia vastaan taistelemaan, kuten Isgimnur alunperin komensi, vaiko pohjoiseen herttua Isgimnuria Kantaskin piirityksessä avustamaan. Kun seikkailijat olivat vielä onnistuneet keräämään oman, 100 hengen joukon palkkasotureista väläytti Fallon myös mahdollisuutta jatkaa Miradissa alkanutta voittojen sarjaa hyökkäämällä perääntyvän Vadarin armeijan perässä Holrusiin tai holrusilaisten valloittamille alueille Tutusia.
Massataistelusäännöt tuli jälleen testattua, ja hyviksi todettua. Seikkailijat keksivät hyviä suunnitelmia taistelua varten, ja improvisoivat hyvin taistelussakin tulleisiin yllättäviin käänteisiin. PJ:nä oli mukava pelata erityisesti Enithiä, joka toisaalta on melkoisen kusipäinen hahmo, mutta toisaalta kunniallinen valtakunnan palvelija ja rohkea soturi. Fallon osoitti kunniallisuutensa taistelukentällä, ja karman laki palkitsikin hänet lopulta voitolla Eliorista ja iloiseksi yllätykseksi Paloninkin henki onnistuttiin sääntöjä melkein täydellisesti noudattaen pelastamaan.
Koska kokemusta on unohdettu pari sessiota jakaa, niin päätimme lopuksi kohottaa seikkailijoiden taitoja hieman poikkeuksellisella tavalla: pelaajat heittivät taitotarkistukset lähes kaikista taidoista, ja ne taitoheitot, jotka onnistuivat, kohottivat kyseistä taitoa yhdellä. Näin tehtiin siis lähes kaikille taidoille, muutamia, kuten esimerkiksi Alkemiaa ja vastaavia lukuunottamatta. Ja kyllähän ainakin osa taidoista kohosikin... Lisäksi seikkailijat saivat kyllä voittoisalla toiminnallaan mainetta Miradin seudulla tutusilaisen elämäntavan puolustajina ja rohkeina sotureina.
Lisäksi otimme käyttöön sääntömuutoksen, että Väistö-taitoarvo on suoraan hahmon ketteryys. Kenties tämä rohkaisee käyttämään joissain tilanteissa myös Väistöä taistelussa ja eri tilanteissa. Katsotaan kuinka toimii. Ainahan tämänkin voi perua, jos homma ei toimi.
Koska seikkailijoilla ei ollut tarkkaa tietoaa Miradiin suuntaavien holrusilaisten aikataulusta, päättivät he suunnata mahdollisimman nopeasti Verana-nimiseen kaupunkiin hakemaan joukkonsa, kun taas seikkailijoita auttanut Jorum Engelinpoika lähetettiin viemään sanaa Solamnurissa taisteleville Tutusin joukoille. Fallon ja Palon toivottivat vuoristolaiselle hyvää matkaa ja suuntasivat itse etelään toivoen, että heidän joukkonsa olisivat siellä, minne ne oli odottamaan komennettu.
Matka sujui ongelmitta, mutta öiden koleus sai huolestuneet seikkailijat tajuamaan, että talvi saattaisi yllättävään sotivan Tutusin nopeammin, kuin alunperin oltiin tajuttukaan. Bansamorin kautta kulkeneet seikkailijat kuitenkin rohkaistuivat, kun kuulivat Kantaskissa Iberasin ja Isgimnurin saaneen voiton Holrusin pohjoisesta armeijasta, ja ajaneen holrusilaiset takaisin rajakukkuloiden itäpuolelle. Kantask oli edelleen Holrusin joukkojen hallussa, mutta Edekin herttua piiritti jälleen kaupunkia, joten epäilemättä se olisi pian tutusilaisten hallussa.
Bansamorissa seikkailijat ostivat myös melkoisen määrän tarvikkeita kuljetettavaksi Miradiin; miekoista, jousista, panssareista ja keihäistä olisi varmasti apua kaupungin puolustuksessa.
Veranassa seikkailijat tapasivat paitsi omat joukkonsa, niin miehiä etelään avuksi hakemaan tulleen kreivi Enithin, joka oli edelleen oma paskapäinen itsensä. Veranan kreivi Androsin ja Enithin kanssa päästiin kuitenkin yhteisymmärrykseen, ja lähtipä Adros ja Enith jopa Palonin ja Fallonin mukaan Miradia auttamaan, vaikka suurin osa Veranan huomattavista asevoimista jäikin kotiseutua puolustamaan. Etelän tapahtumista Enith osasi kertoa Idamaria edelleen piiritettävän holrusilaisten toimesta, samoin kuin monta muutakin tärkeää kaupunkia ja linnoitusta. Myös Enithin koti Skel oli kaatunut, ja kreivi miehineen oli jatkanut taistelua rajakukkuloiden metsistä käsin. Apuaan vastaan Enith halusikin joukkoja itselleenkin avuksi lyömään holrusilaiset koirat takaisin omalle puolelleen rajaa.
Matkalla pohjoiseen Fallonilla ja Enithillä oli useita erimielisyyksiä niin joukkojen johtamiseen ja kuriin liittyvissä asioissa. Joka kerta kreivi kuitenkin antoi Modredin suvun ritarille periksi, vaikkei tilanteesta kovin tyytyväinen näyttänyt olevankaan. Herttua Isgimnurin valtakirjasta koskien joukkojen johtajuutta oli kuitenkin hyötyä.
Palon ja parikymmentä tiedustelijaa lähtivät edeltä käsin pohjoista ja Miradin kauppareittiä kohti, ja kokivat matkalla paitsi röyhkeiksi käyneiden susien tihutöitä, kuin Miradiin saapuessaan kaupunkilaisten röyhkeydenkin. Palon kuitenkin vain ilmoitti tyynen rauhallisesti armeijan olevan matkalla kaupunkiin, ja lähti itse tiedustelemaan itään vihollisen etujoukkojen varalta. Tiedustelusta olikin hyötyä, sillä Palon löysi kuin löysikin kaakosta saapuvan armeijan osan, ja palasi parahiksi Miradiin armeijan saapuessa varoittamaan. Valmistelut kaupungin puolustukseen aloitettiin, joskin kaupunkia hallitseva kauppakiltojen, papiston ja käsityöläisten neuvosto olisi halunnut odottaa holrusilaisten aikeita ennen nostoväen kutsua ja puolustuksen valmistelua. Fallon tovereineen pysyi kuitenkin kovana, ja syystäkin, sillä pian seikkailijat ja Miradin asukkaat huomasivat olevansa piiritetyssä kaupungissa.
Seuraavien päivien ajan tehtiin paitsi valmisteluja hyökkääjien pääjoukkoa vastaan, niin myös siivottiin kaupungin ympäristössä kulkevia vihollisen tiedustelijoita. Armeijan pääjoukon saapuessa komentajansa Elior Vadarin johtamana puolustajat koettivat käydä muutamia neuvotteluja kaupungin kohtalosta, mutta loppujen lopuksi kaupungin itäpuoli piiritettiin ja vihollinen aloitti piiritystornien, katapulttien ja valtaustikkaiden rakennuksen ja hyökkäykset lähistön maaseudulle.
Kaiken kaikkiaan Miradin puolustajat olivat kuitenkin toiveikkaita: kaupungin viljamakasiinit olivat täynnä, ja jos piiritys venyisi äärettömiin niin Holrusin joukot joutuisivat taistelemaan paitsi mahdollisia pohjoisesta tulevia apujoukkoja, niin myös nälkää ja kylmää vastaan. Tämän näytti myös Vadar tajuavan, sillä hyökkäykset kaupunkia vastaan aloitettiin saman tien kun piirityskalusto vain oli saatu valmiiksi.
Kolme kertaa Vadar yritti murtaa kaupungin puolustuksen, ja kolme kertaa Midarin joukot löivät holrusilaiset takaisin. Puolustajat kärsivät kovia tappioita, mutta niin sai hyökkäyksistä maksaa myös vihollinenkin, ja Holrusin taistelijoita kaatui niin kaupungin muureilla kuin maaseudulla käydyissä kahakoissakin. Sankareita kohosi puolin jos toisinkin, ja lähes vihollisina Miradiin tulleet Enith, Fallon ja Palon huomasivat, että yhteinen vihollinen voi luoda erikoisia liittolaisuussuhteita.
Lopulta, kun viimeinen suurhyökkäyskin oli epäonnistunut, ja Elior oli menettänyt kestämättömän paljon sotureita (lähes kaiken nostoväen ja melkoisen osan raskaista ratsujoukoistaan), ehdotti hän viimeisenä epätoivoisena tekonaan muinaista haastetta puolustajien ja hyökkääjien välille: kolme hyökkääjien soturia vastaan puolustajien kolme taistelijaa, ja voittaja saisi kaupungin. Eliorin vielä loukattua Fallonin kunniaa lähtivät Enith, Fallon ja Palon Elioria ja tämän kahta avustajaa vastaan taistelukentälle.
Verinen taistelu vaati lähes Palonin hengen, mutta lopulta Elior Vadar joutui antautumaan: Enith oli surmannut kaksi holrusilaisten taistelijaa, ja Fallon pakotti pitkän ja raskaan taistelun päätteeksi Vadarin antautumaan ja peräytymään. Kaupungin piiritys oli kunniakkaasti ohi, ja Palon ja Fallon olivat jälleen todistaneet kyvykkyytensä - tällä kertaa myös kreivi Enithille.
Kunhan Palon vain parantuisi saamistaan haavoista, jotka epäilemättä vaivaisivat häntä vielä pitkään taistelun jälkeenkin, olisi seikkailijoiden kuitenkin tehtävä päätöksiä. Lähtisivätkö he etelään, kreivi Enithin avuksi holrusilaisia valloittajia vastaan taistelemaan, kuten Isgimnur alunperin komensi, vaiko pohjoiseen herttua Isgimnuria Kantaskin piirityksessä avustamaan. Kun seikkailijat olivat vielä onnistuneet keräämään oman, 100 hengen joukon palkkasotureista väläytti Fallon myös mahdollisuutta jatkaa Miradissa alkanutta voittojen sarjaa hyökkäämällä perääntyvän Vadarin armeijan perässä Holrusiin tai holrusilaisten valloittamille alueille Tutusia.
Massataistelusäännöt tuli jälleen testattua, ja hyviksi todettua. Seikkailijat keksivät hyviä suunnitelmia taistelua varten, ja improvisoivat hyvin taistelussakin tulleisiin yllättäviin käänteisiin. PJ:nä oli mukava pelata erityisesti Enithiä, joka toisaalta on melkoisen kusipäinen hahmo, mutta toisaalta kunniallinen valtakunnan palvelija ja rohkea soturi. Fallon osoitti kunniallisuutensa taistelukentällä, ja karman laki palkitsikin hänet lopulta voitolla Eliorista ja iloiseksi yllätykseksi Paloninkin henki onnistuttiin sääntöjä melkein täydellisesti noudattaen pelastamaan.
Koska kokemusta on unohdettu pari sessiota jakaa, niin päätimme lopuksi kohottaa seikkailijoiden taitoja hieman poikkeuksellisella tavalla: pelaajat heittivät taitotarkistukset lähes kaikista taidoista, ja ne taitoheitot, jotka onnistuivat, kohottivat kyseistä taitoa yhdellä. Näin tehtiin siis lähes kaikille taidoille, muutamia, kuten esimerkiksi Alkemiaa ja vastaavia lukuunottamatta. Ja kyllähän ainakin osa taidoista kohosikin... Lisäksi seikkailijat saivat kyllä voittoisalla toiminnallaan mainetta Miradin seudulla tutusilaisen elämäntavan puolustajina ja rohkeina sotureina.
Lisäksi otimme käyttöön sääntömuutoksen, että Väistö-taitoarvo on suoraan hahmon ketteryys. Kenties tämä rohkaisee käyttämään joissain tilanteissa myös Väistöä taistelussa ja eri tilanteissa. Katsotaan kuinka toimii. Ainahan tämänkin voi perua, jos homma ei toimi.
tiistai 13. lokakuuta 2009
Arvostelu: Dragon Age: The Stolen Throne (David Gaider)
Luen kirjoja jonkin verran; ei niin paljoa kuin "wanhoina hywinä aikoina", jolloin se oli kirja/päivä, mutta jonkun verran kumminkin. Ajattelinkin, että nyt olisi hyvä aika kirjoittaa lyhyt arvio muutamasta kirjasta, jotka tilasin Adlibris.comista viime viikolla. Kirjat olivat tulevaan Dragon Age -tietokoneroolipelin/pöytäroolipelin maailmaan sijoittuva Dragon Age: The Stolen Throne David Gaiderilta, Joe Abercrombien The First Law -trilogiasta tuttuun maailmaan sijoittuva Best Served Cold ja R.A Salvatoren Pirate King, Transitions -trilogian toinen osa.
Tällä kertaa paneudun Dragon Age: The Stolen Throne -kirjaan, kun se nyt tuli mielenkiinnosta noista luettuna ensimmäisenä. Pyrin pitämään spoilerit mahdollisesti kirjaan joskus tutustuville mahdollisimman vähäisinä.
Olen seurannut jonkin verran niin Dragon Age: Origin -tietokoneroolipelin kuin maailmasta Green Roninin toimesta julkaistavan pöytäroolipelin kehitystä, ja maailman hehkuttaminen "synkän eeppisenä fantasiana" sai ainakin minun mielenkiintoni heräämään. Odotukset kirjan - tai ainakin sen maailman - suhteen olivat siis tietynlaiset; ehkä George Martinin Tulen ja Jään laulun kaltaista menoa, tai ehkä enemmän Abercrombieta.
Tosin jo kannen perusteella pystyi arvelemaan, minkälaista viihdettä todennäköisesti on luvassa, eikä se arvio kyllä kauas kirjan laadusta jäänyt.
"The thrilling prequel to Dragon Age: Origins, the hit role-playing video game from award-winning developer BioWare!
Dragon Age: The Stolen Throne
After his mother, the beloved Rebel Queen, is betrayed and murdered by her own faithless lords, young Maric becomes the leader of a rebel army attempting to free his nation from the control of a foreign tyrant.
His countrymen live in fear; his commanders consider him untested; and his only allies are Loghain, a brash young outlaw who saved his life, and Rowan, the beautiful warrior maiden promised to him since birth. Surrounded by spies and traitors, Maric must find a way to not only survive but achieve his ultimate destiny: Ferelden’s freedom and the return of his line to the stolen throne.
David Gaider lives in Edmonton, Alberta, and has worked for video game developer BioWare since 1999. He is the lead writer on the upcoming Dragon Age: Origins role-playing game and has previously worked on such titles as Baldur’s Gate 2: Shadows of AmnTM, Star Wars ®: Knights of the Old Republic TM, and Neverwinter Nights TM."
Kirjan taustatekstikin jo kertoo, ettei Gaider ole lähtenyt etsimään mitään uusia kulmia teokseensa; hyvät kapinalliset jaloine johtajineen vastaan iso paha imperiumi ja ilkeä vallananastaja. Kuulostaako tutulta? No, fantasiaan monesti kuuluu tietty kopioiminen ja kirjallisuuden tunnusomaisten piirteiden täyttäminen, eikä tavanomainen juoni kirjaa pilaisi, jos maailma esiteltäisiin mielenkiintoisesti, hahmot olisivat kiehtovia ja omaperäisiä, tai kirjoitusasu olisi edukseen.
Ikävä kyllä Dragon Age: The Stolen Throne ei täytä näitä muitakaan odotuksia.
Kaiken kaikkiaan kliseisyys ja ennalta-arvattavuus juonessa eivät lopu tarinan lähtökohtiin, vaan kaiken kaikkiaan The Stolen Throne on liiankin perinteinen tarinankuljetuksessaan; hyvikset ovat hyviä, kärsivät tappioita ja nousevat kerta toisensa jälkeen toivottomalta näyttävistä tilanteista. Toki he kärsivät matkalla, mutta niinhän Tosi Sankarin tuleekin kärsiä, ja lopulta sankareiden uhraukset tuntuvat aina kantavan hedelmää - välillä logiigankin vastaisesti. Jos tarinasta haluaa jotain hyvää sanoa, niin ainakin sitä kuljetettiin nopeasti, ja juonessa kohdatut aukot unohtuivat nopeasti, kun uusia tapahtumia vyörytettiin lukijalle. Toisaalta kirja eteni vähän liiankin nopeasti, eikä ainakaan minulla ehtinyt muodostua mitään erityisiä siteitä hahmoon, ja siten koko tarinasta jäi minulle hyvin välinpitämätön tunne.
Siteiden muodostumista hahmoihin tosin haittasi myös se, kuinka tavanomaisia sankarihyviksiä he olivat: he ovat rohkeita, päättäväisiä, moraalisesti vihollistensa yläpuolella. Heistä ei tunnu yksinkertaisesti löytyvän vikaa; jopa alussa luodut mielenkiintoiset piirteet katoavat hahmoista jonnekin, kun heistä tulee Tosi Sankareita. Mielenkiintoisin hahmo kirjan kaartista oli oikeastaan pääpahis, vallananastajakuningas Meghren, vaikka hänkin on hyvin tyypillinen "stupid evil" hahmo. Jos tämä vallananastaja saa tuskin sidottua omia kengänauhojaan pätemättömyydeltään, niin miten ihmeessä hän onnistui suostuttelemaan kirkon julistamaan itsensä todelliseksi kuninkaaksi ja anastamaan vallan kaiken kaikkiaan pidettynä esitellyltä hallitsijasuvulta?
Eniten kirjassa kuitenkin jää vaivaamaan kysymys, että "missä se Synkkyys on tässä 'Synkän Eeppisessä Maailmassa'?" Maailmasta jää hyvin geneerinen kuva: taikuus on hyvin tavanomaista dnd-efektitehtailua, velhot ovat "harvinaisia", mutta silti heitä löytyy sodan molemmin puolin, kuningas löytää soveliaan sattuman sanelemana itselleen pimeyttä ja pahuutta torjuvan miekan juuri, kun pimeän pahuuden olennot käyvät sankareiden kimppuun ja taikaolentoja kuten golemeita, noitia ja lohikäärmeitä tavataan enemmän kuin mielenkiintoisia hahmoja. Haavatkin paranevat sopivasti vähän loitsien. Ilmeisesti täyshaarniskassa voi myös hiippailla valppaaseen vihollisleiriin, koska kirkas täyshaarniska on varmaankin niin "avsum".
Toki maailmasta tehtaillaan synkänpuoleista, mutta kaikki yritykset jäävät vähän puolivillaisiksi. Hahmojen synkät/huonot luonteenpiirteet - jos heillä edes sellaisia on - esitellään nopeasti, mutta jätetään sitten hyödyntämättä. Vasta kirjan loppupuolella Gaider loi jotain mielenkiintoisia asetelmia, mutta nekin tuotiin esille niin nopeasti, että ne vain sotkeutuivat lopun muutenkin kiiruhdetun tuntuiseen vaikutelmaan. Jos tulevissa peleissäkin synkkyys on vähän pitemmälle roiskivan veren ja geneeristen pimeyden sikiöiden varassa, niin hohhoijaa, nähty on.
Kirja ei missään nimessä ollut täysi fiasko, vaan tarina kulki nopeasti ja vaivattomasti, joskaan ei aina välttämättä jouhevasti; En tiedä Gaiderin kirjailijankokemuksesta, mutta The Stolen Throne antaa hyvin esikoiskirjamaisen vaikutelman. Monia asioita jätetään kuitenkin hyödyntämättä, eikä teos vastaa mielestäni maailmasta annettuja lupauksia. Minun käsityksiäni "synkästä" maailmasta Dragon Age ei ainakaan vielä täyttänyt. Ehkä se on synkkä D&D:en "kaikki ovat sankareita" -menoon tottuneille, mutta käytännössä kirja voisi sijoittua ihan yhtä hyvin vaikka Forgotten Realmsin maailmaan, jos nimet vain vaihtaisi. Paitsi että tarinasta puuttuu drowsamooja, joten se ei kiinnostaisi minua edes Forgotten Realms -kirjana.
Sanoin kaverilleni, että hyvänä päivänä antaisin The Stolen Throne -kirjalle arvosanaksi 8-. Nyt kuitenkin asiaa mietittyäni epäilen, täyttäisikö tarina "Hyvän kirjan" vaatimuksia edes armollisena päivänä. Ihan ok fantasiatoiminnan pläjäys The Stolen Throne oli, mutta niin koettu ja nähty, etten tälle kyllä arvosanaksi 7:aa parempaa numeroa anna.
Lopullinen tuomio siis: 7. Koska bardit olivat tarinassa mielenkiintoisia.
Tällä kertaa paneudun Dragon Age: The Stolen Throne -kirjaan, kun se nyt tuli mielenkiinnosta noista luettuna ensimmäisenä. Pyrin pitämään spoilerit mahdollisesti kirjaan joskus tutustuville mahdollisimman vähäisinä.
Olen seurannut jonkin verran niin Dragon Age: Origin -tietokoneroolipelin kuin maailmasta Green Roninin toimesta julkaistavan pöytäroolipelin kehitystä, ja maailman hehkuttaminen "synkän eeppisenä fantasiana" sai ainakin minun mielenkiintoni heräämään. Odotukset kirjan - tai ainakin sen maailman - suhteen olivat siis tietynlaiset; ehkä George Martinin Tulen ja Jään laulun kaltaista menoa, tai ehkä enemmän Abercrombieta.
Tosin jo kannen perusteella pystyi arvelemaan, minkälaista viihdettä todennäköisesti on luvassa, eikä se arvio kyllä kauas kirjan laadusta jäänyt.
"The thrilling prequel to Dragon Age: Origins, the hit role-playing video game from award-winning developer BioWare!
Dragon Age: The Stolen Throne
After his mother, the beloved Rebel Queen, is betrayed and murdered by her own faithless lords, young Maric becomes the leader of a rebel army attempting to free his nation from the control of a foreign tyrant.
His countrymen live in fear; his commanders consider him untested; and his only allies are Loghain, a brash young outlaw who saved his life, and Rowan, the beautiful warrior maiden promised to him since birth. Surrounded by spies and traitors, Maric must find a way to not only survive but achieve his ultimate destiny: Ferelden’s freedom and the return of his line to the stolen throne.
David Gaider lives in Edmonton, Alberta, and has worked for video game developer BioWare since 1999. He is the lead writer on the upcoming Dragon Age: Origins role-playing game and has previously worked on such titles as Baldur’s Gate 2: Shadows of AmnTM, Star Wars ®: Knights of the Old Republic TM, and Neverwinter Nights TM."
Kirjan taustatekstikin jo kertoo, ettei Gaider ole lähtenyt etsimään mitään uusia kulmia teokseensa; hyvät kapinalliset jaloine johtajineen vastaan iso paha imperiumi ja ilkeä vallananastaja. Kuulostaako tutulta? No, fantasiaan monesti kuuluu tietty kopioiminen ja kirjallisuuden tunnusomaisten piirteiden täyttäminen, eikä tavanomainen juoni kirjaa pilaisi, jos maailma esiteltäisiin mielenkiintoisesti, hahmot olisivat kiehtovia ja omaperäisiä, tai kirjoitusasu olisi edukseen.
Ikävä kyllä Dragon Age: The Stolen Throne ei täytä näitä muitakaan odotuksia.
Kaiken kaikkiaan kliseisyys ja ennalta-arvattavuus juonessa eivät lopu tarinan lähtökohtiin, vaan kaiken kaikkiaan The Stolen Throne on liiankin perinteinen tarinankuljetuksessaan; hyvikset ovat hyviä, kärsivät tappioita ja nousevat kerta toisensa jälkeen toivottomalta näyttävistä tilanteista. Toki he kärsivät matkalla, mutta niinhän Tosi Sankarin tuleekin kärsiä, ja lopulta sankareiden uhraukset tuntuvat aina kantavan hedelmää - välillä logiigankin vastaisesti. Jos tarinasta haluaa jotain hyvää sanoa, niin ainakin sitä kuljetettiin nopeasti, ja juonessa kohdatut aukot unohtuivat nopeasti, kun uusia tapahtumia vyörytettiin lukijalle. Toisaalta kirja eteni vähän liiankin nopeasti, eikä ainakaan minulla ehtinyt muodostua mitään erityisiä siteitä hahmoon, ja siten koko tarinasta jäi minulle hyvin välinpitämätön tunne.
Siteiden muodostumista hahmoihin tosin haittasi myös se, kuinka tavanomaisia sankarihyviksiä he olivat: he ovat rohkeita, päättäväisiä, moraalisesti vihollistensa yläpuolella. Heistä ei tunnu yksinkertaisesti löytyvän vikaa; jopa alussa luodut mielenkiintoiset piirteet katoavat hahmoista jonnekin, kun heistä tulee Tosi Sankareita. Mielenkiintoisin hahmo kirjan kaartista oli oikeastaan pääpahis, vallananastajakuningas Meghren, vaikka hänkin on hyvin tyypillinen "stupid evil" hahmo. Jos tämä vallananastaja saa tuskin sidottua omia kengänauhojaan pätemättömyydeltään, niin miten ihmeessä hän onnistui suostuttelemaan kirkon julistamaan itsensä todelliseksi kuninkaaksi ja anastamaan vallan kaiken kaikkiaan pidettynä esitellyltä hallitsijasuvulta?
Eniten kirjassa kuitenkin jää vaivaamaan kysymys, että "missä se Synkkyys on tässä 'Synkän Eeppisessä Maailmassa'?" Maailmasta jää hyvin geneerinen kuva: taikuus on hyvin tavanomaista dnd-efektitehtailua, velhot ovat "harvinaisia", mutta silti heitä löytyy sodan molemmin puolin, kuningas löytää soveliaan sattuman sanelemana itselleen pimeyttä ja pahuutta torjuvan miekan juuri, kun pimeän pahuuden olennot käyvät sankareiden kimppuun ja taikaolentoja kuten golemeita, noitia ja lohikäärmeitä tavataan enemmän kuin mielenkiintoisia hahmoja. Haavatkin paranevat sopivasti vähän loitsien. Ilmeisesti täyshaarniskassa voi myös hiippailla valppaaseen vihollisleiriin, koska kirkas täyshaarniska on varmaankin niin "avsum".
Toki maailmasta tehtaillaan synkänpuoleista, mutta kaikki yritykset jäävät vähän puolivillaisiksi. Hahmojen synkät/huonot luonteenpiirteet - jos heillä edes sellaisia on - esitellään nopeasti, mutta jätetään sitten hyödyntämättä. Vasta kirjan loppupuolella Gaider loi jotain mielenkiintoisia asetelmia, mutta nekin tuotiin esille niin nopeasti, että ne vain sotkeutuivat lopun muutenkin kiiruhdetun tuntuiseen vaikutelmaan. Jos tulevissa peleissäkin synkkyys on vähän pitemmälle roiskivan veren ja geneeristen pimeyden sikiöiden varassa, niin hohhoijaa, nähty on.
Kirja ei missään nimessä ollut täysi fiasko, vaan tarina kulki nopeasti ja vaivattomasti, joskaan ei aina välttämättä jouhevasti; En tiedä Gaiderin kirjailijankokemuksesta, mutta The Stolen Throne antaa hyvin esikoiskirjamaisen vaikutelman. Monia asioita jätetään kuitenkin hyödyntämättä, eikä teos vastaa mielestäni maailmasta annettuja lupauksia. Minun käsityksiäni "synkästä" maailmasta Dragon Age ei ainakaan vielä täyttänyt. Ehkä se on synkkä D&D:en "kaikki ovat sankareita" -menoon tottuneille, mutta käytännössä kirja voisi sijoittua ihan yhtä hyvin vaikka Forgotten Realmsin maailmaan, jos nimet vain vaihtaisi. Paitsi että tarinasta puuttuu drowsamooja, joten se ei kiinnostaisi minua edes Forgotten Realms -kirjana.
Sanoin kaverilleni, että hyvänä päivänä antaisin The Stolen Throne -kirjalle arvosanaksi 8-. Nyt kuitenkin asiaa mietittyäni epäilen, täyttäisikö tarina "Hyvän kirjan" vaatimuksia edes armollisena päivänä. Ihan ok fantasiatoiminnan pläjäys The Stolen Throne oli, mutta niin koettu ja nähty, etten tälle kyllä arvosanaksi 7:aa parempaa numeroa anna.
Lopullinen tuomio siis: 7. Koska bardit olivat tarinassa mielenkiintoisia.
lauantai 10. lokakuuta 2009
12. Praedor-sessio: Turmio Tutusissa
Vuosi 513 Valiarin aikaa, syyskuu
Seikkailijat ovat saapuneet Solamnuriin Holrusin sotajoukkojen vallattua Kantaskin kaupungin. Kaikki, esimerkiksi Fallonin isä Aron, eivät ole asiasta kovinkaan mielissään, mutta Tutusin pohjoisia joukkoja kuninkaan nimissä johtava herttua Isgimnur osoittautui onneksi ymmärtäväisemmäksi, ja tarjosi seikkailijoille paitsi kiitosta niin myös erikoistehtävää. Seikkailijoiden tuli ottaa muutaman sadan miehen armeija, ja suunnata Etelä-Tutusiin vahvistamaan sankarillisesti puolustusta ylläpitävää Skelnin kreivi Enithiä.
Seikkailijat ottivat tehtävän vastaan, vaikka tuttavuus kreivi Enithin kanssa ei ollut aikoinaan lähtenyt alkuun parhaalla mahdollisella tavalla. Sitä ennen heidän olisi kuitenkin käytävä kotikaupungissa Caporissa, sillä sinne jääneeltä Jarec Sobriukselta oli tullut mystinen viesti; verinen Jarecin suurmiekka. Fallon ja Palon lähettivätkin palvelija Kandarin ja 300 Modredin suvun sotureista ja herttuan omista asemiehistä etelään sopien tapaavansa nämä matkan aikana. Kaksikko itse taasen tekisi mutkan Caporin kautta.
Matka sujui yhtä lyhkäistä välikohtausta lukuunottamatta ongelmitta, tavattiinpa matkalla myös mielenkiintoista laulua seikkailijoiden uroteoista laulava musikantti Travanista. Palon sairastui syyssateiden myötä, mutta parannettiin kuumenokkosena tunnetulla yrtillä.
Caporista seikkailijoiden tie vei Tutusiin, jossa heille lopulta selvisi, että Jarec oli saanut selville vanhan vihollisen Arelin toimivan nyt Tutusissa, ja yrittäneen selvittää tämän toimia. Nuorukainen ei ollut onnistunut, vaan oli menettänyt vain henkensä, mutta seikkailijoiden onnistui jäljittää Arel, joka toimi nyt eräänlaisena Tutusin varkaiden killan, Iloisten Poikien, johtajana. Arelia jäljittäessä tutustuttiin Läntisiltä vuorilta peräisin olevaan barbaariin, Jorum Engelinpoikaan, joka etsi seikkailijoidenkin Farrigniassa tapaamaa eridu Romecia.
Juopotteluun taipuvaisesta barbaarista oli kuitenkin apua, sillä varkaiden kanssa otettiin Tutusissa yhteen paitsi ahtailla kaduilla, niin heidän kiltatalossaan, mutta seikkailijoille arvoitukseksi jääneestä syystä varkaita oli kovin vähän, eikä heistä ollut kokeneille sotureille vastusta. Lopulta myös Arel Tumac voitettiin, joskin entisen Farrignian varkaiden kiltapäällikön onnistuikin haavoittaa Fallonia varsin vakavasti. Epätoivon vimmalla Fallonin onnistui kuitenkin aikaisemmin hankitulla nukuttavalla jauheella tainnuttaa kaikki muut paitsi Palon, joka sitten teloitti tajuttoman vihollisen.
Arelilta löydetyn kartan perusteella seikkailijat kuitenkin tajusivat, että heidän urakkansa oli vasta alkamassa: Midralin kauppatietä pitkin Tutusiin oli suunnistamassa Holrusin eteläisestä armeijasta irrotettu osasto, jonka liikkeistä eivät etelän tai pohjoisen tutusilaiset päälliköt tienneet mitään...
Jättäen varkaiden killalta löytyneet aarteet Tutusin slummien irtolaisten saaliiksi seikkailijat Jorumin vahvistamana suuntasivat siis Midralia (ja kohti etelää kulkevia joukkojaan) kohti; holrusilaiset olisi pysäytettävä.
Sessio sujui kaiken kaikkiaan varsin sujuvasti, joskin viisituntiseksi venynyt rupeama alkoi olla meidän porukalle liian pitkä. Pelinjohtajana täytyy tästä lähin muistaa, että nelisen tuntia on ihan riittävä session pituudeksi. Peli sinällään sujui ongelmitta, ja seikkailijat pääsivät mielestäni pätemään jo kunnioitettaviksi kohoavilla taidoillaan. Pieni tauko PJ:n pallilla teki hyvää.
Pelin aikana tavattiin paljon erilaisia ep-hahmoja, mutta näistä useimmat eivät oikeastaan olleet kovin tärkeitä (tai olivat jo entuudestaan tuttuja). Sen sijaan kirjaankin ylös muutamia pelistä johtuneita seurauksia (+ saatua loottia):
- Holrusilaisen Byrnin suvun lunnaiksi saatu ketjuhauberkki saatiin vihdoin käyttöön, ja Fallon vaihtoi kuluneen teräskyrassinsa hienoon ketjupaitaan. Myös Haukkakypärä ja haukkasäärystimet otettiin matkaan, sillä olihan ruusua kynsissaan kantava haukka myös Modredin huoneen tunnus.
- Jarecin suurmiekka, joka nimettiin Miehensurmaksi(ko, vai mikä se oli?), meni Palonille. Se paljastui varsin päteväksi aseeksi.
- Arelilta saatu jonkin liskon mustista suomuista tehty paita meni Jorumille. Arelin hienot, timantein koristellut sapelit jäivät kerjäläisten saaliiksi.
- Palon hankki itselleen jalkajousen - seikkailijat alkavat olla varsin ramboja. Ihan kaikki aseet eivät voikaan enää olla koko ajan joukkosa, vaan jo pelissä seikkailijat valitsivat työkalut tilanteen mukaan.
- Aarteiden jakaminen yhdistettynä seikkailijoiden maineeseen suurina sotureina tuo heille toisaalta hyvää mainetta, mutta moni kauppias ja lordi, joiden varastetut tavarat menivät nyt ainakin toviksi kerjäläisten likaisiin taskuihin, tuskin katsovat tällaista mielivaltaista käytöstä hyvällä. Joka tapauksessa ainakin jossain piireissä seikkailijoille hyvämaineinen -etu.
- Kokemusta unohtui nyt antaa, mutta hyvämaineisuus, saalis (300 omaa soturia komenneltaviksi) ja yhden vanhan vihollisen surmaamisen tuoma tyydytys varmaan sen korvaavat.
EDIT: Lyhyen pohdinnan jälkeen lisättävä vielä muutamia ajatuksia.
- Juhon ehdotuksen mukaan kuvailimme tapahtumat hieman toisin kuin yleensä: ensin heitettiin noppaa, ja sen jälkeen vasta tulkittiin tulos ja lisättiin toiminnan kuvailu. Tietenkään esimerkiksi taistelussa sitä ei jaksettu ihan joka vuoro tehdä, mutta välillä saimme aikaan mielestäni hyvinkin vaikuttavia taistelukuvauksia - iskuntojen, torjuntojen ja vastaiskujen sarjoja. Yleensä ainakin minä muotoilen reaktion jo valmiiksi päässäni, ja sitten vasta heitän noppaa, mutta tällä kerralla hyväksi huomattiin myös nopanheiton jälkeinen kuvailu.
- Peli oli hyvin PJ-vetoinen, mutta toivottavasti satunnainen kiskoilu ei pelaajia haitannut. Tällaisten mysteerien vetäminen ilman pientä johdatusta on hyvin hankalaa. Toivottavasti pelaajat nauttivat kadonneen toverin mysteerin selvittämisestä, vaikka tapahtumat menivät aika suunnitellun mukaan. Muutamassa kohdassa tosin jouduin improvisoimaan.
- Välillä homma meni hieman hektiseksi, ja saatoin dissata toista pelaajaa toisen kustannuksella vuoroin jos toisin. Pari kertaa huomasin, että hiljensin mahdollisesti hieman tylynkin puoleisesti toisen pelaajan, kun toiminnot olivat mennä päällekäin, ja sitten unohdin kysyä "hiljennetyltä pelaajalta" että mitä hän olikaan sanomassa. Luotan kuitenkin, että tällainen on ihan ymmärrettävää, varsinkin kun pelikerta vähän venähti.
- Arel teki muuten epähuomiossa hieman liikaa vauriota: olin suunnitellut alunperin hänen käyttävän tällä kertaa pientä kilpeä ja lyömämiekkaa alkuperäisen sapeliparin sijaan, mutta muutinkin lennosta suunnitelmia, mutta en huomannut vaihtaa sapelien vahinkoon, vaan sanoin niiden olevan lyömämiekkaa vastaavia. Alun perin Arelin sapelit vastasivat lyhyitä miekkoja arvoiltaan, että Fallonkaan ei olisi ihan niin pahoja syviä haavoja saanut, kuin hän nyt sai; luultavasti ainakin osa syvistä haavoista olisi ollut asteen verran heikompia.
- Mutta kerrassaan mahtava pelikerta PJ:n pallilta katsottuna ainakin! Homma meni suunnitelmien mukaan, ja ainakin itse suorastaan sytyin ja pääsin maailmaan sisään session aikana.
EDIT II: Yksi juttu oli PJ:ltä unohtunut...
- Olin unohtanut aivan, että Kreivi Enith, jota etelään ollaan menossa tapaamaan, oli lähettänyt sodasta kuullessaan omia joukkojaan pohjoiseen kuninkaan avuksi. On siis loogista, että ainakin osa Palonin ja Fallonin etelään vietävistä joukoista koostuu näistä kreivin miehistä. Kaksikon armeijasta 50 miestä (ritari Eskil, 30 raskasta ratsuväkeä ja 20 jalkajousimiestä) on Modredin huoneen sotureita, 150 soturia (ritarit, ratsuväkeä, jalkaväkeä ja jalkajousimiehiä) ovat herttua Isgimnurin joukkoja ja loput 100 soturia raskaasta ratsuväestä ja jalkaväestä ovat kreivi Enithin lähettämistä miehistä.
Seikkailijat ovat saapuneet Solamnuriin Holrusin sotajoukkojen vallattua Kantaskin kaupungin. Kaikki, esimerkiksi Fallonin isä Aron, eivät ole asiasta kovinkaan mielissään, mutta Tutusin pohjoisia joukkoja kuninkaan nimissä johtava herttua Isgimnur osoittautui onneksi ymmärtäväisemmäksi, ja tarjosi seikkailijoille paitsi kiitosta niin myös erikoistehtävää. Seikkailijoiden tuli ottaa muutaman sadan miehen armeija, ja suunnata Etelä-Tutusiin vahvistamaan sankarillisesti puolustusta ylläpitävää Skelnin kreivi Enithiä.
Seikkailijat ottivat tehtävän vastaan, vaikka tuttavuus kreivi Enithin kanssa ei ollut aikoinaan lähtenyt alkuun parhaalla mahdollisella tavalla. Sitä ennen heidän olisi kuitenkin käytävä kotikaupungissa Caporissa, sillä sinne jääneeltä Jarec Sobriukselta oli tullut mystinen viesti; verinen Jarecin suurmiekka. Fallon ja Palon lähettivätkin palvelija Kandarin ja 300 Modredin suvun sotureista ja herttuan omista asemiehistä etelään sopien tapaavansa nämä matkan aikana. Kaksikko itse taasen tekisi mutkan Caporin kautta.
Matka sujui yhtä lyhkäistä välikohtausta lukuunottamatta ongelmitta, tavattiinpa matkalla myös mielenkiintoista laulua seikkailijoiden uroteoista laulava musikantti Travanista. Palon sairastui syyssateiden myötä, mutta parannettiin kuumenokkosena tunnetulla yrtillä.
Caporista seikkailijoiden tie vei Tutusiin, jossa heille lopulta selvisi, että Jarec oli saanut selville vanhan vihollisen Arelin toimivan nyt Tutusissa, ja yrittäneen selvittää tämän toimia. Nuorukainen ei ollut onnistunut, vaan oli menettänyt vain henkensä, mutta seikkailijoiden onnistui jäljittää Arel, joka toimi nyt eräänlaisena Tutusin varkaiden killan, Iloisten Poikien, johtajana. Arelia jäljittäessä tutustuttiin Läntisiltä vuorilta peräisin olevaan barbaariin, Jorum Engelinpoikaan, joka etsi seikkailijoidenkin Farrigniassa tapaamaa eridu Romecia.
Juopotteluun taipuvaisesta barbaarista oli kuitenkin apua, sillä varkaiden kanssa otettiin Tutusissa yhteen paitsi ahtailla kaduilla, niin heidän kiltatalossaan, mutta seikkailijoille arvoitukseksi jääneestä syystä varkaita oli kovin vähän, eikä heistä ollut kokeneille sotureille vastusta. Lopulta myös Arel Tumac voitettiin, joskin entisen Farrignian varkaiden kiltapäällikön onnistuikin haavoittaa Fallonia varsin vakavasti. Epätoivon vimmalla Fallonin onnistui kuitenkin aikaisemmin hankitulla nukuttavalla jauheella tainnuttaa kaikki muut paitsi Palon, joka sitten teloitti tajuttoman vihollisen.
Arelilta löydetyn kartan perusteella seikkailijat kuitenkin tajusivat, että heidän urakkansa oli vasta alkamassa: Midralin kauppatietä pitkin Tutusiin oli suunnistamassa Holrusin eteläisestä armeijasta irrotettu osasto, jonka liikkeistä eivät etelän tai pohjoisen tutusilaiset päälliköt tienneet mitään...
Jättäen varkaiden killalta löytyneet aarteet Tutusin slummien irtolaisten saaliiksi seikkailijat Jorumin vahvistamana suuntasivat siis Midralia (ja kohti etelää kulkevia joukkojaan) kohti; holrusilaiset olisi pysäytettävä.
Sessio sujui kaiken kaikkiaan varsin sujuvasti, joskin viisituntiseksi venynyt rupeama alkoi olla meidän porukalle liian pitkä. Pelinjohtajana täytyy tästä lähin muistaa, että nelisen tuntia on ihan riittävä session pituudeksi. Peli sinällään sujui ongelmitta, ja seikkailijat pääsivät mielestäni pätemään jo kunnioitettaviksi kohoavilla taidoillaan. Pieni tauko PJ:n pallilla teki hyvää.
Pelin aikana tavattiin paljon erilaisia ep-hahmoja, mutta näistä useimmat eivät oikeastaan olleet kovin tärkeitä (tai olivat jo entuudestaan tuttuja). Sen sijaan kirjaankin ylös muutamia pelistä johtuneita seurauksia (+ saatua loottia):
- Holrusilaisen Byrnin suvun lunnaiksi saatu ketjuhauberkki saatiin vihdoin käyttöön, ja Fallon vaihtoi kuluneen teräskyrassinsa hienoon ketjupaitaan. Myös Haukkakypärä ja haukkasäärystimet otettiin matkaan, sillä olihan ruusua kynsissaan kantava haukka myös Modredin huoneen tunnus.
- Jarecin suurmiekka, joka nimettiin Miehensurmaksi(ko, vai mikä se oli?), meni Palonille. Se paljastui varsin päteväksi aseeksi.
- Arelilta saatu jonkin liskon mustista suomuista tehty paita meni Jorumille. Arelin hienot, timantein koristellut sapelit jäivät kerjäläisten saaliiksi.
- Palon hankki itselleen jalkajousen - seikkailijat alkavat olla varsin ramboja. Ihan kaikki aseet eivät voikaan enää olla koko ajan joukkosa, vaan jo pelissä seikkailijat valitsivat työkalut tilanteen mukaan.
- Aarteiden jakaminen yhdistettynä seikkailijoiden maineeseen suurina sotureina tuo heille toisaalta hyvää mainetta, mutta moni kauppias ja lordi, joiden varastetut tavarat menivät nyt ainakin toviksi kerjäläisten likaisiin taskuihin, tuskin katsovat tällaista mielivaltaista käytöstä hyvällä. Joka tapauksessa ainakin jossain piireissä seikkailijoille hyvämaineinen -etu.
- Kokemusta unohtui nyt antaa, mutta hyvämaineisuus, saalis (300 omaa soturia komenneltaviksi) ja yhden vanhan vihollisen surmaamisen tuoma tyydytys varmaan sen korvaavat.
EDIT: Lyhyen pohdinnan jälkeen lisättävä vielä muutamia ajatuksia.
- Juhon ehdotuksen mukaan kuvailimme tapahtumat hieman toisin kuin yleensä: ensin heitettiin noppaa, ja sen jälkeen vasta tulkittiin tulos ja lisättiin toiminnan kuvailu. Tietenkään esimerkiksi taistelussa sitä ei jaksettu ihan joka vuoro tehdä, mutta välillä saimme aikaan mielestäni hyvinkin vaikuttavia taistelukuvauksia - iskuntojen, torjuntojen ja vastaiskujen sarjoja. Yleensä ainakin minä muotoilen reaktion jo valmiiksi päässäni, ja sitten vasta heitän noppaa, mutta tällä kerralla hyväksi huomattiin myös nopanheiton jälkeinen kuvailu.
- Peli oli hyvin PJ-vetoinen, mutta toivottavasti satunnainen kiskoilu ei pelaajia haitannut. Tällaisten mysteerien vetäminen ilman pientä johdatusta on hyvin hankalaa. Toivottavasti pelaajat nauttivat kadonneen toverin mysteerin selvittämisestä, vaikka tapahtumat menivät aika suunnitellun mukaan. Muutamassa kohdassa tosin jouduin improvisoimaan.
- Välillä homma meni hieman hektiseksi, ja saatoin dissata toista pelaajaa toisen kustannuksella vuoroin jos toisin. Pari kertaa huomasin, että hiljensin mahdollisesti hieman tylynkin puoleisesti toisen pelaajan, kun toiminnot olivat mennä päällekäin, ja sitten unohdin kysyä "hiljennetyltä pelaajalta" että mitä hän olikaan sanomassa. Luotan kuitenkin, että tällainen on ihan ymmärrettävää, varsinkin kun pelikerta vähän venähti.
- Arel teki muuten epähuomiossa hieman liikaa vauriota: olin suunnitellut alunperin hänen käyttävän tällä kertaa pientä kilpeä ja lyömämiekkaa alkuperäisen sapeliparin sijaan, mutta muutinkin lennosta suunnitelmia, mutta en huomannut vaihtaa sapelien vahinkoon, vaan sanoin niiden olevan lyömämiekkaa vastaavia. Alun perin Arelin sapelit vastasivat lyhyitä miekkoja arvoiltaan, että Fallonkaan ei olisi ihan niin pahoja syviä haavoja saanut, kuin hän nyt sai; luultavasti ainakin osa syvistä haavoista olisi ollut asteen verran heikompia.
- Mutta kerrassaan mahtava pelikerta PJ:n pallilta katsottuna ainakin! Homma meni suunnitelmien mukaan, ja ainakin itse suorastaan sytyin ja pääsin maailmaan sisään session aikana.
EDIT II: Yksi juttu oli PJ:ltä unohtunut...
- Olin unohtanut aivan, että Kreivi Enith, jota etelään ollaan menossa tapaamaan, oli lähettänyt sodasta kuullessaan omia joukkojaan pohjoiseen kuninkaan avuksi. On siis loogista, että ainakin osa Palonin ja Fallonin etelään vietävistä joukoista koostuu näistä kreivin miehistä. Kaksikon armeijasta 50 miestä (ritari Eskil, 30 raskasta ratsuväkeä ja 20 jalkajousimiestä) on Modredin huoneen sotureita, 150 soturia (ritarit, ratsuväkeä, jalkaväkeä ja jalkajousimiehiä) ovat herttua Isgimnurin joukkoja ja loput 100 soturia raskaasta ratsuväestä ja jalkaväestä ovat kreivi Enithin lähettämistä miehistä.
keskiviikko 7. lokakuuta 2009
11. Praedor-sessio: "Mä oon ollu vartijana!" | "Ai jaa, missä?" | "Mä oon ollu vartijana!"
Joitain ajatuksia ja lokia pelin tapahtumista. Tuskinpa tämä kuitenkaan tekee kunniaa sille kaikelle, mitä pelin aikana tapahtui.
Vuosi 513 Valiarin aikaa, elo-syyskuu
Sandor ja Palon heräsivät tovia myöhemmin Burran kaivoksista, Holrusin ja Tutusin rajakukkuloilla. Aluksi näytti uhkaavasti siltä, että seikkailijat joutuisivat viettämään seuraavat kolme vuotta Kuparikauppiaiden killan kaivoksessa malmia kaivaen, mutta onneksi ystävällisten siviilien avulla heidän onnistui juonitella itsensä ja parisenkymmentä kaivosorjaa vapaaksi; taistelussa kuoli joukko orjia vartioineita "etuoikeutettuja" orjia, mutta nuo vehkeilijät olivat kyllä kohtalonsa ansainneetkin.
Loistava onnistuminen ei kuitenkaan ollut, sillä järkytyksekseen Sandor todisti häntä ystävällisesti auttaneen leipurin turmiota yhden vangin käsissä, ja myöhemmin toinen avulias, parantajatyttö nimeltä Lysa, löydettiin rosvokaksikon vankina ja raiskattuna. Rosvoista toinen osoittautui todelliseksi hirviöksi, ja Sandor menetti henkensä rosvon pitkävartisen kirveen leikatessa hänen vatsansa auki.
Ystävänsä haudattuaan - Sandoria seuranneen koiran ulvonnan taustalla kaikuen - Palon suuntasi Lysan kanssa etelään, ja saapuikin lopulta välikohtauksitta Farrigniaan. Mustassa huoneessa, Demoniritarien päämajassa, Palon pääsi demoniritarien johtajan Trelauksen puheille, kertoi huolestuttavat uutiset Kantaskista ja sai itsekin kuulla, että Kantaskin sotakentällä oli ollut yliluonnollisia levottomuuksia. Trelaus määräsikin Palonin mukaan sata Mustaa kissaa, demoniritareita palvelevia eliittisotureita, joiden tehtävä oli yksinkertainen: tuhota Kantaskissa velhojen asioihin sekaantunut pappi Vecis Vardon - millä keinoin tahasa. Tämä arvelutti hieman Palonia - Vecishän oli periaatteessa Tutusin, Palonin valtakunnan, puolella - mutta lähti lopulta joukkion matkaan.
Matkalla Palon tutustui Mustien kissojen johtajaan, Maric Draconaciin, ja joukkio suuntasi sen kummemmitta seremonioitta pohjoiseen. Vaikka mustat kissat olivatkin naamioituneet tavanomaisiksi palkkasotureiksi, pitivät heidän erinomaiset varusteensa ja hämmästyttävä kurinsa huolta, ettei heitä juurikaan häiritty. Holrusin eteläisen armeijan joukoissa kulkevaan Matias Harnakiin törmättyään "Verikorppien" nimellä kulkevat mustat kissat saapuivat lopulta Kantaskin edustalle ja osallistuivat kaupungin piiritykseen.
Maric ja Palon suuntasivat kuitenkin linnakkeeseen sen alapuolella kulkevia käytäviä pitkin, ja kohtasivatkin Vecis Vardonin ja Sandoria ja Palonia vastaan taistelleen kaapuniekan. Suurin osa mustista kissoista kuoli lopulta mahtavan demonin riivamaaksi joutuneen Vecis Vardonin kynsissä, mutta sekä pappi että tämän kätyri - samoin kuin demoni - lopulta voitettiin. Fallon löydettiin hämmentyneenä - hän ei muistanut kuluneista viikoista mitään - Kantaskin linnakkeesta, mutta linnakkeen puolustajista suurin osa oli kuollut demonin riivaaman Vecis Vardonin käsissä, ja vain Maricin ja muiden Mustien kissojen avulla Fallonin, Palonin ja kaupungin jäljellä olevien puolustajien onnistui paeta kaupungista. Kantaskin asukkaat joutuivat tyytymään nyt holrusilaisten valtaan, ja Holrus sai tärkeän sillanpään Tutusin puolelta...
Seuraava seikkailu alkaa noin viikkoa myöhemmin Solamnurin kaupungista, jonne Tutusin kuningas Daleron, herttua Isgimnurin ja Aron Modredin, joukkoineen ovat leiriytyneet. Vastaanotto Kantaskin menettäneille sotureille ei välttämättä ole lämpimin mahdollinen...
Tärkeitä paikkoja ja henkilöitä:
Demoniritari Trelaus - Demoniritareiden "päällikkö"
Jon Johran - Entinen Kantaskin sotilas, joka työskentelee nyt Farrignian varkaiden killalle.
"Karju" - Farrignian varkaiden killan uusi johtaja, josta ei kuitenkaan tiedetä vielä oikein mitään.
Burra - kaivos Holrusin ja Tutusin rajaylängöillä.
Iridal - kylä lähellä Burran kaivosta.
Kaiken kaikkiaan sessio oli jännittävä, ja sisälsi niin juonittelua kuin taisteluakin, ja vihdoin taisteltiin vähän "velhojakin" (tarkalleen ottaen Vecis ei ollut velho, vaan demonin riivaama) ja demoneitakin vastaan. Taistelut eivät oikein Sandorin kohdalta sujuneet; olin jopa hieman turhautua, kun kuvailustani huolimatta Jaakko vieressä onnistui lähes iskulla kuin iskulla vähintään 2-asteella, ja minä taas sain haavaa toisen perään pitkin sessiota, ja sitten lopulta kuolin jo "varmalta nakilta" näyttänyttä vastustajaa vastaan. Onneksi tilanne sitten korjaantui, kun pelasin Maricia: musta kissani loisti kyllä taistelussa, kun taas Jaakon Palonin vuoro oli olla vaikeuksissa onnistumisen suhteen. Minun oli kuitenkin hyvin vaikea hypätä uuteen hahmoon kesken pelin. Mutta kuolema kuuluu pelin henkeen, enkä ollut loppujen lopuksi vielä ehtinyt kovasti kiintyä hahmoon, joten en ole hirveän pahoillani Sandorin kuolemasta... harmi että eläintoveria ei ehtinyt hirveästi kehittää.
Mutta kivaa oli, ja loppujen lopuksi Vecis Vardoniin littynyt juoni osoittautui monisyisemmäksi kuin alun perin varmaan oli tarkoituskaan. Kantask - ja koko Tutus on mielestäni saanut väriä peliemme aikana.
Vuosi 513 Valiarin aikaa, elo-syyskuu
Sandor ja Palon heräsivät tovia myöhemmin Burran kaivoksista, Holrusin ja Tutusin rajakukkuloilla. Aluksi näytti uhkaavasti siltä, että seikkailijat joutuisivat viettämään seuraavat kolme vuotta Kuparikauppiaiden killan kaivoksessa malmia kaivaen, mutta onneksi ystävällisten siviilien avulla heidän onnistui juonitella itsensä ja parisenkymmentä kaivosorjaa vapaaksi; taistelussa kuoli joukko orjia vartioineita "etuoikeutettuja" orjia, mutta nuo vehkeilijät olivat kyllä kohtalonsa ansainneetkin.
Loistava onnistuminen ei kuitenkaan ollut, sillä järkytyksekseen Sandor todisti häntä ystävällisesti auttaneen leipurin turmiota yhden vangin käsissä, ja myöhemmin toinen avulias, parantajatyttö nimeltä Lysa, löydettiin rosvokaksikon vankina ja raiskattuna. Rosvoista toinen osoittautui todelliseksi hirviöksi, ja Sandor menetti henkensä rosvon pitkävartisen kirveen leikatessa hänen vatsansa auki.
Ystävänsä haudattuaan - Sandoria seuranneen koiran ulvonnan taustalla kaikuen - Palon suuntasi Lysan kanssa etelään, ja saapuikin lopulta välikohtauksitta Farrigniaan. Mustassa huoneessa, Demoniritarien päämajassa, Palon pääsi demoniritarien johtajan Trelauksen puheille, kertoi huolestuttavat uutiset Kantaskista ja sai itsekin kuulla, että Kantaskin sotakentällä oli ollut yliluonnollisia levottomuuksia. Trelaus määräsikin Palonin mukaan sata Mustaa kissaa, demoniritareita palvelevia eliittisotureita, joiden tehtävä oli yksinkertainen: tuhota Kantaskissa velhojen asioihin sekaantunut pappi Vecis Vardon - millä keinoin tahasa. Tämä arvelutti hieman Palonia - Vecishän oli periaatteessa Tutusin, Palonin valtakunnan, puolella - mutta lähti lopulta joukkion matkaan.
Matkalla Palon tutustui Mustien kissojen johtajaan, Maric Draconaciin, ja joukkio suuntasi sen kummemmitta seremonioitta pohjoiseen. Vaikka mustat kissat olivatkin naamioituneet tavanomaisiksi palkkasotureiksi, pitivät heidän erinomaiset varusteensa ja hämmästyttävä kurinsa huolta, ettei heitä juurikaan häiritty. Holrusin eteläisen armeijan joukoissa kulkevaan Matias Harnakiin törmättyään "Verikorppien" nimellä kulkevat mustat kissat saapuivat lopulta Kantaskin edustalle ja osallistuivat kaupungin piiritykseen.
Maric ja Palon suuntasivat kuitenkin linnakkeeseen sen alapuolella kulkevia käytäviä pitkin, ja kohtasivatkin Vecis Vardonin ja Sandoria ja Palonia vastaan taistelleen kaapuniekan. Suurin osa mustista kissoista kuoli lopulta mahtavan demonin riivamaaksi joutuneen Vecis Vardonin kynsissä, mutta sekä pappi että tämän kätyri - samoin kuin demoni - lopulta voitettiin. Fallon löydettiin hämmentyneenä - hän ei muistanut kuluneista viikoista mitään - Kantaskin linnakkeesta, mutta linnakkeen puolustajista suurin osa oli kuollut demonin riivaaman Vecis Vardonin käsissä, ja vain Maricin ja muiden Mustien kissojen avulla Fallonin, Palonin ja kaupungin jäljellä olevien puolustajien onnistui paeta kaupungista. Kantaskin asukkaat joutuivat tyytymään nyt holrusilaisten valtaan, ja Holrus sai tärkeän sillanpään Tutusin puolelta...
Seuraava seikkailu alkaa noin viikkoa myöhemmin Solamnurin kaupungista, jonne Tutusin kuningas Daleron, herttua Isgimnurin ja Aron Modredin, joukkoineen ovat leiriytyneet. Vastaanotto Kantaskin menettäneille sotureille ei välttämättä ole lämpimin mahdollinen...
Tärkeitä paikkoja ja henkilöitä:
Demoniritari Trelaus - Demoniritareiden "päällikkö"
Jon Johran - Entinen Kantaskin sotilas, joka työskentelee nyt Farrignian varkaiden killalle.
"Karju" - Farrignian varkaiden killan uusi johtaja, josta ei kuitenkaan tiedetä vielä oikein mitään.
Burra - kaivos Holrusin ja Tutusin rajaylängöillä.
Iridal - kylä lähellä Burran kaivosta.
Kaiken kaikkiaan sessio oli jännittävä, ja sisälsi niin juonittelua kuin taisteluakin, ja vihdoin taisteltiin vähän "velhojakin" (tarkalleen ottaen Vecis ei ollut velho, vaan demonin riivaama) ja demoneitakin vastaan. Taistelut eivät oikein Sandorin kohdalta sujuneet; olin jopa hieman turhautua, kun kuvailustani huolimatta Jaakko vieressä onnistui lähes iskulla kuin iskulla vähintään 2-asteella, ja minä taas sain haavaa toisen perään pitkin sessiota, ja sitten lopulta kuolin jo "varmalta nakilta" näyttänyttä vastustajaa vastaan. Onneksi tilanne sitten korjaantui, kun pelasin Maricia: musta kissani loisti kyllä taistelussa, kun taas Jaakon Palonin vuoro oli olla vaikeuksissa onnistumisen suhteen. Minun oli kuitenkin hyvin vaikea hypätä uuteen hahmoon kesken pelin. Mutta kuolema kuuluu pelin henkeen, enkä ollut loppujen lopuksi vielä ehtinyt kovasti kiintyä hahmoon, joten en ole hirveän pahoillani Sandorin kuolemasta... harmi että eläintoveria ei ehtinyt hirveästi kehittää.
Mutta kivaa oli, ja loppujen lopuksi Vecis Vardoniin littynyt juoni osoittautui monisyisemmäksi kuin alun perin varmaan oli tarkoituskaan. Kantask - ja koko Tutus on mielestäni saanut väriä peliemme aikana.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)