Jatkoa edelliselle päiväkirjamerkinnälle.
"Voin kertoa tien raunioille, jos suostutte auttamaan minua - ja miksi ette auttaisi?" Jasnirobek lisäsi. "Jos suuntaatte Mernbariin, niin matkanne vie teidät Astorosin kautta, ja minulla on eräs koru, joka olisi toimitettava kaupunkiin."
Jasnirobekin ehdotus kuulosti varsin kohtuulliselta, joten suostuimme viemään hänen korunsa astorosilaiselle kauppiaalle. Jasnirobek kehotti meitä olemaan varuillamme matkallamme, sillä matka Mernbarin metsään ei tulisi olemaan mikään eväsretki.
"Tulkaa huomenaamulla käymään uudemman kerran, niin kerron kaiken minkä isäni kertoi minulle Pirunmuurille pääsemisestä, ja annan teille sen korun, jonka viette Astorosiin. Kauppias, jolle viette sen, on onneksi helppo löytää jopa Astorosin kokoisesta kaupungista", Jasnir sanoi ja lisäsi vielä hetken emmittyään:
"Ja kauppiaasta tulikin mieleeni, että häneltä sinun Karlon kannattaa myös kysellä töitä. Olen hieman kuullut huhuja, että täällä Varmaksessa joku on kehottanut kaikkia seppien kiltamestareita olemaan antamatta sinulle töitä. Mutta tuskinpa vihamiehesi - kuka hän sitten onkaan - käsi Astorosiin asti ylettyy."
Jasnirobekin viimeiset sanojen merkitys kesti hetken, ennen kuin Karlon ymmärsi kääpiön sanat. "Mitä sinä tarkoitat Jasnir?" seppä kysyi ymmällään. "Mitä minä olen tehnyt vihastuttaakseni ketään. Mistä kuulit tästä, Jasnir?"
"Kuulin vain huhuja, että jotkut kiltamestareille oli tuotu sana, että Karlon Manrisin palkkaaminen ei tietäisi hyvää heidän liiketoimilleen", kääpiö vastasi ja kohautti olkiaan. "Asia ei minua varsinaisesti koske - minä olen Kivikirveen klaanin jäsen, eivätkä ihmiskauppiaat minua komentele - mutta voin kyllä yrittää ottaa asiasta enemmän selvää sillä välin, kun te olette poissa. Tehän olette kuitenkin tulossa takaisin jossain vaiheessa, eikö vain?"
"Varmaksesta on lyhin laivareitti Angbadiin, joten eiköhän tiemme takaisin tänne meidät jossain välissä tuo", Isele vastasi.
Sovittuamme Jasnirin kanssa palaavamme vielä seuraavana aamuna suuntasimme takaisin Varmasin kaduilla ja kohti Robardin majataloa. Aamusta tulisi kiireinen, sillä Jasnirin lisäksi meidän täytyisi vierailla seriffin luona selvittämässä kahnaus Galon ja Caldon kanssa, eikä matkallekaan kannattaisi lähteä ilman kunnon varusteita.
perjantai 30. heinäkuuta 2010
torstai 29. heinäkuuta 2010
Uusi suomalainen ropefoorumi
Uusi suomalainen roolipelifoorumi on syntynyt: http://pelilauta.sange.fi/index.php
Toivottavasti keskustelu herää eloon vilkkaana - ja pysyykin vilkkaana...
Toivottavasti keskustelu herää eloon vilkkaana - ja pysyykin vilkkaana...
keskiviikko 28. heinäkuuta 2010
Hyborialainen aika ja maailmanrakennus
Sain vihdoin ja viimein itsestäni sen verran irti, että ostin Rbert E. Howardin kaikki Conan-tarinat sisältävän Complete Chronicles of Conan -teoksen. Toki osa novelleista on jo vanhoja tuttuja, mutta joukkoon mahtuu myös uusia tuttavuuksia, teoksen avaava essee Hyborian Age heti ensimmäisenä.
En ole koskaan aikaisemmin miettinyt erityisemmin hyborialaista aikaa yhtenä jaksona omaa maailmaamme, kuten Howard on tarkoittanut, mutta Howardin esseen luettuani osaan nyt arvostaa entisestään Howardin kykyjä kirjoittajana ja maailmanrakentajana. Essee oli mielenkiintoinen lukea ja ajatus hyborialaisesta ajasta osana omaa maailmaamme toimii fiktiona hyvin.
Kaikenkattava maailmankirja Hyborian Age kirjoitelmana ei ole, mutta siitä sai mukavasti kuvaa Howardin ajatuksista, ja myös omat ajatukseni (kiinnostavasta) maailmanrakentamisesta saivat uutta näkökulmaa. Mielessä kävi jopa Routamaiden maailmankirjan uudelleenkirjoittaminen ja sovittaminen Dragon Age -roolipelin sääntöihin.
Alkuperäinen essee englanninkielisenä. Suomeksi essee löytyy Conan Voittaja -kirjasta.
En ole koskaan aikaisemmin miettinyt erityisemmin hyborialaista aikaa yhtenä jaksona omaa maailmaamme, kuten Howard on tarkoittanut, mutta Howardin esseen luettuani osaan nyt arvostaa entisestään Howardin kykyjä kirjoittajana ja maailmanrakentajana. Essee oli mielenkiintoinen lukea ja ajatus hyborialaisesta ajasta osana omaa maailmaamme toimii fiktiona hyvin.
Kaikenkattava maailmankirja Hyborian Age kirjoitelmana ei ole, mutta siitä sai mukavasti kuvaa Howardin ajatuksista, ja myös omat ajatukseni (kiinnostavasta) maailmanrakentamisesta saivat uutta näkökulmaa. Mielessä kävi jopa Routamaiden maailmankirjan uudelleenkirjoittaminen ja sovittaminen Dragon Age -roolipelin sääntöihin.
Alkuperäinen essee englanninkielisenä. Suomeksi essee löytyy Conan Voittaja -kirjasta.
tiistai 27. heinäkuuta 2010
Bandirin päiväkirjamerkinnät 9
Päiväkirja se vain jatkuu - edelleen edellisestä merkinnästä.
Jasnirin ovi oli auki, ja astuimme sisään pieneen, ahtaaseen puotiin jonka seinustat ja hyllyt olivat täynnä erilaisia aseita ja haarniskojen kappaleita - Kivikirveen klaani oli erityisen tunnettu asesepistään. Jasnir itse istui suuren tiskinsa takana, kyyristyneenä suuren kirjan ääreen, jonka sivuja kääpiökauppias tihrusti. Oven käydessä hänen katseensa kuitenkin kohosi, ja Karlonin tunnistaessaan kääpiön partaisille kasvoille nousi leveä hymy. Kääpiö ulottui kookasta Karlonia hieman vyötärön yläpuolelle, mutta toisin kuin useimmat kansansa edustajat, oli Jasnir solakka ja kevytrakenteinen. Hänen tumma partansa oli leikattu lyhyeksi ja kammattu siistiksi, ja hänen hieno jakkunsa oli viimeisimmän muodin mukainen - kääpiö oli selvästi kauppias, ei seppä.
"Tervehdys, Karlon!" Jasnir tervehti Karlonia hymyillen, mutta vaikutti myös hieman yllättyneeltä. "Mitä sinä teet täällä tähän aikaan? Jos töitä tulit etsimään, niin nyt on kyllä vähän huono aika..."
"Tällä kertaa en ole työn perässä, vaikka mielelläni sinulle töitä olenkin tehnyt", Karlon vastasi ja osoitti meitä. "Olen täällä lady Iselanen asioilla. Hän on sulkakynän veljeskunnasta ja haluaisi kovasti tietää Mernbarin metsästä ja niiden lähialueista. Sinähän kuljet kauppamatkoillasi aina sen kautta, joten ajattelimme tulla kysymään sinulta neuvoa - olemme mahdollisesti nimittäin matkalla metsään."
"Mitä ihmettä te voitte haluta sellaisesta pirullisesta paikasta kuin Mernbarin metsä?" Jasrin kysyi ja katseli uteliaana Iseleä ja minua. "Ellei tie Mernbarin metsän läpi olisi nopein Kivikirveen klaanin kodista Varmasiin, niin minua ei saisi kulkemaan sen paikan läpi, vaikka itse Moradin Sieluntakoja yrittäisi pakottaa minut astumaan metsän siimekseen!"
Epäilin kääpiön liioittelevan, mutta pidin suuni kiinni ja keskityin kuuntelemaan. Karlon näytti epävarmalta, halusiko Isele Jasnirin tietävän retkemme todellisen syyn, mutta päätti sitten puhua totta ja sanoi:
""Arvelemme Mernbarin metsässä olevan jotakin, mikä sulkakynän veljeskuntaa kiinnostaa. Osaatko sinä Jasnir kertoa, millaisia vaaroja meitä voi odottaa mikäli matkaamme sinne? Mitä meidän tulee varoa ja odottaa? Erityisesti jos matkaamme syvälle metsään?"
"Metsän vaarat välttää parhaiten, jos ei mene Mernbariin", Jasnir vastasi. "Vanhat eukot väittävät metsässä asuvan noitia ja hirviöitä, ja vaikka en ole koskaan kumpiakaan noista tavannut, niin siinä paikassa kulkiessa on helppo uskoa, että moisia vastaan voisi tullakin - se paikka voi olla todella aavemainen. Ja rosvoja siellä riittää kiusaksi asti: voisin väittää, että jokainen Estrean lainsuojaton pitää sitä metsää tukikohtanaan!"
"Mitä tulee jonkin tietyn asian tai paikan löytämiseen metsästä", kääpiö lisäsi, "niin sen suhteen ei voi muuta kuin toivottaa teille onnea - sitä te tulette tarvitsemaan. Se paikka on suuri: maili toisensa jälkeen vaikeakulkuista aarniometsää, joka on saanut olla koskemattomana niin kauan kuin kääpiön muisti kantaa - ja se kantaa kauas! Toisaalta, jos sattuisin tietämään mitä te etsitte, voisin ehkä antaa pari neuvoa pientä vastapalvelusta vastaan..."
Isele näytti empivän, mutta sanoi lopulta: "Sulkakynän veljeskunta on lähettänyt minut etsimään kuningas Adgarin kadonnutta Neljättä kronikkaa. Tutkimukset ovat saaneet veljeskuntani uskomaan, että kirja on jossain Mernbarin metsän kätköissä, ja seppä Karlonin mukaan myös estrealaiset tarinat kertovat samaa."
"En ole koskaan kuullut mistään piilopaikasta Mernbarissa, jonne kirja olisi voinut kätkeytyä", Jasnir vastasi ja pyöritteli miettiväisenä kolikkoa sormissaan. "Mutta Mernbarin metsä on vaarallinen paikka - paikka, joka on pitänyt salaisuutensa omanaan satoja vuosia. Kerta toisensa jälkeen Estrean ihmiset ja jopa klaanini kääpiöt ovat yrittäneet asettua syvemmälle metsään ja raivata itselleen uuden maatilkun, mutta joka kerta yritykset ovat valuneet hukkaan, kunnes kukaan ei jaksa enää yrittää - vaiva on suurempi kuin hyöty!"
"Klaanini parissa kerrotaan kuitenkin vanhaa tarinaa metsän keskellä sijaitsevasta rauniolinnakkeesta, Piruntornista", Jasnir lisäsi ja katseli merkitsevästi seikkailijoita. "Tarinoissa tuolla paikalla on yhtä paljon hallitsijoita, kuin on siitä kertovia tarinoitakin, mutta kaikki tarinat ovat yhtä mieltä siitä, että aikoinaan tuo rauniolinnake on ollut mahtavan herran hallussa - mahtavan ja pahan herran hallussa..."
"Jos minun pitäisi historiallista aikakirjaa lähteä etsimään, niin yhtä hyvin voisin aloittaa noiden raunioiden luota", Jasnir sanoi, "ja minä pystyn neuvomaan teidät noiden raunioiden luokse, sillä isäni matkusti aikoinaan tuolle paikalle. Se tapahtui vain muutama vuosi sen jälkeen, kun Adgarin kerrotaan kadottaneen kronikkansa."
Jasnirin ovi oli auki, ja astuimme sisään pieneen, ahtaaseen puotiin jonka seinustat ja hyllyt olivat täynnä erilaisia aseita ja haarniskojen kappaleita - Kivikirveen klaani oli erityisen tunnettu asesepistään. Jasnir itse istui suuren tiskinsa takana, kyyristyneenä suuren kirjan ääreen, jonka sivuja kääpiökauppias tihrusti. Oven käydessä hänen katseensa kuitenkin kohosi, ja Karlonin tunnistaessaan kääpiön partaisille kasvoille nousi leveä hymy. Kääpiö ulottui kookasta Karlonia hieman vyötärön yläpuolelle, mutta toisin kuin useimmat kansansa edustajat, oli Jasnir solakka ja kevytrakenteinen. Hänen tumma partansa oli leikattu lyhyeksi ja kammattu siistiksi, ja hänen hieno jakkunsa oli viimeisimmän muodin mukainen - kääpiö oli selvästi kauppias, ei seppä.
"Tervehdys, Karlon!" Jasnir tervehti Karlonia hymyillen, mutta vaikutti myös hieman yllättyneeltä. "Mitä sinä teet täällä tähän aikaan? Jos töitä tulit etsimään, niin nyt on kyllä vähän huono aika..."
"Tällä kertaa en ole työn perässä, vaikka mielelläni sinulle töitä olenkin tehnyt", Karlon vastasi ja osoitti meitä. "Olen täällä lady Iselanen asioilla. Hän on sulkakynän veljeskunnasta ja haluaisi kovasti tietää Mernbarin metsästä ja niiden lähialueista. Sinähän kuljet kauppamatkoillasi aina sen kautta, joten ajattelimme tulla kysymään sinulta neuvoa - olemme mahdollisesti nimittäin matkalla metsään."
"Mitä ihmettä te voitte haluta sellaisesta pirullisesta paikasta kuin Mernbarin metsä?" Jasrin kysyi ja katseli uteliaana Iseleä ja minua. "Ellei tie Mernbarin metsän läpi olisi nopein Kivikirveen klaanin kodista Varmasiin, niin minua ei saisi kulkemaan sen paikan läpi, vaikka itse Moradin Sieluntakoja yrittäisi pakottaa minut astumaan metsän siimekseen!"
Epäilin kääpiön liioittelevan, mutta pidin suuni kiinni ja keskityin kuuntelemaan. Karlon näytti epävarmalta, halusiko Isele Jasnirin tietävän retkemme todellisen syyn, mutta päätti sitten puhua totta ja sanoi:
""Arvelemme Mernbarin metsässä olevan jotakin, mikä sulkakynän veljeskuntaa kiinnostaa. Osaatko sinä Jasnir kertoa, millaisia vaaroja meitä voi odottaa mikäli matkaamme sinne? Mitä meidän tulee varoa ja odottaa? Erityisesti jos matkaamme syvälle metsään?"
"Metsän vaarat välttää parhaiten, jos ei mene Mernbariin", Jasnir vastasi. "Vanhat eukot väittävät metsässä asuvan noitia ja hirviöitä, ja vaikka en ole koskaan kumpiakaan noista tavannut, niin siinä paikassa kulkiessa on helppo uskoa, että moisia vastaan voisi tullakin - se paikka voi olla todella aavemainen. Ja rosvoja siellä riittää kiusaksi asti: voisin väittää, että jokainen Estrean lainsuojaton pitää sitä metsää tukikohtanaan!"
"Mitä tulee jonkin tietyn asian tai paikan löytämiseen metsästä", kääpiö lisäsi, "niin sen suhteen ei voi muuta kuin toivottaa teille onnea - sitä te tulette tarvitsemaan. Se paikka on suuri: maili toisensa jälkeen vaikeakulkuista aarniometsää, joka on saanut olla koskemattomana niin kauan kuin kääpiön muisti kantaa - ja se kantaa kauas! Toisaalta, jos sattuisin tietämään mitä te etsitte, voisin ehkä antaa pari neuvoa pientä vastapalvelusta vastaan..."
Isele näytti empivän, mutta sanoi lopulta: "Sulkakynän veljeskunta on lähettänyt minut etsimään kuningas Adgarin kadonnutta Neljättä kronikkaa. Tutkimukset ovat saaneet veljeskuntani uskomaan, että kirja on jossain Mernbarin metsän kätköissä, ja seppä Karlonin mukaan myös estrealaiset tarinat kertovat samaa."
"En ole koskaan kuullut mistään piilopaikasta Mernbarissa, jonne kirja olisi voinut kätkeytyä", Jasnir vastasi ja pyöritteli miettiväisenä kolikkoa sormissaan. "Mutta Mernbarin metsä on vaarallinen paikka - paikka, joka on pitänyt salaisuutensa omanaan satoja vuosia. Kerta toisensa jälkeen Estrean ihmiset ja jopa klaanini kääpiöt ovat yrittäneet asettua syvemmälle metsään ja raivata itselleen uuden maatilkun, mutta joka kerta yritykset ovat valuneet hukkaan, kunnes kukaan ei jaksa enää yrittää - vaiva on suurempi kuin hyöty!"
"Klaanini parissa kerrotaan kuitenkin vanhaa tarinaa metsän keskellä sijaitsevasta rauniolinnakkeesta, Piruntornista", Jasnir lisäsi ja katseli merkitsevästi seikkailijoita. "Tarinoissa tuolla paikalla on yhtä paljon hallitsijoita, kuin on siitä kertovia tarinoitakin, mutta kaikki tarinat ovat yhtä mieltä siitä, että aikoinaan tuo rauniolinnake on ollut mahtavan herran hallussa - mahtavan ja pahan herran hallussa..."
"Jos minun pitäisi historiallista aikakirjaa lähteä etsimään, niin yhtä hyvin voisin aloittaa noiden raunioiden luota", Jasnir sanoi, "ja minä pystyn neuvomaan teidät noiden raunioiden luokse, sillä isäni matkusti aikoinaan tuolle paikalle. Se tapahtui vain muutama vuosi sen jälkeen, kun Adgarin kerrotaan kadottaneen kronikkansa."
maanantai 26. heinäkuuta 2010
Bandirin päiväkirjamerkinnät 8
Bandirin ja Karlonin tarina jatkuu siitä, mihin ensimmäinen luku jäi. Taidan tehdä samoin, kuin ensimmäisen luvun suhteen, eli koko luku tulee blogiin aluksi pieninä palasina, jonka jälkeen kokoan ne yhdeksi tiedostoksi. Homma tuntui toimivan ainakin ensimmäisen luvun suhteen...
2: Matka alkaa
Joskus mietin, mihin suuntaan elämäni olisi kääntynyt, ellen olisi tavannut Iseleä. Olisinko jatkanut elämääni kiertelevänä palkkasoturina, ellemme olisi auttaneet Karlonin kanssa noidaksi syytettyä muukalaista, josta tuli sittemmin ensin työnantajamme ja ajan kuluessa ystävämme? Millaisia kokemuksia, iloja ja suruja maailma olisi muutoin minulle tarjonnut?
Olen kertonut Karlonille näistä mietteistäni, mutta häntä eivät moiset asiat mietitytä; hän on tyytyväinen.
"Älä murehdi menneitä, vaan suunnittele tulevaa, puolihaltia!" hän sanoo minulle ja palaa pajaansa ja työnsä pariin. Hän on kiireinen, niin hän on nykyään aina, eikä hänellä riitä kärsivällisyyttä jahkailuilleni. Hän alkaa olla jo vanha; vaikka hän vielä jaksaa heiluttaa vasaraansa ja lausuu varmasti takomiaan esineitä vahvistavat voimasanat, on hänen parrassaan jo yhtä paljon harmaata kuin tummaa, eikä hänen näkönsä ole enää samanlainen kuin ennen. Luulen hänen pelkäävän tulevaa yhtä paljon kuin minä haikailen menneitä.
Hän on kuitenkin oikeassa. Minä olen puolihaltia, ja minulla on vielä edessäni paljon vuosia - enemmän kuin ystävälläni Karlonilla. Minun pitäisi tehdä kuten hän sanoo ja lakata murehtimasta menneitä. Minun olisi katsottava tulevaisuuteen.
Niin kauan kuin jatkan tätä Karlonin painostamana itselleni ottamaa tehtävää, en kuitenkaan voi hylätä menneisyyttä.
"Haikailuni ovat osaksi sinun syytäsi, ystäväni", totean hänelle ja hymyilen.
Seisoimme Seppien kadulla, jota myös Kääpiökaduksi kutsuttiin. Se sijaitsi kaukana Varmasin keskustasta, ja oli jo iltapäivä, mutta Karlon oli kertonut tietävänsä Kääpiökadulta erään, joka voisi tietää jotain Adgarin kadonneesta aikakirjasta, tai ainakin Mernbarin metsästä, johon kyseinen kirja oli Iselen ja Karlonin tuntemien tarinoiden mukaan kadonnut.
Jasnirobek Kivikirveen kauppareitit kulkevat Mernbarin metsän kautta aina Dalras-kukkuloille saakka", seppä oli kertonut, "ja Kivikirveen klaani tuntee myös Mernbarin metsän vanhat tarinat ja aarteet. Jasnir osaa neuvoa meitä ainakin siinä, mistä Adgarin kirjaa voisi ainakin yrittää etsiä, ja hän osaa varoittaa meitä Mernbarin metsän vaaroista."
Niinpä minä, Karlon ja Isele suuntasimme kulkumme Kääpiökadulle. Seppien katu sijaitsi kaukana Varmasin keskustasta ja hieman erillään itse kaupungistakin, ja kun pääsimme määränpäähämme, oli aurinko laskemaisillaan mailleen, ja katu oli hiljainen. Jotkut muutamista vastaantulijoista tervehtivät Karlonia, mutta useimmat kiiruhtivat jo kotejaan kohti.
Onneksemme Jasnirin pienen puodin ikkunoista paistoi vielä valo; epäilemättä kääpiö laski liiketoimintansa voittoja. Jasnir ei ollut Varmasin kiltaseppien mittapuulla erityisen merkittävä kauppias, mutta aina löytyi niitä, jotka halusivat tutustua Kivikirveen klaanin kuuluihin käsityötaidon näytteisiin, ja Jasnirobek osasi puhua ihmiskauppiaat pyörryksiin kääpiön sinnikkyydellä.
2: Matka alkaa
Joskus mietin, mihin suuntaan elämäni olisi kääntynyt, ellen olisi tavannut Iseleä. Olisinko jatkanut elämääni kiertelevänä palkkasoturina, ellemme olisi auttaneet Karlonin kanssa noidaksi syytettyä muukalaista, josta tuli sittemmin ensin työnantajamme ja ajan kuluessa ystävämme? Millaisia kokemuksia, iloja ja suruja maailma olisi muutoin minulle tarjonnut?
Olen kertonut Karlonille näistä mietteistäni, mutta häntä eivät moiset asiat mietitytä; hän on tyytyväinen.
"Älä murehdi menneitä, vaan suunnittele tulevaa, puolihaltia!" hän sanoo minulle ja palaa pajaansa ja työnsä pariin. Hän on kiireinen, niin hän on nykyään aina, eikä hänellä riitä kärsivällisyyttä jahkailuilleni. Hän alkaa olla jo vanha; vaikka hän vielä jaksaa heiluttaa vasaraansa ja lausuu varmasti takomiaan esineitä vahvistavat voimasanat, on hänen parrassaan jo yhtä paljon harmaata kuin tummaa, eikä hänen näkönsä ole enää samanlainen kuin ennen. Luulen hänen pelkäävän tulevaa yhtä paljon kuin minä haikailen menneitä.
Hän on kuitenkin oikeassa. Minä olen puolihaltia, ja minulla on vielä edessäni paljon vuosia - enemmän kuin ystävälläni Karlonilla. Minun pitäisi tehdä kuten hän sanoo ja lakata murehtimasta menneitä. Minun olisi katsottava tulevaisuuteen.
Niin kauan kuin jatkan tätä Karlonin painostamana itselleni ottamaa tehtävää, en kuitenkaan voi hylätä menneisyyttä.
"Haikailuni ovat osaksi sinun syytäsi, ystäväni", totean hänelle ja hymyilen.
Seisoimme Seppien kadulla, jota myös Kääpiökaduksi kutsuttiin. Se sijaitsi kaukana Varmasin keskustasta, ja oli jo iltapäivä, mutta Karlon oli kertonut tietävänsä Kääpiökadulta erään, joka voisi tietää jotain Adgarin kadonneesta aikakirjasta, tai ainakin Mernbarin metsästä, johon kyseinen kirja oli Iselen ja Karlonin tuntemien tarinoiden mukaan kadonnut.
Jasnirobek Kivikirveen kauppareitit kulkevat Mernbarin metsän kautta aina Dalras-kukkuloille saakka", seppä oli kertonut, "ja Kivikirveen klaani tuntee myös Mernbarin metsän vanhat tarinat ja aarteet. Jasnir osaa neuvoa meitä ainakin siinä, mistä Adgarin kirjaa voisi ainakin yrittää etsiä, ja hän osaa varoittaa meitä Mernbarin metsän vaaroista."
Niinpä minä, Karlon ja Isele suuntasimme kulkumme Kääpiökadulle. Seppien katu sijaitsi kaukana Varmasin keskustasta ja hieman erillään itse kaupungistakin, ja kun pääsimme määränpäähämme, oli aurinko laskemaisillaan mailleen, ja katu oli hiljainen. Jotkut muutamista vastaantulijoista tervehtivät Karlonia, mutta useimmat kiiruhtivat jo kotejaan kohti.
Onneksemme Jasnirin pienen puodin ikkunoista paistoi vielä valo; epäilemättä kääpiö laski liiketoimintansa voittoja. Jasnir ei ollut Varmasin kiltaseppien mittapuulla erityisen merkittävä kauppias, mutta aina löytyi niitä, jotka halusivat tutustua Kivikirveen klaanin kuuluihin käsityötaidon näytteisiin, ja Jasnirobek osasi puhua ihmiskauppiaat pyörryksiin kääpiön sinnikkyydellä.
lauantai 24. heinäkuuta 2010
Bandirin päiväkirjamerkinnät 7
Jatkoa edelliselle merkinnälle ja ensimmäisen luvun loppu. Kokoan tämän varmaan vielä yhdeksi kokonaiseksi pdf-tiedostoksi Scribdiin, kun sellaista on varmaan mukavampi lukea - jos vain jaksaisi oikolukea...
Karlon ei tuntunut kuitenkaan galadrianosilaisista maalauksista välittävän, vaan kohautti vain vähättelevästi olkiaan. "Rouva Iselane, kerroitte tarvitsevanne apuamme Estreassa oleillessanne."
"Voi, kutsukaa minua Iseleksi - niin kaikki ystäväni tekevät, ja uskallan lukea teidät jo siihen joukkoon", Iselane vastasi. "Uskon tosiaan tarvitsevani paikalliset olot ja tarinat tuntevien apua."
"Minulla on kunnia kuulua erääseen kaukaisesta Merienistä kotoisin olevaan kirjanoppineiden muodostaan järjestöön", Isele selitti. "Me kutsumme itseämme Sulkakynän veljeskunnaksi ja pyrimme keräämään kaikenlaista hyödyllistä tietoa Merienin hallitsijoiden ja kansan hyödyksi."
Merien oli minulle tuttu nimi, sillä monia tuon kaupungin kauppa-aluksia seilasi Estrean rannikollekin, vaikka Merien sijaitsi kaukana idässä. Tästä Sulkakynän veljeskunnasta en kuitenkaan ollut koskaan kuullut - ja tämän sanoin Iselellekin.
"Kertomasi perusteella arvaan kuitenkin sinun olevan etsimässä jotain tietoa Estreasta", huomautin uteliaana, ja Isele nyökkäsi.
"Olet oikeassa, Bandir-herra", nainen myönsi. "En tiedä, oletteko kuulleet Merienin uutisia täällä kaukana lännessä, mutta kuninkaamme Beren Talavon on kuolemaisillaan ja jättämässä valtaistuimen ilman perijää. Toki valtakunnasta löytyy monta ylimystä, jolla on verisiteitä Talavorin kuninkaalliseen huoneeseen, mutta tämä onkin ongelma: jokainen mahdollinen perijä näkee itsensä seuraavana Merienin hallitsijana. Sulkakynän veljeskunta ja Merienin konsulit pelkäävät sisällissotaa."
"Talavorin suku on vanhaa perua", Isele jatkoi, "ja Sulkakynän veljeskunta on lähettänyt minut tänne etsimään erään vanhan hallitsijan jälkeensä jättämää asiakirjaa. Te olette saattaneet kuulla hänestä, Adgar Talavorista."
Adgarin nimi oli minulle hämärästi tuttu, mutta totuudennimissä vain harvat soturit kiinnittivät paljonkaan huomiota tarinaniskijöiden tarinoihin, enkä minäkään saanut päähäni mistä tuo nimi oli minulle tuttu. Karlon näytti kuitenkin tietävän jotain.
"Mestarini Calsis tunsi sepäntyönsä lisäksi paljon kansantarinoita", Karlon sanoi miettiväisenä. "Ja hän kertoi minulle joskus eräästä kuningas Adgarista, joka kulki näillä seuduilla. Siitä on varmastikin yli kaksi sataa vuotta, kun Adgar kulki Estreassa, joka oli varsin erilainen kuin nyt. Täällä oli petojen lisäksi myös monia villejä örkkiheimoja ja hiisiä, ja tarinoissa kuningas Adgar auttoi estrealaisia perustamaan oman valtakuntansa taistelemaan erämaiden vaaroja vastaan."
Isele nyökkäsi innostuneena Karlonin kertomasta. "Hienoa nähdä, että Adgar Talavorin teot muistetaan edelleen Estreassa!" nainen sanoi vaikuttuneena. "Kertomanne pitää hyvin paikkansa, mutta yksi asia teiltä jäi kertomatta: kuningas Adgar kuoli retkellään Estreaan, ja hänen kadottuaan Merienissä valtaan astui hänen veljensä talavorilainen sukuhaara. Adgar oli kuitenkin kirjanoppinut, joka oli kirjoittanut perinpohjaisen tutkimuksen sukunsa teoista aina omiin päiviinsä saakka. Hänen neljännessä aikakirjassaan on huhujen mukaan myös Talavorin sukukartta aina hänen päiviinsä ja veljenpoikiinsa saakka. Ja tuon aikakirjan Sulkakynän veljeskunta on lähettänyt minut etsimään. Rahallisen arvonsa ja mittaamattoman arvokkaan tietomääränsä lisäksi tuo aikakirja voisi auttaa valtakuntaamme ratkaisemaan perimyskiistan ilman verenvuodatusta."
Iselen kertomus kiehtoi mieltäni ja sai seikkailunhaluni heräämään, ja näin myös Karlonin kiinnostuneen Iselen kertomasta. Minun oli kuitenkin huomautettava: ""Onkohan kirja mahtanut säilyä, jos se on ollut kadoksissa kaksisataa vuotta? Luulisi, ettei mikään paperi tai pergamentti kestä ajan hammasta ilman hoitoa."
"Adgar oli paitsi seikkailija ja kirjanoppinut, niin myös velho", Isele selitti. "Hän lumosi kaikki kirjansa siten, että ne kyllä kestävät ajan ja säiden koettelemukset, vaikka kirja olisi maannut kaksisataa vuotta taivasalla - kunhan vain mikään eläin tai hirviö ei ole kirjaa tärvellyt. Mutta ensin pitäisi vain tietää, mistä kirjaa kannattaa etsiä. Tiedän, että jossain näissä osissa Estreaa se on kadonnut, mutta Merienissä tiedetään vain vähän niistä vuosista, jolloin Adgar vaelsi täällä lännessä."
Oli selvää, mihin Isele tarvitsi apuamme: me toimisimme saattajina ja avustaisimme häntä etsimään kansansa muinaisen kuninkaan kirjoittamaa kirjaa. Minä olin vain palkkasoturi ja Karlon oli vain seppä, mutta tarvitsimme työtä ja rahaa, ja Isele tarjosi tehtävän vaarojen lisäksi melkoista seikkailua, joka sai ainakin minut innostumaan. Kun Isele vielä lupasi kuohkean palkkion minun ja Karlonin avusta Adgarin kadonneen aikakirjan metsästyksessä, päätimme nopeasti suostua.
Mutta mistä vain aloittaa tämän ikivanhan, kaksisataa vuotta kadoksissa olleen kirjan etsintä?
Karlon ei tuntunut kuitenkaan galadrianosilaisista maalauksista välittävän, vaan kohautti vain vähättelevästi olkiaan. "Rouva Iselane, kerroitte tarvitsevanne apuamme Estreassa oleillessanne."
"Voi, kutsukaa minua Iseleksi - niin kaikki ystäväni tekevät, ja uskallan lukea teidät jo siihen joukkoon", Iselane vastasi. "Uskon tosiaan tarvitsevani paikalliset olot ja tarinat tuntevien apua."
"Minulla on kunnia kuulua erääseen kaukaisesta Merienistä kotoisin olevaan kirjanoppineiden muodostaan järjestöön", Isele selitti. "Me kutsumme itseämme Sulkakynän veljeskunnaksi ja pyrimme keräämään kaikenlaista hyödyllistä tietoa Merienin hallitsijoiden ja kansan hyödyksi."
Merien oli minulle tuttu nimi, sillä monia tuon kaupungin kauppa-aluksia seilasi Estrean rannikollekin, vaikka Merien sijaitsi kaukana idässä. Tästä Sulkakynän veljeskunnasta en kuitenkaan ollut koskaan kuullut - ja tämän sanoin Iselellekin.
"Kertomasi perusteella arvaan kuitenkin sinun olevan etsimässä jotain tietoa Estreasta", huomautin uteliaana, ja Isele nyökkäsi.
"Olet oikeassa, Bandir-herra", nainen myönsi. "En tiedä, oletteko kuulleet Merienin uutisia täällä kaukana lännessä, mutta kuninkaamme Beren Talavon on kuolemaisillaan ja jättämässä valtaistuimen ilman perijää. Toki valtakunnasta löytyy monta ylimystä, jolla on verisiteitä Talavorin kuninkaalliseen huoneeseen, mutta tämä onkin ongelma: jokainen mahdollinen perijä näkee itsensä seuraavana Merienin hallitsijana. Sulkakynän veljeskunta ja Merienin konsulit pelkäävät sisällissotaa."
"Talavorin suku on vanhaa perua", Isele jatkoi, "ja Sulkakynän veljeskunta on lähettänyt minut tänne etsimään erään vanhan hallitsijan jälkeensä jättämää asiakirjaa. Te olette saattaneet kuulla hänestä, Adgar Talavorista."
Adgarin nimi oli minulle hämärästi tuttu, mutta totuudennimissä vain harvat soturit kiinnittivät paljonkaan huomiota tarinaniskijöiden tarinoihin, enkä minäkään saanut päähäni mistä tuo nimi oli minulle tuttu. Karlon näytti kuitenkin tietävän jotain.
"Mestarini Calsis tunsi sepäntyönsä lisäksi paljon kansantarinoita", Karlon sanoi miettiväisenä. "Ja hän kertoi minulle joskus eräästä kuningas Adgarista, joka kulki näillä seuduilla. Siitä on varmastikin yli kaksi sataa vuotta, kun Adgar kulki Estreassa, joka oli varsin erilainen kuin nyt. Täällä oli petojen lisäksi myös monia villejä örkkiheimoja ja hiisiä, ja tarinoissa kuningas Adgar auttoi estrealaisia perustamaan oman valtakuntansa taistelemaan erämaiden vaaroja vastaan."
Isele nyökkäsi innostuneena Karlonin kertomasta. "Hienoa nähdä, että Adgar Talavorin teot muistetaan edelleen Estreassa!" nainen sanoi vaikuttuneena. "Kertomanne pitää hyvin paikkansa, mutta yksi asia teiltä jäi kertomatta: kuningas Adgar kuoli retkellään Estreaan, ja hänen kadottuaan Merienissä valtaan astui hänen veljensä talavorilainen sukuhaara. Adgar oli kuitenkin kirjanoppinut, joka oli kirjoittanut perinpohjaisen tutkimuksen sukunsa teoista aina omiin päiviinsä saakka. Hänen neljännessä aikakirjassaan on huhujen mukaan myös Talavorin sukukartta aina hänen päiviinsä ja veljenpoikiinsa saakka. Ja tuon aikakirjan Sulkakynän veljeskunta on lähettänyt minut etsimään. Rahallisen arvonsa ja mittaamattoman arvokkaan tietomääränsä lisäksi tuo aikakirja voisi auttaa valtakuntaamme ratkaisemaan perimyskiistan ilman verenvuodatusta."
Iselen kertomus kiehtoi mieltäni ja sai seikkailunhaluni heräämään, ja näin myös Karlonin kiinnostuneen Iselen kertomasta. Minun oli kuitenkin huomautettava: ""Onkohan kirja mahtanut säilyä, jos se on ollut kadoksissa kaksisataa vuotta? Luulisi, ettei mikään paperi tai pergamentti kestä ajan hammasta ilman hoitoa."
"Adgar oli paitsi seikkailija ja kirjanoppinut, niin myös velho", Isele selitti. "Hän lumosi kaikki kirjansa siten, että ne kyllä kestävät ajan ja säiden koettelemukset, vaikka kirja olisi maannut kaksisataa vuotta taivasalla - kunhan vain mikään eläin tai hirviö ei ole kirjaa tärvellyt. Mutta ensin pitäisi vain tietää, mistä kirjaa kannattaa etsiä. Tiedän, että jossain näissä osissa Estreaa se on kadonnut, mutta Merienissä tiedetään vain vähän niistä vuosista, jolloin Adgar vaelsi täällä lännessä."
Oli selvää, mihin Isele tarvitsi apuamme: me toimisimme saattajina ja avustaisimme häntä etsimään kansansa muinaisen kuninkaan kirjoittamaa kirjaa. Minä olin vain palkkasoturi ja Karlon oli vain seppä, mutta tarvitsimme työtä ja rahaa, ja Isele tarjosi tehtävän vaarojen lisäksi melkoista seikkailua, joka sai ainakin minut innostumaan. Kun Isele vielä lupasi kuohkean palkkion minun ja Karlonin avusta Adgarin kadonneen aikakirjan metsästyksessä, päätimme nopeasti suostua.
Mutta mistä vain aloittaa tämän ikivanhan, kaksisataa vuotta kadoksissa olleen kirjan etsintä?
Bandirin päiväkirjamerkinnät 6
Jatkoa edelliselle merkinnälle. Tämä pätkä oli varsin vaikea kirjoittaa... Seuraavaa pätkää voi joutua odottelemaan siihen asti, että saan Markolta vähän hänen suunnittelemaansa Thranil-tietoutta...
"Mistä täällä kahnataan?" kaupunginkaartin kersantin arvomerkkejä kantava sotilas vaati saada tietää. Hän ja kolme muuta kaupunginkaartin asetakkeja kantavaa soturia tunkeutuivat nopeasti väkijoukon läpi. Kuuma kesäpäivä sai heidät hikoilemaan raskaissa varusteissaan ja he mulkoilivat epäluuloisina meitä viittä.
"Tätä naista kohdeltiin kaltoin ja syytetään noituudesta ilman, että hänen annettiin edes puhua puolestaan, kersantti!" Karlon sanoi ja päästi otteensa pitelemästään teurastajasta.
"Nämä kaksi syyttävät naista noidaksi, kersantti", sanoin ja astuin Karlonin vierelle, "mutta he eivät ole tarjonneet vielä mitään todisteita syytöstensä tueksi."
Kersantti vaikutti edelleen epäluuloiselta, mutta onneksemme hän ei näyttänyt antautuvan samanlaisen taikauskoisen epäluuloisuuden valtaan kuin kaupunkilaiset. Sen sijaan hän kumarsi kohteliaasti naiselle, sillä tämän tavanomaista hienommat vaatteet paljastivat hänet varakkaaksi henkilöksi - ellei peräti jonkin aatelishuoneen jäseneneksi.
"Ette kai te usko noita kahta?" toinen teurastajista kysyi hämmästyneenä. "Tuo nainen on noita! Minä näin omin silmin kuinka hän yrittiä loitsia Caldon pojan mustilla taioillaan!"
Olin avaamassa suuni ja vastaamassa teurastajan syytöksiin, mutta kersantti oli minua nopeampi.
"Me taasen näimme Caldon jälkikasvun kun juoksimme täinne lopettamaan julkisen rauhan häirinnän", kersantti ärähti ja mulkaisi teurastajia. "Minusta hän näytti olevan aivan kunnossa. Oli hän noita tai ei, niin Varmasin laki estää ketä tahansa ottamasta lakia omiin käsiinsä - ja se koskee myös teitä, Galo ja Caldo! Tämä juttu selvitetään perin pohjin, ja haluan nähdä teidät molemmat huomenna seriffin puheilla."
"Ja se koskee myös teitä, arvon rouva, pahoittelen", kaartilainen sanoi pahoittelevasti naiselle. "Tämä juttu on selvitettävä, mutta älkää pelätkö, vaikka olisittekin noita; mikään laki ei kiellä taikojia Estreassa, vaikka heitä kohtaan ollaankin yleisesti epäluuloisempia. Mutta tämä juttu on siitä huolimatta selvitettävä."
Seriffi kääntyi vielä minun ja Karlonin puoleen. "Haluan nähdä myös teidät!" hän sanoi ankarasti. "Minusta näyttää, että te teitte oikein auttaessanne naista, mutta haluan myös kuulla teidän sananne tapahtuneesta."
"Minä kyllä tulen", Karlon vakuutti, "eipä minulla taida olla nyt muutakaan tekemistä kun aikaa liikenee oikeuden puolustamiseenkin".
Kaartinkersantti nyökkäsi tyytyväisenä ja kääntyi väkijoukon puoleen käskien kaikkia palaamaan takaisin omiin puuhiinsa. Hiljalleen ihmiset alkoivatkin suunnata takaisin koteihinsa tai puotejaan sulkemaan, sillä aurinko oli jo laskemassa kaupungin kattomeren taakse. Teurastajat Calo ja Galdo sen sijaan poistuivat paikalta hitaasti ja mulkoilivat vielä minua ja Karlonia. Karlon yritti sovitella tapahtunutta välikohtausta, mutta teurastajat eivät olleet anteeksiantavaisella tuulella.
"Pysykää vastaisuudessa erossa asioista, jotka eivät teille kuulu!" Caldo sanoi ennen kuin kääntyi halveksuvasti ja poistui Galo vanavedessään.
Teurastajat eivät kuitenkaan enää kiinnostaneet minua, vaan olin kääntänyt katseeni hamettaan pölystä siistivään ja kuparinhohtoisia hiuksiaan järjestelevään naiseen. Hän oli sievä, vaikka hänen pölyisiä kasvojaan juovittivatkin kyynelten jättämät polut. Hänen vihreä nuttunsa ja hameensa olivat käytännölliset, mutta hienoa kangasta, ja hänen viittaansa piteli kultainen, sulkakynän muotoinen solki. Olallaan tällä oli laukku, joka näytti kirjanoppineen tai kirjurin varustelaukulta.
"Rouva", Kalron sanoi ja teki kankean kumarruksen, "toivon että teillä on kaikki kunnossa ja pahoittelen tapahtunutta. Toivottavasti teille ei nyt jää huono kuva Varmasista."
"Älkää missään nimessä pahoitelko, hyvä mies", nainen vastasi halliten itsensä yllättävän hyvin, vaikkakin hänen äänensä värisi edelleen hieman. "Minun tässä pitää kiittä teitä avustanne! Vielä en ehtinyt kärsiä muusta, kuin katuja pitkin raahaamisen nöyryytyksestä, mutta jumalat tietävät, mitä nuo roistot olisivat tehneet minulle ilman teitä!"
"Voi, minähän aivan unohdan tässä itseni", nainen päivitteli ja pyyhki nopeasti silmiään ja niiasi sitten puolimuodollisesti. "Saanen esitellä itseni: olen Iselane Warien ja teille kiitollisuudenvelassa."
"Minä olen Karlon, Karlon Manris", toverini seppä esitteli itsensä ja nyökkäsi sitten minun suuntaani. "Ja tuossa on Bandir." Karlonin sanottua jo nimeni tyydyin vain kumartamaan hillitysti, mutta kohteliaasti Iselanelle, joka vastasi nyökkäämällä yhtä kohteliaasti.
"Kiitoksia sinullekin avusta, Bandir-herra", neito sanoi. "Voinko mitenkään vaivata teitä kahta vielä, sillä olen ensimmäistä kertaa Varmasissa ja kaipaisin sopivaa yöpymispaikkaa. Herra Manris, te sanoitte olevanne Varmasista. Satutteko tietämään jonkin hyvän majatalon?"
"Robard Suuren majatalo tulee nyt lähimpänä mieleen", Karlon vastasi ja raapi partaansa. "Se sijaitsee tässä lähellä, ja heillä on pehmeät vuoteet, ja ruokaa on aina tarjolla. He pesevät myös nuo teidän vaatteenne."
"Erinomaista", Iselane sanoi ilahtuneena ja tarttui kärsivällisesti paikoillaan odottaneen hevosensa suitsiin. "Jos saatatte minut tähän Robard Suuren majataloon, niin vähin, mitä voin vastapalvelukseksi avustanne tehdä, on tarjota teille juotavaa ja syötävää. Itse asiassa minulla olisi teiltä vielä kysyttävää; Bandir tässä näyttää soturilta, ja saatan tarvita teidänkaltaistenne rohkeiden miesten apua, tietämätön muukalainen valtakunnassanne kun olen."
"Siinä tapauksessa seuratkaa minua", Karlon sanoi ja lähti johdattamaan meitä kolmea Varmasin katujen läpi. Olin kyllä kuullut Robard Suuren majatalosta, mutta en ollut itse koskaan käynyt siellä, joten annoin Karlonin hoitaa puhumisen, hän kun tuntui paikan tuntevan.
Majatalo paljastui keskivertoa paremmaksi, kolmikerroksiseksi rakennukseksi, jollaiseen minulla tai Karlonilla ei yleensä olisi ollut varaa; anniskelusali oli täynnä äveriäitä, hyväosaisten kauppiaiden ja alhaisaateliston jäsenien näköisiä asiakkaita, ja minun ja Karlonin vaatimattomat vaatteet ja Iselen likaiset kasvot keräsivät paljon nyrpeitä katseita.
Majatalon isäntä, kokonsa puolesta lisänimensä hyvin ansainnut, pirteän oloinen mies nimeltä Robard otti meidät kuitenkin iloisesti vastaan ja puristi sydämellisesti Karlonin kättä. Majatalonisännällä oli vatsakumpua jaettavaksi vaikka kahdelle muulle miehelle, mutta hänen silmissään oli tietynlainen pilke, jonka olin oppinut tunnistamaan. Palkkasoturijoukossa tämä mies olisi ollut merkittävä puhemies, ellei peräti päällikkö, ja pohdinkin, olivatko isännän turpeat kädet puristuneet joskus oluthanan kahvan sijasta miekan ympärille.
"No mutta hyvää iltaa, Karlon!" majatalonisäntä tervehti Karlonia reippaasti ja tervehti sitten meitäkin. "Mukava nähdä sinua täälläkin päin - ja toit ystäviäkin..."
"No kun tarve hyvälle majatalolle ilmeni, niin kyllähän minä sinut muistin, Robard", Karlon vastasi hymyillen. "Suosittelin paikkaa tälle Iselane Warienille. Puolihaltia on Bandir. Meidän kaikkien on hieman nälkä, joten sinä varmastikin osaat tehdä asialle jotain..."
"Ilman muuta, ilman muuta!" Robert myönteli. "Pistän kokin tuomaan teille heti syötävää... Tänään meillä on lihapataa, herneitä ja vastaleivottua leipää! Ottakaapas itsellenne pöytä, niin minä pistän teille tulemaan hieman olutta - ja rouvalle viiniä, oikein Arbonnerin punaista!"
"Tämä isäntä Robert vaikuttaa hyvin mukavalta mieheltä", Iselane huomautti suunnatessamme yhteen keskisalin vapaista pöydistä, "ja hän näyttää olevan myös taiteen ystävä!" Nainen osoitti ihastuneena salin yhdellä seinustalla, kylmänä olevan takan päällä roikkuvaa upeaa maalausta, joka esitti unikuvamaisesti maalattua lentävää olentoa pilvien keskellä. "En ole koskaan nähnyt galadrianosilaisia haltiamaalauksia näin kaukana niiden kotimaasta!"
Maininta haltioista sai minut höristämään korviani. Galadrianosin haltiavaltakunta oli kaukana Estreasta, eikä tietoa haltioiden viimeisestä suuresta valtakunnasta ollut helppo löytää - ja minähän sen tiesin. Jos Iselane tiesi jotain Galadrianosista ja haltiavaltakunnan sijainnista, niin minun olisi puhuttava aiheesta hänen kanssaan.
"Mistä täällä kahnataan?" kaupunginkaartin kersantin arvomerkkejä kantava sotilas vaati saada tietää. Hän ja kolme muuta kaupunginkaartin asetakkeja kantavaa soturia tunkeutuivat nopeasti väkijoukon läpi. Kuuma kesäpäivä sai heidät hikoilemaan raskaissa varusteissaan ja he mulkoilivat epäluuloisina meitä viittä.
"Tätä naista kohdeltiin kaltoin ja syytetään noituudesta ilman, että hänen annettiin edes puhua puolestaan, kersantti!" Karlon sanoi ja päästi otteensa pitelemästään teurastajasta.
"Nämä kaksi syyttävät naista noidaksi, kersantti", sanoin ja astuin Karlonin vierelle, "mutta he eivät ole tarjonneet vielä mitään todisteita syytöstensä tueksi."
Kersantti vaikutti edelleen epäluuloiselta, mutta onneksemme hän ei näyttänyt antautuvan samanlaisen taikauskoisen epäluuloisuuden valtaan kuin kaupunkilaiset. Sen sijaan hän kumarsi kohteliaasti naiselle, sillä tämän tavanomaista hienommat vaatteet paljastivat hänet varakkaaksi henkilöksi - ellei peräti jonkin aatelishuoneen jäseneneksi.
"Ette kai te usko noita kahta?" toinen teurastajista kysyi hämmästyneenä. "Tuo nainen on noita! Minä näin omin silmin kuinka hän yrittiä loitsia Caldon pojan mustilla taioillaan!"
Olin avaamassa suuni ja vastaamassa teurastajan syytöksiin, mutta kersantti oli minua nopeampi.
"Me taasen näimme Caldon jälkikasvun kun juoksimme täinne lopettamaan julkisen rauhan häirinnän", kersantti ärähti ja mulkaisi teurastajia. "Minusta hän näytti olevan aivan kunnossa. Oli hän noita tai ei, niin Varmasin laki estää ketä tahansa ottamasta lakia omiin käsiinsä - ja se koskee myös teitä, Galo ja Caldo! Tämä juttu selvitetään perin pohjin, ja haluan nähdä teidät molemmat huomenna seriffin puheilla."
"Ja se koskee myös teitä, arvon rouva, pahoittelen", kaartilainen sanoi pahoittelevasti naiselle. "Tämä juttu on selvitettävä, mutta älkää pelätkö, vaikka olisittekin noita; mikään laki ei kiellä taikojia Estreassa, vaikka heitä kohtaan ollaankin yleisesti epäluuloisempia. Mutta tämä juttu on siitä huolimatta selvitettävä."
Seriffi kääntyi vielä minun ja Karlonin puoleen. "Haluan nähdä myös teidät!" hän sanoi ankarasti. "Minusta näyttää, että te teitte oikein auttaessanne naista, mutta haluan myös kuulla teidän sananne tapahtuneesta."
"Minä kyllä tulen", Karlon vakuutti, "eipä minulla taida olla nyt muutakaan tekemistä kun aikaa liikenee oikeuden puolustamiseenkin".
Kaartinkersantti nyökkäsi tyytyväisenä ja kääntyi väkijoukon puoleen käskien kaikkia palaamaan takaisin omiin puuhiinsa. Hiljalleen ihmiset alkoivatkin suunnata takaisin koteihinsa tai puotejaan sulkemaan, sillä aurinko oli jo laskemassa kaupungin kattomeren taakse. Teurastajat Calo ja Galdo sen sijaan poistuivat paikalta hitaasti ja mulkoilivat vielä minua ja Karlonia. Karlon yritti sovitella tapahtunutta välikohtausta, mutta teurastajat eivät olleet anteeksiantavaisella tuulella.
"Pysykää vastaisuudessa erossa asioista, jotka eivät teille kuulu!" Caldo sanoi ennen kuin kääntyi halveksuvasti ja poistui Galo vanavedessään.
Teurastajat eivät kuitenkaan enää kiinnostaneet minua, vaan olin kääntänyt katseeni hamettaan pölystä siistivään ja kuparinhohtoisia hiuksiaan järjestelevään naiseen. Hän oli sievä, vaikka hänen pölyisiä kasvojaan juovittivatkin kyynelten jättämät polut. Hänen vihreä nuttunsa ja hameensa olivat käytännölliset, mutta hienoa kangasta, ja hänen viittaansa piteli kultainen, sulkakynän muotoinen solki. Olallaan tällä oli laukku, joka näytti kirjanoppineen tai kirjurin varustelaukulta.
"Rouva", Kalron sanoi ja teki kankean kumarruksen, "toivon että teillä on kaikki kunnossa ja pahoittelen tapahtunutta. Toivottavasti teille ei nyt jää huono kuva Varmasista."
"Älkää missään nimessä pahoitelko, hyvä mies", nainen vastasi halliten itsensä yllättävän hyvin, vaikkakin hänen äänensä värisi edelleen hieman. "Minun tässä pitää kiittä teitä avustanne! Vielä en ehtinyt kärsiä muusta, kuin katuja pitkin raahaamisen nöyryytyksestä, mutta jumalat tietävät, mitä nuo roistot olisivat tehneet minulle ilman teitä!"
"Voi, minähän aivan unohdan tässä itseni", nainen päivitteli ja pyyhki nopeasti silmiään ja niiasi sitten puolimuodollisesti. "Saanen esitellä itseni: olen Iselane Warien ja teille kiitollisuudenvelassa."
"Minä olen Karlon, Karlon Manris", toverini seppä esitteli itsensä ja nyökkäsi sitten minun suuntaani. "Ja tuossa on Bandir." Karlonin sanottua jo nimeni tyydyin vain kumartamaan hillitysti, mutta kohteliaasti Iselanelle, joka vastasi nyökkäämällä yhtä kohteliaasti.
"Kiitoksia sinullekin avusta, Bandir-herra", neito sanoi. "Voinko mitenkään vaivata teitä kahta vielä, sillä olen ensimmäistä kertaa Varmasissa ja kaipaisin sopivaa yöpymispaikkaa. Herra Manris, te sanoitte olevanne Varmasista. Satutteko tietämään jonkin hyvän majatalon?"
"Robard Suuren majatalo tulee nyt lähimpänä mieleen", Karlon vastasi ja raapi partaansa. "Se sijaitsee tässä lähellä, ja heillä on pehmeät vuoteet, ja ruokaa on aina tarjolla. He pesevät myös nuo teidän vaatteenne."
"Erinomaista", Iselane sanoi ilahtuneena ja tarttui kärsivällisesti paikoillaan odottaneen hevosensa suitsiin. "Jos saatatte minut tähän Robard Suuren majataloon, niin vähin, mitä voin vastapalvelukseksi avustanne tehdä, on tarjota teille juotavaa ja syötävää. Itse asiassa minulla olisi teiltä vielä kysyttävää; Bandir tässä näyttää soturilta, ja saatan tarvita teidänkaltaistenne rohkeiden miesten apua, tietämätön muukalainen valtakunnassanne kun olen."
"Siinä tapauksessa seuratkaa minua", Karlon sanoi ja lähti johdattamaan meitä kolmea Varmasin katujen läpi. Olin kyllä kuullut Robard Suuren majatalosta, mutta en ollut itse koskaan käynyt siellä, joten annoin Karlonin hoitaa puhumisen, hän kun tuntui paikan tuntevan.
Majatalo paljastui keskivertoa paremmaksi, kolmikerroksiseksi rakennukseksi, jollaiseen minulla tai Karlonilla ei yleensä olisi ollut varaa; anniskelusali oli täynnä äveriäitä, hyväosaisten kauppiaiden ja alhaisaateliston jäsenien näköisiä asiakkaita, ja minun ja Karlonin vaatimattomat vaatteet ja Iselen likaiset kasvot keräsivät paljon nyrpeitä katseita.
Majatalon isäntä, kokonsa puolesta lisänimensä hyvin ansainnut, pirteän oloinen mies nimeltä Robard otti meidät kuitenkin iloisesti vastaan ja puristi sydämellisesti Karlonin kättä. Majatalonisännällä oli vatsakumpua jaettavaksi vaikka kahdelle muulle miehelle, mutta hänen silmissään oli tietynlainen pilke, jonka olin oppinut tunnistamaan. Palkkasoturijoukossa tämä mies olisi ollut merkittävä puhemies, ellei peräti päällikkö, ja pohdinkin, olivatko isännän turpeat kädet puristuneet joskus oluthanan kahvan sijasta miekan ympärille.
"No mutta hyvää iltaa, Karlon!" majatalonisäntä tervehti Karlonia reippaasti ja tervehti sitten meitäkin. "Mukava nähdä sinua täälläkin päin - ja toit ystäviäkin..."
"No kun tarve hyvälle majatalolle ilmeni, niin kyllähän minä sinut muistin, Robard", Karlon vastasi hymyillen. "Suosittelin paikkaa tälle Iselane Warienille. Puolihaltia on Bandir. Meidän kaikkien on hieman nälkä, joten sinä varmastikin osaat tehdä asialle jotain..."
"Ilman muuta, ilman muuta!" Robert myönteli. "Pistän kokin tuomaan teille heti syötävää... Tänään meillä on lihapataa, herneitä ja vastaleivottua leipää! Ottakaapas itsellenne pöytä, niin minä pistän teille tulemaan hieman olutta - ja rouvalle viiniä, oikein Arbonnerin punaista!"
"Tämä isäntä Robert vaikuttaa hyvin mukavalta mieheltä", Iselane huomautti suunnatessamme yhteen keskisalin vapaista pöydistä, "ja hän näyttää olevan myös taiteen ystävä!" Nainen osoitti ihastuneena salin yhdellä seinustalla, kylmänä olevan takan päällä roikkuvaa upeaa maalausta, joka esitti unikuvamaisesti maalattua lentävää olentoa pilvien keskellä. "En ole koskaan nähnyt galadrianosilaisia haltiamaalauksia näin kaukana niiden kotimaasta!"
Maininta haltioista sai minut höristämään korviani. Galadrianosin haltiavaltakunta oli kaukana Estreasta, eikä tietoa haltioiden viimeisestä suuresta valtakunnasta ollut helppo löytää - ja minähän sen tiesin. Jos Iselane tiesi jotain Galadrianosista ja haltiavaltakunnan sijainnista, niin minun olisi puhuttava aiheesta hänen kanssaan.
perjantai 23. heinäkuuta 2010
Bandirin päiväkirjamerkinnät 5
Jatkoa edelliselle merkinnälle.
Väkijoukon keskellä seisoi kaksi teurastajan veriseen essuun pukeutunutta, rotevaa miestä, joiden kasvoilta paistoi taikauskoinen raivo ja pelko. Toinen miehistä piteli levottomasti liikahtelevaa ja päätään paiskovaa ratsua, ja toinen mies retuutti nuorta naista tämän kuparinvärisistä hiuksista.
"Hakekaa seriffi!" naista pitelevä teurastaja karjaisi naama punaisena. "Me saimme tämän noidan kiinni verekseltään. Hän yritti kirota meidän pojan mustilla loitsuillaan!"
Väkijoukon läpi kävi kauhistunut kuhina, johon naisen vastalause lähes hukkui. Hänen äänensä oli tuskasta pingottunut, mutta kirkas ja selkeä, ja hänen vierasmaalainen korostuksen oli lähes huomaamaton.
"Jumalien nimeen, yritin vain auttaa!" nainen parkaise miehen retuuttaessa ilkeästi häntä hiuksista.
Vain hetkeä aikaisemmin olin epäillyt Karlonin rehtiä luonnetta, mutta myönnän nöyränä, että tuolloin hän toimi minua nopeammin. Heti naisen hädän nähtyään hän tempaisi muutamat vielä edessään seisovat kaupunkilaiset sivuun.
"Tuolla tavalla täällä ei asioita hoideta!" seppä moitti kovaan ääneen kahta teurastajaa ja heristi heille sormeaan. "Näkeehän sen sokeakin että häneen sattuu! Päästä irti hänestä!"
Teurastajat yllättyivät Karlonin väliintulosta, ja hevosta pitelevä mies oli päästää ratsun suitset irti. Toinen teruastaja kuitenkin vain mulkaisi Karlonia ja ärähti:
"Älä sinä puutu tähän! Tämä nainen yritti noitua minun poikaparkani! Hän lausui outoja taikasanoja ja heilutteli sormiaan poikani pään yllä! Jumalat yksin tietävät minkälaisia loitsuja hän oli punomassa, mutta onneksi ehdin väliin, ennen kuin noita sai loitsunsa valmiiksi! Tämä nainen menee seriffin selliin, ja jos jumalat ovat suopeita, niin sieltä suoraan roviolle!"
Olin juuri itsekin päässyt pujottelemaan kaupunkilaisten ohi, kun nainen parkaisi jälleen teurastajan kovakouraisessa otteessa.
"En minä tehnyt mitään pahaa!" nainen väitti ja aikoi sanoa vielä jotain, mutta tätä pitelevä mies ravisti naista hiuksista saaden tämän parkaisemaan tuskasta.
Teurastajan ennakkoluuloista ja tietämättömyydestä kytevä vihainen käytös ja kaupunkilaisten hiljainen hyväksyntä saivat sappeni kiehahtamaan, ja käteni laskeutui kuin huomaamatta vyöllä roikkuvan miekkani kahvalle. Karlon oli kuitenkin jälleen minua nopeampi ja oli tarttunut naista pitelevän miehen ranteeseen. Voimakas vääntö pakotti miehen helposti irrottamaan otteensa neidosta, ja kun toinen teurastaja aikoi irrottaa otteensa hevosen suitsista ja rynnätä toverinsa avuksi, mutta minä astuin nopeasti tämän tielle, käsi selvästi miekan kahvalla.
"Mietipä toisen kerran mitä teet seuraavaksi", sihahdin hampaideni välistä ja katsoin teurastajaa syvälle silmiin. Mies vilkaisikin ympärilleen epävarmasti, muttei ehtinyt hyökätä tai paeta kun ympärillemme kerääntyneen väkijoukon takaa kuului kimeä pillin vihellys ja käskemään tottuneen äänen karjaisu vaati saada tietää mitä oli tekeillä.
Väkijoukon keskellä seisoi kaksi teurastajan veriseen essuun pukeutunutta, rotevaa miestä, joiden kasvoilta paistoi taikauskoinen raivo ja pelko. Toinen miehistä piteli levottomasti liikahtelevaa ja päätään paiskovaa ratsua, ja toinen mies retuutti nuorta naista tämän kuparinvärisistä hiuksista.
"Hakekaa seriffi!" naista pitelevä teurastaja karjaisi naama punaisena. "Me saimme tämän noidan kiinni verekseltään. Hän yritti kirota meidän pojan mustilla loitsuillaan!"
Väkijoukon läpi kävi kauhistunut kuhina, johon naisen vastalause lähes hukkui. Hänen äänensä oli tuskasta pingottunut, mutta kirkas ja selkeä, ja hänen vierasmaalainen korostuksen oli lähes huomaamaton.
"Jumalien nimeen, yritin vain auttaa!" nainen parkaise miehen retuuttaessa ilkeästi häntä hiuksista.
Vain hetkeä aikaisemmin olin epäillyt Karlonin rehtiä luonnetta, mutta myönnän nöyränä, että tuolloin hän toimi minua nopeammin. Heti naisen hädän nähtyään hän tempaisi muutamat vielä edessään seisovat kaupunkilaiset sivuun.
"Tuolla tavalla täällä ei asioita hoideta!" seppä moitti kovaan ääneen kahta teurastajaa ja heristi heille sormeaan. "Näkeehän sen sokeakin että häneen sattuu! Päästä irti hänestä!"
Teurastajat yllättyivät Karlonin väliintulosta, ja hevosta pitelevä mies oli päästää ratsun suitset irti. Toinen teruastaja kuitenkin vain mulkaisi Karlonia ja ärähti:
"Älä sinä puutu tähän! Tämä nainen yritti noitua minun poikaparkani! Hän lausui outoja taikasanoja ja heilutteli sormiaan poikani pään yllä! Jumalat yksin tietävät minkälaisia loitsuja hän oli punomassa, mutta onneksi ehdin väliin, ennen kuin noita sai loitsunsa valmiiksi! Tämä nainen menee seriffin selliin, ja jos jumalat ovat suopeita, niin sieltä suoraan roviolle!"
Olin juuri itsekin päässyt pujottelemaan kaupunkilaisten ohi, kun nainen parkaisi jälleen teurastajan kovakouraisessa otteessa.
"En minä tehnyt mitään pahaa!" nainen väitti ja aikoi sanoa vielä jotain, mutta tätä pitelevä mies ravisti naista hiuksista saaden tämän parkaisemaan tuskasta.
Teurastajan ennakkoluuloista ja tietämättömyydestä kytevä vihainen käytös ja kaupunkilaisten hiljainen hyväksyntä saivat sappeni kiehahtamaan, ja käteni laskeutui kuin huomaamatta vyöllä roikkuvan miekkani kahvalle. Karlon oli kuitenkin jälleen minua nopeampi ja oli tarttunut naista pitelevän miehen ranteeseen. Voimakas vääntö pakotti miehen helposti irrottamaan otteensa neidosta, ja kun toinen teurastaja aikoi irrottaa otteensa hevosen suitsista ja rynnätä toverinsa avuksi, mutta minä astuin nopeasti tämän tielle, käsi selvästi miekan kahvalla.
"Mietipä toisen kerran mitä teet seuraavaksi", sihahdin hampaideni välistä ja katsoin teurastajaa syvälle silmiin. Mies vilkaisikin ympärilleen epävarmasti, muttei ehtinyt hyökätä tai paeta kun ympärillemme kerääntyneen väkijoukon takaa kuului kimeä pillin vihellys ja käskemään tottuneen äänen karjaisu vaati saada tietää mitä oli tekeillä.
torstai 22. heinäkuuta 2010
Bandirin päiväkirjamerkinnät 4
Tarina jatkuu edellisestä merkinnästä.
Lyssa saapui tuomaan tilaamaani ruoka-annosta, joka koostui rasvaisesta, laihasta keitosta ja kovasta leivästä. Murrettuani leipäpalan keiton sekaan ruoasta tuli kuitenkin tyydyttävän tiheää muhennosta. Nälkäinen vatsani otti tämän arkisenkin muonan vastaan kuin minkäkin juhla-aterian, ja lusikoin keittoa suuhuni hyvällä ruokahalulla, ja keskustelu taukosi toviksi.
Karlonin kasvoilla viipyili edelleen synkkä, epätoivoinen ilme ja pelkäsin hänen itsetuntonsa kärsineen kovia kolauksia kuluneiden viikkojen aikana. Yritin lohduttaa seppää parhaani mukaan ja sanoin: "Mitä tulee sinun taitoihisi, niin ellei Calsis ollut opettajana paljon seppää surkeampi, en minä usko että sormien läpi lipuvat pestit olisivat kiinni taidoistasi. Vaikka Varmas on iso kaupunki, niin uskonpa, että täälläkin ollaan vielä sen verran nurkkakuntaisia, että työt annetaan mieluummin sukulaisille ja tutuille kuin ulkopuolisille."
Karlonin kasvoille nousi hymyntapainen ja hän aikoi sanoa jotain, mutta ulkoa kadulta kuuluva meteli keskeytti sepän; ulkoa kuului vihaisia karjahduksia ja kauhistunut kirkaisu. Aluksi meteli oli hukkua kievarin omaan meluun, mutta sitten yksittäinen, selvä sana hiljensi kievarin kuin taikaiskusta:
"Noita! Kirottu noita!"
Vaikka Thranilista löytyy monia suuria velhoja mahtavine kiltoineen ja sanoinkuvaamattomia ihmeitä tekeviä jumalten vihittyjä, eivät estrealaiset olleet koskaan päässeet yli taikauskoisuudestaan ja pelostaan selittämätöntä taikuutta kohtaan; Estrea oli viimeisiä valtakuntia maailmassa, missä loitsijan oli syytä varoa käyttämästä taikojaan, ellei halunnut päätyä noitaroviolle. Vain mahtavien kiltojen tai kirkkojen jäsenet, kuten Punaisen kuun velhot tai Lutecian kirkkovaltion pyhitetyt veljet ja sisaret, uskalsivat myöntää hallitsevansa taikuutta. Yksinäiset, vaatimattomammat velhot yleensä tyytyivät kiertämään Estrean kaukaa, sillä he olivat vapaata riistaa rahvaan taikauskoisuudelle.
Huudot noidista saivat osan kapakan asiakkaista suuntaamaan uteliaina katua kohti, sillä vaikka taikojia pelättiinkin, olivat he myös erikoinen ja jännittävä näky - ja rovioita ja muita noidille varattuja rangaistuksia riitti aina väkeä seuraamaan.
"Mitäs tuolla oikein meuhkataan?" Karlon kysyi ja seurasi hämmästyneenä tilannetta. "Parempi varmaankin käydä katsomassa, jos siellä on oikeasti musta noita..."
"En tiedä, mutta huolestuttavalta tuo ainakin kuulostaa", minä vastasin ja nousin itsekin pöydästämme sepän perässä. Tarkastin samalla, että miekkani olisi helposti saatavilla, jos sitä tarvittaisiin. "Kierrellessäni valtakuntaa olen nähnyt näitä näytelmiä muutaman kerran, ja usein niissä on kyse pikemminkin jostain vanhasta kaunasta tai riidasta kuin varsinaisista taikavoimista - saati sitten mustista taikavoimista."
"Noh, parempi vara kuin vahinko", Karlon murahti vastaukseksi ja suuntasi huolestuneena kohti ovea.
Vilkuilin arvioivasti seppää seuratessani häntä kohti ovea. Ithamarissa olin päässyt todistamaan niitä ihmeitä, joita velhot ja vihityt hyväksyvä kaupunki saattoi saada aikaan, enkä voinut enää puolustaa mitenkään estrealaista taikauskoisuutta ja epäluuloa. Jos kaupunkilaiset olisivat kivittämässä tai polttamassa hengiltä jonkun viattoman raukan, olisi minun puututtava tilanteeseen - ja saatoin vain toivoa että Karlon olisi riittävän kunniallinen auttaakseen minua.
Tungos hidasti meitä hieman - kaikki tuntuivat haluavan nähdä mitä oli tekeillä - mutta pian seisoimme ulkona, keskellä pelokasta ihmisjoukkoa. Karlon oli kuitenkin pitempi kuin useimmat, ja hänen sepän leveät hartiansa auttoivat tekemään meille kahdelle riittävästi tietä, että näimme pian, millaista näytöstä väkijoukko seurasi.
Lyssa saapui tuomaan tilaamaani ruoka-annosta, joka koostui rasvaisesta, laihasta keitosta ja kovasta leivästä. Murrettuani leipäpalan keiton sekaan ruoasta tuli kuitenkin tyydyttävän tiheää muhennosta. Nälkäinen vatsani otti tämän arkisenkin muonan vastaan kuin minkäkin juhla-aterian, ja lusikoin keittoa suuhuni hyvällä ruokahalulla, ja keskustelu taukosi toviksi.
Karlonin kasvoilla viipyili edelleen synkkä, epätoivoinen ilme ja pelkäsin hänen itsetuntonsa kärsineen kovia kolauksia kuluneiden viikkojen aikana. Yritin lohduttaa seppää parhaani mukaan ja sanoin: "Mitä tulee sinun taitoihisi, niin ellei Calsis ollut opettajana paljon seppää surkeampi, en minä usko että sormien läpi lipuvat pestit olisivat kiinni taidoistasi. Vaikka Varmas on iso kaupunki, niin uskonpa, että täälläkin ollaan vielä sen verran nurkkakuntaisia, että työt annetaan mieluummin sukulaisille ja tutuille kuin ulkopuolisille."
Karlonin kasvoille nousi hymyntapainen ja hän aikoi sanoa jotain, mutta ulkoa kadulta kuuluva meteli keskeytti sepän; ulkoa kuului vihaisia karjahduksia ja kauhistunut kirkaisu. Aluksi meteli oli hukkua kievarin omaan meluun, mutta sitten yksittäinen, selvä sana hiljensi kievarin kuin taikaiskusta:
"Noita! Kirottu noita!"
Vaikka Thranilista löytyy monia suuria velhoja mahtavine kiltoineen ja sanoinkuvaamattomia ihmeitä tekeviä jumalten vihittyjä, eivät estrealaiset olleet koskaan päässeet yli taikauskoisuudestaan ja pelostaan selittämätöntä taikuutta kohtaan; Estrea oli viimeisiä valtakuntia maailmassa, missä loitsijan oli syytä varoa käyttämästä taikojaan, ellei halunnut päätyä noitaroviolle. Vain mahtavien kiltojen tai kirkkojen jäsenet, kuten Punaisen kuun velhot tai Lutecian kirkkovaltion pyhitetyt veljet ja sisaret, uskalsivat myöntää hallitsevansa taikuutta. Yksinäiset, vaatimattomammat velhot yleensä tyytyivät kiertämään Estrean kaukaa, sillä he olivat vapaata riistaa rahvaan taikauskoisuudelle.
Huudot noidista saivat osan kapakan asiakkaista suuntaamaan uteliaina katua kohti, sillä vaikka taikojia pelättiinkin, olivat he myös erikoinen ja jännittävä näky - ja rovioita ja muita noidille varattuja rangaistuksia riitti aina väkeä seuraamaan.
"Mitäs tuolla oikein meuhkataan?" Karlon kysyi ja seurasi hämmästyneenä tilannetta. "Parempi varmaankin käydä katsomassa, jos siellä on oikeasti musta noita..."
"En tiedä, mutta huolestuttavalta tuo ainakin kuulostaa", minä vastasin ja nousin itsekin pöydästämme sepän perässä. Tarkastin samalla, että miekkani olisi helposti saatavilla, jos sitä tarvittaisiin. "Kierrellessäni valtakuntaa olen nähnyt näitä näytelmiä muutaman kerran, ja usein niissä on kyse pikemminkin jostain vanhasta kaunasta tai riidasta kuin varsinaisista taikavoimista - saati sitten mustista taikavoimista."
"Noh, parempi vara kuin vahinko", Karlon murahti vastaukseksi ja suuntasi huolestuneena kohti ovea.
Vilkuilin arvioivasti seppää seuratessani häntä kohti ovea. Ithamarissa olin päässyt todistamaan niitä ihmeitä, joita velhot ja vihityt hyväksyvä kaupunki saattoi saada aikaan, enkä voinut enää puolustaa mitenkään estrealaista taikauskoisuutta ja epäluuloa. Jos kaupunkilaiset olisivat kivittämässä tai polttamassa hengiltä jonkun viattoman raukan, olisi minun puututtava tilanteeseen - ja saatoin vain toivoa että Karlon olisi riittävän kunniallinen auttaakseen minua.
Tungos hidasti meitä hieman - kaikki tuntuivat haluavan nähdä mitä oli tekeillä - mutta pian seisoimme ulkona, keskellä pelokasta ihmisjoukkoa. Karlon oli kuitenkin pitempi kuin useimmat, ja hänen sepän leveät hartiansa auttoivat tekemään meille kahdelle riittävästi tietä, että näimme pian, millaista näytöstä väkijoukko seurasi.
keskiviikko 21. heinäkuuta 2010
Bandirin päiväkirjamerkinnät 3
Jatkoa edelliselle päiväkirjamerkinnälle.
Kievarin tarjoilijatar, Lyssa nimeltään,keskeytti minut. "Mitä saisi olla, muukalainen?" tyttö kysyi uteliaana. Hänen täytyi olla uusi työntekijä Linnussa, sillä en muistanut häntä edelliseltä vierailultani. Se, että olin vieras, ei kuitenkaan näyttänyt tyttöä häiritsevän, vaan hän suuntasi minulle valloittavan hymyn, johon mielelläni vastasin. "Maistuisiko kenties olut näin kuumana päivänä?"
"Oluttuopillinen ja ruokaa", vastasin kohteliaasti ja kaivoin kolikoita kukkarostani. "Sillä ei ole niin väliä, mitä ruoka on - en ole syönyt tänään vielä mitään... Saanko tarjota jotain sinulle, Karlon?"
"Jos välttämättä tahdot, niin kolpakko työpäivän jälkeen virkistää", Karlon vastasi tahtomatta kieltäytyä tarjouksesta.
Lyssan lähdettyä täyttämään tilaustamme Karlon nojautui eteen päin tuolillaan ja kysyi suorasukaiseen tapaansa: "Ei sinulla olisi vinkkejä työstä? Mestari Calsiksen sairastumisen jälkeen ei onnetar ole juuri minulle hymyillyt. Olen tehnyt niitä töitä, mitä olen satamasta tai varustamoilta saanut, mutta nyt, kuten sanoit, on ollut hiljaista, eikä työtä tunnu olevan."
Kummastelin Karlonin kertomaa, sillä hän oli taitava seppä, paroni Wolfranin alaisena toimineen seppämestari Calsiksen parhaita oppilaita. En kuitenkaan sanonut mitään, vaan annoin toverini jatkaa samalla, kun Lyssa toi oluemme jo pöytään. "Epätoivosta olen tehnyt myös palkkamiekan töitä, mutta en ole ylpeä niistä töistä, joita olen saanut. Sanotaanko, että en pidä siitä työstä niin paljon... Mutta se minusta! Mitä sinulle kuuluu, Bandir?"
Karlon oli selvästi huolestunut ja katseli synkkänä kolpakkoaan. Hänen epäonnensa liikutti minuakin, sillä tiesin hänet rehelliseksi ja hyväksi mieheksi, mutta samalla tämä kaikki tuntui jotenkin epäilyttävältä; olisin kuvitellut, että Karlonin kaltainen hyvämaineinen seppä olisi saanut töitä paroni Wolfranin epäsuosiosta huolimatta. Kokosin kuitenkin ajatukseni vastatakseni sepän kysymykseen ja huomasin itsekin katselevani tuoppiani.
"Eipä minulle kuulu paljon sen parempaa", vastasin. "Sen jälkeen, kun jätin paroni Wolfranin pestin, olen kierrellyt ympäri Estreaa ja käynyt vähän kauempanakin, aina Ithamarissa asti! Onni ei kuitenkaan ole ollut minulle yhtään sen suotuisampi kuin sinullekaan, ystäväni. Nämä rauhalliset ajat saavat niin hyvät kuin huonotkin herrat vähentämään palkasotureita riveistään. Osaksi sen takia minä palasinkin takaisin Varmasiin. Kenties joku kauppakaravaani tarvitsee vielä yhtä vahtia palvelukseensa - tai miksei kahtakin - mutta jos töitä ei löydy, niin sitten täytyy varmaan suunnistaa pohjoiseen. Siellä kuulemma riittää miekalle töitä, jos tarinoihin on uskominen. Sen ainakin tieädn, että paroni Wolfranin palvelukseen en palaa - en vaikka vaihtoehtona olisi nälkään nääntyminen."
Päättäväiset sanani toivat mieleeni vanhat muistot, pölyisen ja kuivan kentän ja haavoittuneen vastustajan edessäni. Olin haavoittanut paroniani loukannutta miestä käsivarteen ja riisunut hänet aseista, ja uskoin ylpeänä saaneeni jälleen yhden voiton tiliini paroni Wolfranin esitaistelijana. Sitten isäntäni oli kuitenkin käskenyt minun surmata vastustajani - hänen vastustajansa - sillä ylimysten välinen riita oli liian katkera unohdettavaksi.
Kun olin kuivannut vastustajani veren miekkani terältä, olin jättänyt pestini paroni Wolfranin riveissä ja tehnyt kaikkeni unohtaakseni tapahtuneen. Miesten ja hirviöiden surmaaminen taistelussa oli yksi asia, mutta aseettomien haavoittuneiden surmaaminen toinen.
Sysäsin kuitenkin mustat mietteeni syrjään, sillä Karlon tuijotti minua varovaisena, ja hörppäsin tuopistani. "Mikä on saanut sinut jäämään Varmasiin?" vaihdoin puheenaihetta. "Kaikki kehuivat, että mestarisi Calsis oli hienoimpia aseseppiä, mitä Estrean rannikolta löytyy. Olisin kvuitellut, että sinulle löytyisi töitä - jos ei täältä, niin sitten jostain muualta."
"Täytyy myöntää, etten tiedä", Karlon harmitteli olkiaan kohauttaen. "Tuntuu että jokainen mestari on valmis ottamaan minut töihin, mutta kun päätös on melkein tehty, joku muu löytyy minun tilalleni. Kai se on vain hyväksyttävä, että on minua parempia metallin työstäjiä. Aina löytyy joku parempi."
Sanojensa painikkeeksi Karlon siemaisi syvään kolpakostaan ja pyyhki valuneen vaahdon parrastaan. "Kai olen jäänyt Varmasiin, koska en ole vain tullut ajatelleeksi elämää muualla. Millaista se on? Onko muualla parempi?"
"Enpä tiedä", vastasin miettiväisenä. "Toiset kaupungit ovat suurempia ja toiset valtakunnat mahtavampia. Estrean rannikolla on mahtavia kaupunkeja, ja olen kuullut, että joidenkin mahtavien valtakuntien kaupunkeihin verrattuna jopa Varmasin kaltainen suurkaupunki näyttää vain kyläpahaselta."
Kievarin tarjoilijatar, Lyssa nimeltään,keskeytti minut. "Mitä saisi olla, muukalainen?" tyttö kysyi uteliaana. Hänen täytyi olla uusi työntekijä Linnussa, sillä en muistanut häntä edelliseltä vierailultani. Se, että olin vieras, ei kuitenkaan näyttänyt tyttöä häiritsevän, vaan hän suuntasi minulle valloittavan hymyn, johon mielelläni vastasin. "Maistuisiko kenties olut näin kuumana päivänä?"
"Oluttuopillinen ja ruokaa", vastasin kohteliaasti ja kaivoin kolikoita kukkarostani. "Sillä ei ole niin väliä, mitä ruoka on - en ole syönyt tänään vielä mitään... Saanko tarjota jotain sinulle, Karlon?"
"Jos välttämättä tahdot, niin kolpakko työpäivän jälkeen virkistää", Karlon vastasi tahtomatta kieltäytyä tarjouksesta.
Lyssan lähdettyä täyttämään tilaustamme Karlon nojautui eteen päin tuolillaan ja kysyi suorasukaiseen tapaansa: "Ei sinulla olisi vinkkejä työstä? Mestari Calsiksen sairastumisen jälkeen ei onnetar ole juuri minulle hymyillyt. Olen tehnyt niitä töitä, mitä olen satamasta tai varustamoilta saanut, mutta nyt, kuten sanoit, on ollut hiljaista, eikä työtä tunnu olevan."
Kummastelin Karlonin kertomaa, sillä hän oli taitava seppä, paroni Wolfranin alaisena toimineen seppämestari Calsiksen parhaita oppilaita. En kuitenkaan sanonut mitään, vaan annoin toverini jatkaa samalla, kun Lyssa toi oluemme jo pöytään. "Epätoivosta olen tehnyt myös palkkamiekan töitä, mutta en ole ylpeä niistä töistä, joita olen saanut. Sanotaanko, että en pidä siitä työstä niin paljon... Mutta se minusta! Mitä sinulle kuuluu, Bandir?"
Karlon oli selvästi huolestunut ja katseli synkkänä kolpakkoaan. Hänen epäonnensa liikutti minuakin, sillä tiesin hänet rehelliseksi ja hyväksi mieheksi, mutta samalla tämä kaikki tuntui jotenkin epäilyttävältä; olisin kuvitellut, että Karlonin kaltainen hyvämaineinen seppä olisi saanut töitä paroni Wolfranin epäsuosiosta huolimatta. Kokosin kuitenkin ajatukseni vastatakseni sepän kysymykseen ja huomasin itsekin katselevani tuoppiani.
"Eipä minulle kuulu paljon sen parempaa", vastasin. "Sen jälkeen, kun jätin paroni Wolfranin pestin, olen kierrellyt ympäri Estreaa ja käynyt vähän kauempanakin, aina Ithamarissa asti! Onni ei kuitenkaan ole ollut minulle yhtään sen suotuisampi kuin sinullekaan, ystäväni. Nämä rauhalliset ajat saavat niin hyvät kuin huonotkin herrat vähentämään palkasotureita riveistään. Osaksi sen takia minä palasinkin takaisin Varmasiin. Kenties joku kauppakaravaani tarvitsee vielä yhtä vahtia palvelukseensa - tai miksei kahtakin - mutta jos töitä ei löydy, niin sitten täytyy varmaan suunnistaa pohjoiseen. Siellä kuulemma riittää miekalle töitä, jos tarinoihin on uskominen. Sen ainakin tieädn, että paroni Wolfranin palvelukseen en palaa - en vaikka vaihtoehtona olisi nälkään nääntyminen."
Päättäväiset sanani toivat mieleeni vanhat muistot, pölyisen ja kuivan kentän ja haavoittuneen vastustajan edessäni. Olin haavoittanut paroniani loukannutta miestä käsivarteen ja riisunut hänet aseista, ja uskoin ylpeänä saaneeni jälleen yhden voiton tiliini paroni Wolfranin esitaistelijana. Sitten isäntäni oli kuitenkin käskenyt minun surmata vastustajani - hänen vastustajansa - sillä ylimysten välinen riita oli liian katkera unohdettavaksi.
Kun olin kuivannut vastustajani veren miekkani terältä, olin jättänyt pestini paroni Wolfranin riveissä ja tehnyt kaikkeni unohtaakseni tapahtuneen. Miesten ja hirviöiden surmaaminen taistelussa oli yksi asia, mutta aseettomien haavoittuneiden surmaaminen toinen.
Sysäsin kuitenkin mustat mietteeni syrjään, sillä Karlon tuijotti minua varovaisena, ja hörppäsin tuopistani. "Mikä on saanut sinut jäämään Varmasiin?" vaihdoin puheenaihetta. "Kaikki kehuivat, että mestarisi Calsis oli hienoimpia aseseppiä, mitä Estrean rannikolta löytyy. Olisin kvuitellut, että sinulle löytyisi töitä - jos ei täältä, niin sitten jostain muualta."
"Täytyy myöntää, etten tiedä", Karlon harmitteli olkiaan kohauttaen. "Tuntuu että jokainen mestari on valmis ottamaan minut töihin, mutta kun päätös on melkein tehty, joku muu löytyy minun tilalleni. Kai se on vain hyväksyttävä, että on minua parempia metallin työstäjiä. Aina löytyy joku parempi."
Sanojensa painikkeeksi Karlon siemaisi syvään kolpakostaan ja pyyhki valuneen vaahdon parrastaan. "Kai olen jäänyt Varmasiin, koska en ole vain tullut ajatelleeksi elämää muualla. Millaista se on? Onko muualla parempi?"
"Enpä tiedä", vastasin miettiväisenä. "Toiset kaupungit ovat suurempia ja toiset valtakunnat mahtavampia. Estrean rannikolla on mahtavia kaupunkeja, ja olen kuullut, että joidenkin mahtavien valtakuntien kaupunkeihin verrattuna jopa Varmasin kaltainen suurkaupunki näyttää vain kyläpahaselta."
tiistai 20. heinäkuuta 2010
Bandirin päiväkirjamerkinnät 2
Bandirin päiväkirjamerkintöjen jatkoa...
Varmasin ahtaat kadut olivat tulleet minulle tutuiksi, sillä olin oleskellut kaupungissa useasti, mutta siitä huolimatta en voinut olla hämmästelemättä, kuinka kirjava kaupunkikuva oli; yhdessä kadunkulmassa kääpiö kiisteli jostain kahden maahisen kanssa, ja vain muutaman askeleen Vaskisarven kauppiakillan kauppias tinki - joskin kunnioittavaan sävyyn - Punaisen kuun tunnuksilla kaapunsa koristelleen velhon kanssa. Yleensä velhoja ei katsottu suosiolla missään päin Estreaa, mutta kukaan ei ollut niin hullu, että olisi loukannut saati uhannut Punaisen kuun killan tunnusta kantavaa loitsijaa. Itsekin näin parhaaksi kiertää velhon kunnioittavan välimatkan päästä ja jouduin samassa väistämään kovaa vauhtia ihmisvilinän läpi kolistelevaa hienoa vaunua ja hevosvaljakkoa. Pudistelin päätäni ihmeissäni, sillä Ithamarin järjestyksen ja siistien katujen jälkeen Varmas tuntui vain entistä sekasortoisemmalta.
Kesäinen aurinko porotti kuumana, ja käärin nopeasti viittani nutuksi reppuni päälle. Päivä oli liian hiostava, että oli mielekästä kierrellä Varmasin katujen ihmeitä katsellen, joten suunnistinkin pian kulkuni kohti Sinisen linnun kievaria. Sininen lintu oli vaatimaton kapakka, jonka asiakaskunta koostui tavanomaisista käsityöläisistä ja sataman työmiehistä. Se oli liian vaatimaton, että hienompien kaupunginosien herrat ja rouvat olisivat siellä viihtyneet, mutta toisaalta liian kaukana hämärämmistä kaupunginosista, että Varmasin pahamaineisen alamaailman väki olisi suosinut sitä vakiopaikkanaan. Asiakkaat olivatkin pääasiassa rehellisiä, töidensä jälkeen tuopilliselle piipahtavia miehiä tai halpaa ja luotettavaa yöpymispaikkaa etsiviä matkalaisia. Uskoin sopivani Linnun asiakaskuntaan varsin mainiosti.
Sininen lintu oli saapuessani lähes täynnä ja hetken epäröinkin kievarin ovella josko kannatti edes vaivautua etsimään pöytää. Sitten näin kuitenkin tutut, tumman parran kehystämät kasvot ja tervehdykseen nousevan, lihaksikkaan käden.
"Bandir!" Karlon Manris huikkasi ja viittoi minua pöytäänsä kohti. Oli kulunut lähes puoli vuotta siitä, kun olin viimeksi nähnyt paroni Wolfranille ennen työskennelleen sepän, mutta oli mukava tietää, että hän muisti minut edelleen. Emme olleet tuolloin erityisen läheisiä tuttavia, mutta huonot välit entiseen isäntäämme paroniin yhdistivät meitä, joten suuntasinkin helpottuneena sepän vieressä vapaana odottavaa tuolia kohden ja istuuduin Karlonin kehotuksesta.
"Istu alas matkamies, mitään uutta suuressa maailmassa?" Karlon kysyi ystävällisesti ja puristi kättäni. "Mikä saa sinut saapumaan Varmakseen?"
"Tervehdys sinulle, Karlon Manris", vastasin sepälle ja pudotin reppuni ja viittani pöydän alle turvaan mahdollisilta taskuvarkailta. "Hienoa nähdä tutut kasvot aikaa. Maantie tuntuu yksinäiselle maankulkijalle joskus kovin autiolta ja ankealta..."
"Siitä onkin tovi, kun kävin tällä suunnalla", huokaisin ja katselin ympärilleni tarjoilijatarta etsien. "Olen kierrellyt siellä täällä etsien töitä, mutta mämä rauhalliset ajat vievät palkkasoturilta kyllä työt, vaikkei pahoja kannattaisi koskaan toivoakaan. Ajattelin, josko joku herra täällä rakkaassa kotimaassamme kaipaisi vielä yhtä miekkamiestä palvelukseensa."
Varmasin ahtaat kadut olivat tulleet minulle tutuiksi, sillä olin oleskellut kaupungissa useasti, mutta siitä huolimatta en voinut olla hämmästelemättä, kuinka kirjava kaupunkikuva oli; yhdessä kadunkulmassa kääpiö kiisteli jostain kahden maahisen kanssa, ja vain muutaman askeleen Vaskisarven kauppiakillan kauppias tinki - joskin kunnioittavaan sävyyn - Punaisen kuun tunnuksilla kaapunsa koristelleen velhon kanssa. Yleensä velhoja ei katsottu suosiolla missään päin Estreaa, mutta kukaan ei ollut niin hullu, että olisi loukannut saati uhannut Punaisen kuun killan tunnusta kantavaa loitsijaa. Itsekin näin parhaaksi kiertää velhon kunnioittavan välimatkan päästä ja jouduin samassa väistämään kovaa vauhtia ihmisvilinän läpi kolistelevaa hienoa vaunua ja hevosvaljakkoa. Pudistelin päätäni ihmeissäni, sillä Ithamarin järjestyksen ja siistien katujen jälkeen Varmas tuntui vain entistä sekasortoisemmalta.
Kesäinen aurinko porotti kuumana, ja käärin nopeasti viittani nutuksi reppuni päälle. Päivä oli liian hiostava, että oli mielekästä kierrellä Varmasin katujen ihmeitä katsellen, joten suunnistinkin pian kulkuni kohti Sinisen linnun kievaria. Sininen lintu oli vaatimaton kapakka, jonka asiakaskunta koostui tavanomaisista käsityöläisistä ja sataman työmiehistä. Se oli liian vaatimaton, että hienompien kaupunginosien herrat ja rouvat olisivat siellä viihtyneet, mutta toisaalta liian kaukana hämärämmistä kaupunginosista, että Varmasin pahamaineisen alamaailman väki olisi suosinut sitä vakiopaikkanaan. Asiakkaat olivatkin pääasiassa rehellisiä, töidensä jälkeen tuopilliselle piipahtavia miehiä tai halpaa ja luotettavaa yöpymispaikkaa etsiviä matkalaisia. Uskoin sopivani Linnun asiakaskuntaan varsin mainiosti.
Sininen lintu oli saapuessani lähes täynnä ja hetken epäröinkin kievarin ovella josko kannatti edes vaivautua etsimään pöytää. Sitten näin kuitenkin tutut, tumman parran kehystämät kasvot ja tervehdykseen nousevan, lihaksikkaan käden.
"Bandir!" Karlon Manris huikkasi ja viittoi minua pöytäänsä kohti. Oli kulunut lähes puoli vuotta siitä, kun olin viimeksi nähnyt paroni Wolfranille ennen työskennelleen sepän, mutta oli mukava tietää, että hän muisti minut edelleen. Emme olleet tuolloin erityisen läheisiä tuttavia, mutta huonot välit entiseen isäntäämme paroniin yhdistivät meitä, joten suuntasinkin helpottuneena sepän vieressä vapaana odottavaa tuolia kohden ja istuuduin Karlonin kehotuksesta.
"Istu alas matkamies, mitään uutta suuressa maailmassa?" Karlon kysyi ystävällisesti ja puristi kättäni. "Mikä saa sinut saapumaan Varmakseen?"
"Tervehdys sinulle, Karlon Manris", vastasin sepälle ja pudotin reppuni ja viittani pöydän alle turvaan mahdollisilta taskuvarkailta. "Hienoa nähdä tutut kasvot aikaa. Maantie tuntuu yksinäiselle maankulkijalle joskus kovin autiolta ja ankealta..."
"Siitä onkin tovi, kun kävin tällä suunnalla", huokaisin ja katselin ympärilleni tarjoilijatarta etsien. "Olen kierrellyt siellä täällä etsien töitä, mutta mämä rauhalliset ajat vievät palkkasoturilta kyllä työt, vaikkei pahoja kannattaisi koskaan toivoakaan. Ajattelin, josko joku herra täällä rakkaassa kotimaassamme kaipaisi vielä yhtä miekkamiestä palvelukseensa."
maanantai 19. heinäkuuta 2010
Bandirin päiväkirjamerkinnät 1
Olemme aloittaneet pari kuukautta sitten Markon kanssa Pathfinder-sähköpostiropen puolihaltia Bandirin ja seppä Karlonin seikkailuista. Nyt posti on kulkenut vähän hitaammin, mutta päätin omaksi ilokseni alkaa kirjoittelemaan kampanjan alusta tällaista päiväkirjan omaista tarinaa oman hahmoni Bandirin näkökulmasta. Homma päivittyy sitä mukaa kun ehdin näitä auki kirjoittaa, eikä tarkoitus ole kyllä mitään romaania kirjoittaa, vaan tällaista kevyttä jutustelua...
Seuraavaan postaukseen voisi toki esitellä itse hahmotkin...
1: Alku
En tiedä, miksi vaivaudun kirjoittamaan nämä sanat ylös. Kokemus on minulle todistanut, että ihmiset - ja haltiat, kääpiöt ja kaikki muutkin kansat - kuuntelevat mieluummin trubaduurien ja kiertelevien tarinoitsijoiden väritettyjä kertomuksia todenmukaisten kuvausten sijaan. Ystäväni Karlon on kuitenkin kehottanut minua kirjaamaan tapahtumat ylös; hän toivoo, että tulevat sukupolvet voivat oppia koettelemuksistamme jotain. Vaarasta toiseen kulkien vietetyt vuodet, joiden aikana olen nähnyt niin ystävien kuin vihamiehienkin kuolevan, ovat kuitenkin tehneet minusta kyynisemmän. Mieluummin antaisin näiden tapahtumien unohtua, tai muuttuvan ainakin sankarillisiksi lauluiksi minun tai jonkun taitavamman musikantin soittamina.
Karlon ei kuitenkaan jätä minua rauhaan, joten tartun kynääni kerta toisensa jälkeen. Joskus ihmettelen, että onkohan hänellä suonissaan kääpiöiden verta - niin jääräpäinen hän joskus on!
Minun ja Karlonin yhteinen matka alkoi Varmasista. Olin juuri palannut pitkältä matkaltani Ithamarin vapaakaupungista, sillä olin toivonut löytäväni sieltä uusia tehtäviä jätettyäni pestini erään paroni Wolfranin alaisuudessa - tämän lisäksi toivoin löytäväni jotain vihjeitä alkuperästäni, sillä kannoin piirteissäni selviä merkkejä haltiaperimästä. Isäni oli kuitenkin aina kieltäytynyt puhumasta menneisyydestämme, enkä siten tiennyt mitään äidistäni tai alkuperästäni. Uteliaisuus omista juuristani ei siis ollut aikeistani vähäisin, kun suunnistin paroni Wolfranin palveluksesta maailmalle onneani etsimään. Minulla ei ollut juuri muuta kuin miekka vyölläni ja ratsu allani, mutta enemmän se varmaankin oli kuin useimmilla kaltaisillani.
Karlon taasen oli aikoinaan toiminut paroni Wolfranin alaisuudessa tämän sepän oppipoikana, mutta oli saanut itsekin lähteä - hienolta ylimykseltä ei löytynyt töitä uskollisesti palvelleen seppämestarin oppipojalle. Olimme molemmat maattomia ja enemmän tai vähemmän varattomia, kun kohtalo saattoi meidät yhteen Varmasin satamakaupungissa.
Varmasin muurit ja taivata kurottelevat tornit kohosivat edessäni. Kaupunki peitti näkymän merelle, mutta haistoin ilmassa kaupungin hajuihin sekoittuneen suolaisen veden tuoksun. Maktkani oli ollut pitkä ja huokaisinkin helpotuksesta nähdessäni määränpääni; kauaa en Varmasissa todennäköisesti viettäisi - isännätön palkkasoturi ei kykene kauaa pysyttelemään paikoillaan - mutta ainakin toviksi pääsisin pois maantieltä ja kulkurin koruttomasta elämästä. Kukkarossani oli riittävästi kolikoita rahoittamaan huoneen jossain majatalossa ainakin pariksi päiväksi, ja varojeni pitäisi riittää vielä jopa kunnon ruokaan. Koruton matkamuona oli käynyt totta puhuen jo pitkäveteiseksi, eivätkä kylmät yöt viittaan kääriytyneenä tähtitaivaan alla houkutelleet samalla tavalla kuin lähtiessäni Ithamarin hienoon kaupunkiin. Ithamar oli osoittautunut pettymykseksi, ja olinkin palannut pian takaisin kotimaahani, Raudan meren rannikolle levittäytyvään Estreaan, ja kuin itsestään jalkani olivat kuljettaneet minut Varmasin kauppa- ja satamakaupunkiin - kenties täältä löytäisin töitä ostaakseni itselleni uuden hevosen ja varusteita.
Toiveikkaana suuntasin kulkuni lähimmälle Varmasin muuria puhkovalle portille. Edelläni oli useita maanviljelijöitä viljakärryineen ja kauppiaita suurempine vankkureineen, mutta en ollut kiireinen ja sain aikani kulumaan muita matkalaisia tarkkailemalla. Varmas oli iso kaupunki, ehkä merkittävin Estrean rannikon satamista, ja se sijaitsi myös tärkeiden maanteiden risteymässä; itään kulkeva tie oli nopein reitti Estrean valtaistuinkaupunki Astorosiin, ja etelään kulkeva tie jatkui aina valtakunnan rajojen yli. Eksoottisemmat matkalaiset löytyivät varmasti satamasta, mutta näin minäkin sisäänpääsyä odotellessa niin idästä tulleita kauppiaita kankain peitettyine vankkureineen, ja Dalras-kukkuroilta tulevan Kivikirveen kääpiöklaanin karavaanin.
Kauppiaat ja maanviljelijät saivat maksaa kovan hinnan pääsystään muurien sisäpuolelle - porttimaksu oli tärkeä tulonlähde kaupungille - mutta kaltaiseltani maattomalta kulkijalta komein hilparein ja nahkakyrassein varustautuneet portinvartijat eivät vaivautuneet ottamaan kuin nimellisen veron vähistä varoistani. Jos vartijat olisivat tienneet kukkaroni hopean ja kullan todellisen määrän, epäilen josko tulli olisi ollut osaltani niin vähäinen, mutta onneksi vartijat eivät vaivautuneet kukkaroni sisältöä sen tarkemmin tarkastelemaan. Varoitettuaan minua vielä kaupungin ankarista laeista rettelöitsijöitä ja muita rauhaa häiritseviä kohtaan vartijat päästivät minut sisälle ja astuin kaupungin kiireiseen tungokseen ja ihmisvilinään.
Seuraavaan postaukseen voisi toki esitellä itse hahmotkin...
1: Alku
En tiedä, miksi vaivaudun kirjoittamaan nämä sanat ylös. Kokemus on minulle todistanut, että ihmiset - ja haltiat, kääpiöt ja kaikki muutkin kansat - kuuntelevat mieluummin trubaduurien ja kiertelevien tarinoitsijoiden väritettyjä kertomuksia todenmukaisten kuvausten sijaan. Ystäväni Karlon on kuitenkin kehottanut minua kirjaamaan tapahtumat ylös; hän toivoo, että tulevat sukupolvet voivat oppia koettelemuksistamme jotain. Vaarasta toiseen kulkien vietetyt vuodet, joiden aikana olen nähnyt niin ystävien kuin vihamiehienkin kuolevan, ovat kuitenkin tehneet minusta kyynisemmän. Mieluummin antaisin näiden tapahtumien unohtua, tai muuttuvan ainakin sankarillisiksi lauluiksi minun tai jonkun taitavamman musikantin soittamina.
Karlon ei kuitenkaan jätä minua rauhaan, joten tartun kynääni kerta toisensa jälkeen. Joskus ihmettelen, että onkohan hänellä suonissaan kääpiöiden verta - niin jääräpäinen hän joskus on!
Minun ja Karlonin yhteinen matka alkoi Varmasista. Olin juuri palannut pitkältä matkaltani Ithamarin vapaakaupungista, sillä olin toivonut löytäväni sieltä uusia tehtäviä jätettyäni pestini erään paroni Wolfranin alaisuudessa - tämän lisäksi toivoin löytäväni jotain vihjeitä alkuperästäni, sillä kannoin piirteissäni selviä merkkejä haltiaperimästä. Isäni oli kuitenkin aina kieltäytynyt puhumasta menneisyydestämme, enkä siten tiennyt mitään äidistäni tai alkuperästäni. Uteliaisuus omista juuristani ei siis ollut aikeistani vähäisin, kun suunnistin paroni Wolfranin palveluksesta maailmalle onneani etsimään. Minulla ei ollut juuri muuta kuin miekka vyölläni ja ratsu allani, mutta enemmän se varmaankin oli kuin useimmilla kaltaisillani.
Karlon taasen oli aikoinaan toiminut paroni Wolfranin alaisuudessa tämän sepän oppipoikana, mutta oli saanut itsekin lähteä - hienolta ylimykseltä ei löytynyt töitä uskollisesti palvelleen seppämestarin oppipojalle. Olimme molemmat maattomia ja enemmän tai vähemmän varattomia, kun kohtalo saattoi meidät yhteen Varmasin satamakaupungissa.
Varmasin muurit ja taivata kurottelevat tornit kohosivat edessäni. Kaupunki peitti näkymän merelle, mutta haistoin ilmassa kaupungin hajuihin sekoittuneen suolaisen veden tuoksun. Maktkani oli ollut pitkä ja huokaisinkin helpotuksesta nähdessäni määränpääni; kauaa en Varmasissa todennäköisesti viettäisi - isännätön palkkasoturi ei kykene kauaa pysyttelemään paikoillaan - mutta ainakin toviksi pääsisin pois maantieltä ja kulkurin koruttomasta elämästä. Kukkarossani oli riittävästi kolikoita rahoittamaan huoneen jossain majatalossa ainakin pariksi päiväksi, ja varojeni pitäisi riittää vielä jopa kunnon ruokaan. Koruton matkamuona oli käynyt totta puhuen jo pitkäveteiseksi, eivätkä kylmät yöt viittaan kääriytyneenä tähtitaivaan alla houkutelleet samalla tavalla kuin lähtiessäni Ithamarin hienoon kaupunkiin. Ithamar oli osoittautunut pettymykseksi, ja olinkin palannut pian takaisin kotimaahani, Raudan meren rannikolle levittäytyvään Estreaan, ja kuin itsestään jalkani olivat kuljettaneet minut Varmasin kauppa- ja satamakaupunkiin - kenties täältä löytäisin töitä ostaakseni itselleni uuden hevosen ja varusteita.
Toiveikkaana suuntasin kulkuni lähimmälle Varmasin muuria puhkovalle portille. Edelläni oli useita maanviljelijöitä viljakärryineen ja kauppiaita suurempine vankkureineen, mutta en ollut kiireinen ja sain aikani kulumaan muita matkalaisia tarkkailemalla. Varmas oli iso kaupunki, ehkä merkittävin Estrean rannikon satamista, ja se sijaitsi myös tärkeiden maanteiden risteymässä; itään kulkeva tie oli nopein reitti Estrean valtaistuinkaupunki Astorosiin, ja etelään kulkeva tie jatkui aina valtakunnan rajojen yli. Eksoottisemmat matkalaiset löytyivät varmasti satamasta, mutta näin minäkin sisäänpääsyä odotellessa niin idästä tulleita kauppiaita kankain peitettyine vankkureineen, ja Dalras-kukkuroilta tulevan Kivikirveen kääpiöklaanin karavaanin.
Kauppiaat ja maanviljelijät saivat maksaa kovan hinnan pääsystään muurien sisäpuolelle - porttimaksu oli tärkeä tulonlähde kaupungille - mutta kaltaiseltani maattomalta kulkijalta komein hilparein ja nahkakyrassein varustautuneet portinvartijat eivät vaivautuneet ottamaan kuin nimellisen veron vähistä varoistani. Jos vartijat olisivat tienneet kukkaroni hopean ja kullan todellisen määrän, epäilen josko tulli olisi ollut osaltani niin vähäinen, mutta onneksi vartijat eivät vaivautuneet kukkaroni sisältöä sen tarkemmin tarkastelemaan. Varoitettuaan minua vielä kaupungin ankarista laeista rettelöitsijöitä ja muita rauhaa häiritseviä kohtaan vartijat päästivät minut sisälle ja astuin kaupungin kiireiseen tungokseen ja ihmisvilinään.
tiistai 13. heinäkuuta 2010
Routamaiden paluu - tavallaan!
Tässä pyydettyä Routamaat-tekstiä. Tämä taitaa olla kirjoitettu noin kaksi vuotta sitten, eikä minulla ole mitään mielikuvaa minkä laatuista teksti on. En siis ota mitään vastuuta tekstistä löytyvistä typeryyksistä. Innoittajina olivat ainakin Martinin Tulen ja Jään laulu, Lynchin Locke Lamoran valheet ja Hiltusen ja Vuorelan Praedor.
D&D:n, Pathfinderin tai Praedorin lisäksi maailmassa voisi käyttää myös Dragon Age -roolipelin sääntöjä; jo Thedasissa itsessään on paljon samoja aineksia kuin Routamaissa, ja pidän Dragon Agen systeemistä.
Alla vielä Routamaiden kartta. Paint on hieno ohjelma...
D&D:n, Pathfinderin tai Praedorin lisäksi maailmassa voisi käyttää myös Dragon Age -roolipelin sääntöjä; jo Thedasissa itsessään on paljon samoja aineksia kuin Routamaissa, ja pidän Dragon Agen systeemistä.
Alla vielä Routamaiden kartta. Paint on hieno ohjelma...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)